Miksi adoptio vaikka biologisia lapsia

biolasta, eikä varsinaista lapsettomuusongelmaa nytkään, joskin uusi raskaus olisi riski sekä minulle että kehittyvälle lapselle. Omiakin motivaatioita on tullut mietittyä vasta lähinnä miehen kanssa ja oman pään sisällä ja täytyy sanoa, että aivan samoja mietteitä on minulla kuin sinullakin. Näin olen näistä asioista nyt ajatellut ja uskon itse, että adoptio on meille oikea ratkaisu. Toivottavasti myös sosiaalityöntekijä on samaa mieltä... =)



Meillä adoptioajatus heräsi viitisen vuotta sitten lapsettomuusepäilyn vuoksi. Tällöin olimme kuitenkin vielä liian nuoria adoptoimaan. Tulin kuitenkin raskaaksi (kahdesti) ja meillä on nyt siis kaksi suloista, rakasta lasta. Kuitenkin se kipinä adoptioon oli syttynyt, eikä enää suostunut sammumaan. Emme koe omien geeniemme olevan niin ylivertaisen hyviä (vaikka niillä ihania muksuja onkin maailmaan saatu), että meidän olisi pakko riskilläkin saada lisää biologisesti omia lapsia. Molemmat haluamme kuitenkin vielä ainakin yhden lapsen ja adoptio tuntuu oikealta vaihtoehdolta. Kuulostaa ehkä typerältä, mutta itse uskon siihen johdatukseen, että elämämme on järjestetty niin kuin sen kuuluu mennä ja jos meille on vielä tarkoitettu lapsi, löydämme kyllä toisemme. Meillä ainakin on vahva tunne siitä, että tuolla jossakin on vielä jonakin päivänä meidän oma tyttäremme tai poikamme ja me haluamme hakea hänet kotiin.



Lapsettomien ihmisten kannalta en tätä adoptioasiaa oikein osaa edes ajatella. Mielestäni ajatus on jotenkin absurdi, ehkä siksi, että uskon meidän perheeseemme lopulta tulevan lapsen, joka on juuri meille tarkoitettu. Lisäksi käytännössä kai liki jokainen, joka Suomessa adoptiolasta hakee (siis ulkomaista) saa palkinnon odotuksestaan, joten en usko kenenkään lapsettoman jäävän vaille lasta sen vuoksi, että me seuraamme sydämemme ääntä ja teemme päätöksen adoptoida kolmannen lapsemme.



Kansainväliseen adoptioon vapautuvat lapset ovat lisäksi käsittääkseni niitä lapsia, joille ei perhettä ole omasta maasta löytynyt. Vaihtoehto kansainväliselle adoptiolle on elämä lastenkodissa ja itse uskon, että meidän tarjoamamme rakastava, tasapainoinen perhe on lapselle takuulla parempi paikka kasvaa - vaikka sitten toisella puolella maapalloa. Raisismia tulemme varmasti kohtaamaan, mutta uskon, että voimme antaa lapsellemme evääksi vahvan itsetunnon ja arvostuksen itseään kohtaan. Ja kaikki ihmisethän eivät ole rasisteja, minkä lisäksi maailma myös muuttuu koko ajan. Ongelmia varmasti tulee, mutta kyllä niistä selvitään! Apuakin on ongelmatilanteissa tarjolla jo paljon enemmän kuin joitakin vuosia sitten.



Me itsehän olemme vielä nuoria, alle kolmenkymmenen molemmat, mutta älä sinä myöskään sure iästäsi. Lapselle on kai huomattavasti parempi edelleen saada vanhemmat, vaikka ikää olisikin mittarissa nelisenkymmentäkin. Sitä paitsi ei kai 40 ole edes paljon, kyllähän moni alkaa pyöräyttää esimmäisiä biolapsiaankin vasta siinä vaiheessa. Olet varmasti paras mahdollinen äiti omille lapsillesi (tulivat he perheeseen mitä kautta tahansa) ja voithan ajatella asian myös adoptiolapsen hyödyksi: sinulla on nyt tuplat elämänkokemusta, viisautta ja taitoja selvitä erilaisista tilanteista lapsen kanssa!



Itse toivottaisin vain onnea ja rohkeutta lähteä prosessiin mukaan. Toivotaan, että joku päivä meillä molemmilla on biolastemme lisäksi sylissämme myös yhtä lailla oma, sydämissämme kasvanut lapsi!

