Lue keskustelun säännöt.
Merkityksettömyys, tarkoituksettomuus, toivottomuus ja näköalattomuus
16.01.2024 |
Siinä muutama päällimmäisistä tunteistani ja ajatuksista no viimeisen 1-2v ajalta.
Elämä on kuolemista, raadat töissä arkipäivät, työssä jota et enää jaksaisi, mutta mitään muutakaan ei ole näköpiirissä eikä mitään ideaa mihinkään muuhun opiskelemisestakaan. Viikonloput menee yritykseen palautumisesta, mutta yritykseksi jää, ja sitten koittaa taas maanantai.
Kroppa prakaa, viimeiset n.2v ollut aivan koko ajan jotakin häikkää, jopa kirurgin veitsen alla oltu ja pian uudelleen, toisesta vaivasta. Kroonisia kipuja. Vaivoja joiden hoitaminen yksityisellä maksaisi kolminumeroisia summia ja joiden hoitamista pelkääminen hankaloittaa entisestään. Ei jaksaisi enää, ei yhtään.
Kommentit (5)
No huh huh! Aika hurjalta kuulostaa... Otan osaa.
Itse olin joskus aika huonossa tilanteessa (koulukiusattuna). Se oli välillä ihan hirveää. Silloin toivoin, että jos joskus tulee aika jolloin saan olla rauhassa, ilman että haaskat on koko ajan kimpussa, niin silloin olen ikionnellinen ihan vain siitä että se helvetti on ohi.
Loppuihan se sitten joskus aikanaan. Koulun vaihto auttoi lopulta. Isommassa koulussa hävisin massaan, kiusaajaidiootit jäi muualle ja sain sen jälkeen olla rauhassa. Aikuisempana on ollut muutamia pahoja paikkoja sen jälkeen, mutta niissä on ollut kyse normaaleista vastoinkäymisistä. Ei siis siitä, että joku tulee loukkaamaan fyysistä koskemattomuuttani.
Jälkeen päin olen ajatellut niin, että mikä ei tapa, niin se vahvistaa. Ei niitä kokemuksia voi tietenkään pyyhkiä pois millään mielikuvan kääntötempulla, mutta otin niistä opikseni monella tapaa. Pahoissa paikoissa mottoni on, että ei pidä jäädä tuleen makaamaan. Pitää pyrkiä pois tilanteesta keinolla millä hyvänsä. Jos olisin jäänyt sinne kouluun, missä kiusaajat terrorisoi, ei tilanne olisi odottamalla muuttunut paremmaksi. Päinvastoin, jossain vaiheessa olisin todennäköisesti hajonnut lopullisesti. Kun pääsin polttopisteestä pois, niin heti helpotti. Toki mieleen jäi arvet, mutta opin paljon ja muut vastoinkäymiset on sen jälkeen ollut helpompia. Aikuisena osaa myös ajatella vähän erilailla.
Eli sinuna lähtisin pois tilanteesta aika välitttömästi. Ehkä jotain valmisteluja tekisin ja katsoisin vaikka jonkun aikarajan, mihin mennessä ne pitää olla hoidettu ja sitten vain rohkeasti hyppy jonnekin. Ei missään nimessä niin, että "jonain päivänä", koska se voi lykkääntyä loputtomiin ja lopulta huomaat että siinä se elämä meni, itku kurkussa kituen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei mullakaan ollut nuorena juuri mitään ideaa, mitä haluaisin tehdä isona. Jotain hakemuksia lähettelin eri oppilaitoksiin ja aika säkällä pääsin yhteen sisään. Ei se ollut mikään unelma-ala, mutta kun ei mulla varsinaista unelmaa ollut, niin päätin että katsotaan mihin tämä vie. Ja siitä sitten eri mutkien kautta elämä on tuonut tähän. Ihan eri alalle. Nuorena usein vain mennään jonnekin (opiskelemaan, töihin, parisuhteeseen, naimisiin, vanhemmaksi), vaikka niistä ei mitään oikein tiedäkään.
Vanhempana saattaa tietää enemmän, tuntea itseäänkin paremmin ja siksi tekee päätöksiä eri tyylillä. Mutta jos ei tiedä muutakaan, niin miksi ei voisi tehdä niin kuin moni nuorikin? Lähtee vain rohkeasti kokeilemaan. Eihän parisuhteestakaan aloittaessaan tiedä, minkälaiseksi se lopulta muodostuu. Sama voi olla työn kanssa. Joskus menin Jyväskylään tekemään ohjelmistoja, mutta äkkiä löysin itseni Saksasta ihan muista hommista. Niin siinä vain voi käydä. Kaikkea ei voi tietää eikä suunnitella etukäteen, mutta jos ei kokeile mitään uutta, niin mikään ei välttämättä muutu.
Ex-vaimoni teki vuosikaudet töitä, joista ei enää pitänyt. Välillä kotona etätöissä ollessaan se itki tietokoneen ääressä ja sanoi että ei enää jaksa. Sanoin siihen että jos ja kun se on noin kamalaa, niin miksi siinä pitäis jaksaa sinnitellä? Vähän niinkuin että käsi on kuumalla liedellä ja polttaa ihan kamalasti, mutta jos tässä nyt vaan sitkeästi jaksan sinnitellä vielä vähän pidempään ...
Ex-vaimoni irtisanoutui lopulta, vaikka ei ollut mitään uutta työtä tiedossa. Henkisen hyvinvoinnin kannalta täysin oikea ratkaisu. Eikä se yhteiskunnallekaan olisi ollut hyväksi, jos olisi saatu yksi uusi loppuunpalanut, ehkä mielenterveysongelmainen kuntoutuja terveydenhuoltoa kuormittamaan. Parempi viheltää peli poikki, kun vielä pystyy omin voimin. Itsekin vaihdoin alaa toistakymmnetä vuotta sitten. Oma työ oli alkanut käydä niin kuormittavaksi ja siitä ei enää pystynyt nauttimaan, joten hyppäsin rohkeasti pois. Näin jälkenpäin katsottuna ei ole harmittanut yhtään. Ehkä sen olisi voinunt tehdä vielä vähän aikaisemmin.
Niin kuin sanonta kuuluu: juhlista kannattaa lähteä silloin kun ne on parhaimmillaan.
Millaiset hoidot yksityisellä maksaa kymppejä?? Eikö ne ole melkein lähes kaikki järestään vähintään kolminumeroisia tai enemmän.
Mulla sama, paitsi jatkuva työttömyys.