Joten siitä voi lukea myös minun mietteeni. :-)

vaikka olemmekin odottaneet adoptiolapsiamme pitkään, en koe, että biolapsia omaavien pariskuntien pitäisi lapsettomia kohtaan tuntemastaan lojaaliudesta luopua adoptiohaaveestaan. Kansainvälinen adoptio on jossain määrin hankaloitunut ja pitkittynytkin lähivuosien aikana ja tulee prosessit pitkittymäänkin, mutta silti voi näitä ratkaisuja tehdä mielestäni omakohtaisesti eikä adoptiojonoja ajatellen. Eli lapsen kannalta on oleellista saada rakastava perhe ja siinä voi olla mielestäni myös biolapsia ennestään tai tulla jälkeen.

Kyllä meillä esikoista jossain vaiheessa harmitti että ei ole mun masussa kasvanut ja kaverit pääasiassa on äitinsä masusta, mutta on nyt sitä mieltä, että hän itse haluaa aikanaan sekä masuvauvoja, että kaukomaiden vauvoja omaan perheeseensä. Eli ei sen välttämättä tarvitse aiheuttaa isompaa dilemmaa, että perheessä on eri tavoin tulleita lapsia kun heitä rakastetaan omana itsenään ja tasavertaisesti.



Mullakin on se vakaa usko, että meidän perheeseen kuuluu juuri nämä lapset ja siksi prosessien varrella oli niitä mutkiakin.

Peesaan edellisiä kirjoittajia!

Kiitos kaikille vastanneille - vastaukset lämmittivät mieltäni ja antoivat uskoa siihen, että täytyy vaan luottaa omiin tunteisiin ja siihen, että kaikki järjestyy lopulta. Nyt olen iloisena ja luottavaisena pohtinut tulevaisuuttamme, mukava nousta kaikista pelon ja kauhun syövereistä hetkeksi maan pinnalle (ja ehkä vähän irrottaa jalkojakin maasta).

Täytän nyt vasta perhetietolomaketta, lääkärissä pitäisi käydä ja sen jälkeen alkaa odottamaan ensimmäistä neuvontakertaa. Jännittää, mutta tällä hetkellä mieli on siis positiivinen.

Me emme ole vielä ratkaisseet kohdemaata, koska maatilanteet vaihtelevat niin paljon, että ajattelimme tehdä ratkaisun vasta siinä vaiheessa kun adoptioneuvonta lähenee loppuaan eli ehkä noin reilun vuoden kuluttua. Pelasta sanoivat, että neuvonta kestää vuoden ja se lasketaan ensimmäisestä neuvontakerrasta eteenpäin.

Luin eilen jotakin yhteiskuntatieteellistä artikkelia ja siinä todettiin, että nykyisin perheen ja suvun merkitys vähenee, koska lapset asuvat satojen kilometrien päässä vanhemmistaan ja että seuraavan sukupolven aikana lapset asuvatkin jo ulkomailla. Maailma siis muuttuu ja sitä myötä ehkä rasismikin vähenee. Lisäksi lohduttauduin sillä, että lapsemme voi sitten täysi-ikäisenä muuttaa minne päin maailmaa haluaa ja kokea vihdoin sulautuvansa joukkoon, jos hän täällä pohjolassa tuntee aina erilaisuutensa ja jotenkin kärsii siitä.

Mietin myös, että joudumme matkan varrella tekemään aika paljon käännytystyötä suvun tuen saamiseksi ja sen eteen, että mummot ja papat hyväksyvät uuden tulokkaan tasavertaiseksi.

Samalla mieleeni tuli ajatus, että mistähän päin omat lapseni adoptoivat lapsensa...jonkinlaisena esimerkkinähän tässä toimii. Ja kun he sitten (?) asuvat ympäri maailmaa, niin siinä onkin mummolla ja papalla hommaa kiertää ympäriinsä lastenlapsia hoitamassa kun flunssa-aalto iskee:-)

Voimia kaikille odottajille!

Miksi ajattelet, että lapsesi haluaisi täysi-ikäisenä muuttaa pois kotimaastaan, pois ystävien ja sukulaisten luota, ihmisten, jotka puhuvat omaa kieltä? Vieraaseen kulttuuriin, keskelle vieraita ihmisiä?



Lisäksi lohduttauduin sillä, että lapsemme voi sitten täysi-ikäisenä muuttaa minne päin maailmaa haluaa ja kokea vihdoin sulautuvansa joukkoon, jos hän täällä pohjolassa tuntee aina erilaisuutensa ja jotenkin kärsii siitä.



Oletteko vielä puhuneet asiasta sukulaisille lainkaan? Kartoittaneet vaikka ylipäätään mielipiteitä kv-adoptiosta?



Mietin myös, että joudumme matkan varrella tekemään aika paljon käännytystyötä suvun tuen saamiseksi ja sen eteen, että mummot ja papat hyväksyvät uuden tulokkaan tasavertaiseksi



Tästä asiasta olen joskus lukenut jonkun adoptoidun haastattelun. Tämä nainen piti tärkeänä saada omia biologisia lapsia, jotta saisi kokea, miltä tuntuu olla sukua jollekulle, olla samannäköinen.



Samalla mieleeni tuli ajatus, että mistähän päin omat lapseni adoptoivat lapsensa...jonkinlaisena esimerkkinähän tässä toimii. Ja kun he sitten (?) asuvat ympäri maailmaa, niin siinä onkin mummolla ja papalla hommaa kiertää ympäriinsä lastenlapsia hoitamassa kun flunssa-aalto iskee:-)



Toivottavasti et pahastu kysymyksistäni. Kaikki ajatukset ovat sallittuja! :)

vastauksena Piialiinalle: eihän sitä tiedä, haluaisiko lapsi muuttaa ulkomaille, mutta ajattelen itse, että jos olisin koko ikäni erottunut ja ollut katseiden kohteina, minusta olisi ehkä vapauttavaa muuttaa esim. Lontooseen keskelle monikulttuurisuutta, jossa ei erotu joukosta. Siskoni asuu ulkomailla, eikä se tarkoita, etteikö hän edelleen olisi osa sukuamme ja kuuluisi yhteisöön. Tarkoitan tällä ehkä sitä, että kun nyt asumme täällä Pohjanmaalla, missä on varmasti rasismia, sitä on ehkä vähemmän Helsingissä ja ehkä vielä vähemmän aidosti monikulttuurisessa ympäristössä. Toisin sanoen kun tulee aikuiseksi, voi valita, missä asuu ja jos viihtyy paremmin Lontoossa, niin sekin on vaihtoehto! Siinä mielessä valinnanmahdollisuudet ovat ehkä toiset kuin yksi tai kaksi sukupolvea sitten.

Emme ole kertoneet vielä avoimesti sukulaisille, vähän olemme tunnustelleet ja sisarukset suhtautuvat asiaan hyvin, mutta mummot puhuvat ' oikeista' lapsista ja ' omista' lapsista tarkoittaessaan biologisia lapsia ja adoptiolapsista jättävät oikeastaan puhumatta...puhuessaan perheistä, joissa on adoptiolapsia. Ikäänkuin he olisivat jonkinlainen häpeä. Lisäksi he käyttävät mm. sanaa neekeri ja heidän mielestään siinä ei ole mitään väärää. Eivätkä he ymmärrä perustelujani....muuta? He ajattelevat, että adoptoitu lapsi on todennäköisesti häiriintynyt ja vaikeasti hoidettava ja vain taakka meille. Ja siis vastustavat asiaa. Meillähän on kaksi lasta ja se on heidän mielestään riittävä määrä. Ja lisäksi me olemme heidän mielestään vanhoja.

Tällaista meillä...toivottavasti vastasin kysymyksiini.

Niin siihen piti vielä vastata, että tällä palstalla joku kertoi adoptiolapsensa haluavan lapsi omasta massusta ja kaukomailta. Eli ehkä siitä kuitenkin jää kytemään ajatus adoptiosta vaihtoehtona. Ja samoin voin antaa ehkä esimerkin biologisille lapsilleni ja koko suvulle: adoptio on vaihtoehto. Sitä minä tarkoitin esimerkkinä toimimisesta.

Hei! Olen tässä kans itse miettinyt ja pyöritellyt mielessäni mitä kaikkea neuvonnassa sanon kun kysytään meidän motiiveja adoptioon.

Kun juttelin adoptiovastaavan kanssa puhelimessa ennen neuvonnan aloittamista hän sanoi että motiiveja tarkastellaan tarkemmin kun on jo biologisia lapsia. Sitä tässä nyt miettii osataanko antaa itsestämme sellainen kuva että tätä lasta me haluamme. Motiiveja on ainakin että haluamme perheeseemme vielä yhden lapsen eikä koeta että sen tarviisi meidän geeneillä olla varustettu. Myös adoptio ajatus on kulkenut puheissamme vuosia mukana, mutta nyt vasta vuosi sitten todellakin alettiin oikeasti tätä asiaa työstämään. En tiedä onko hyväntekeväisyyttä vai mitä joidenkin mielestä, mutta haluamme olla isä ja äiti sellaiselle lapselle jolla ei näitä kumpaakaan ole. Myös haluamme antaa perheen, sisarukset, sukulaiset . Koemme valmiita aloittamaan tämän prosessin ja toivomme että meitä jossakinpäin maailmaa odottaa ihana pieni poika tai tyttö.

Minä olen jotenkin aina ajatellut adoptoivani joskus lapsen. Puhuin siitä jo varmaan viisitoista vuotiaana. Silti tietenkin olen aina toivonut biologisia lapsia.



Nyt tilanne on se, että meillä on kuusi biologista poikaa ja minulla kova kaipaus tytöstä. Mies on nyt ehdottomasti sitä mieltä, että biologisia lapsia meille ei enää tule. Mutta adoptiota hän ei ole pois sulkenut.



Nyt mietinkin miltä kuulostavat motiivini adoptoida Kiinasta, koska sieltähän todennäköisesti saisi tytön. Onko ylipäänsä mahdollista adoptoida näin suureen perheeseen. ongelmana on myös miehen ikä, hän täytti juuri 40-v (minä olen vasta 35) ja olen ymmärtänyt, että adoptiovanhempien pitää olla alle 45. Eli meidän pitäisi toimia aika pian.



Mutta kaikki mielipiteet olisivat ihan tervetulleita, kuulostaako aivan hullulta.

Kiinaan tulee uudet tulo- ja varallisuusrajat 1.5. 2007 eli edellyttävät perheeltä tiettyä tulotasoa per nuppi, mikä on aiheuttanut joillekin suurperheille ongelmia. Muuten Kiina ei kai ehdottomia rajoja laita, sitä en tiedä, miten Suomen lupalautakunta suhtautuu.



Tyttöä ei Kiinastakaan _takuuvarmasti_ saa.

että Kiina ei kai aseta rajoituksia _lapsiluvulle_ mutta jäi sana pois äskeisestä...

mun mielesta niiden 1.5.2007 voimaan tulevien uusien saannosten mukaan Kiinasta ei enaa voi adoptoida ihan miten iso perhe tahansa. Kannattaa soittaa Interpedialle tai PeLaan ja tarkistaa asia.

ei varsinaisesti aseta lapsiluvulle ylärajaa, mutta perheenjäsentä kohti pitää ansaita 8000 euroa vuodessa eli 9-henkisen perheen tulot pitää olla vähintään 72 000 euroa vuodessa.

Kiinan adoptioissa on uusien sääntöjen mukaan lapsilukurajoitus: perheessä saa olla ennestään 4 (mielestäni kotona asuvaa ?) lasta. Tieto löytyy myös IP:n Kiina-sivulta.

Joku mainitsi että pitäisi olla tietyt tulot molemmilla vanhemmilla. Toinen taas 8000¿ per/henkilö vuodessa.

Eli jos minä palaan kotiäitinä olon jälkeen töihin ja palkka ei ole kovin kummoinen niin riittääkö se jos tulot ovat kuitenkin yli tuon 8000¿ vuodessa henkilöä kohti?

Olen siis pian 28v äiti. (nimimerkki antaa vähän väärää tietoa.=))

Meillä kohta 4v ja 2v pojat.

Adoptiosta olen haaveillut jo teini-iästä asti. Enemmän se on pyörinyt mielessä esikoisen syntymän jälkeen. Ja kun kuopus oli syntynyt niin sanoin miehelle että seuraava lapsi sitten adoptoidaan Kiinasta. Sen jälkeen adoptio on ollut paljon mielessä ja viime kesästä asti lähes päivittäin. Välillä on ollut ihan hirveää kun haluaa jotain niin paljon ja kuitenkin aika epätodennäköistä että se toteutuu.

Meillä nyt kuitenkin minun yllätykseksi mies onkin sitä mieltä ettei adoptio ole ollenkaan mahdoton ajatus.=)

Tosin ei vielä olla etenemässä asiassa ennen kuin pojat ovat isompia ja minä ole ehtinyt takaisin työelämään.

Ainahan on toivoa...

Ihan pakko tiedustella, että vaikuttaako maatoiveeseesi, että Kiinasta tulee yleensä tyttöjä? Vai kelpaisiko sinulle kiinalainen poika? Olen itse miettinyt näitä sukupuolitoiveasioita.

Tyttö olisi mukava kahden pojan jatkoksi mutta tottakai Kiinalainen poika olisi yhtä tervetullut jos niin kävisi.

Toivoin minä molempien raskauksien aikanakin tyttöä mutta kun kuulin että poika on tulossa niin eihän sitä siinä vaiheessa enää mihinkään vaihtaisi.=)

Tuo Kiina vain on aina ollut osa sitä haavetta. Ehkä sitten jos oikeasti adopitoon ryhdymme, muuttuu maa toive kun Kiina laittaa uusia vaatimuksia.