Onko jompi kumpi vanhemmistasi jo edesmennyt, eikä ehtinyt näkemään lapsiasi? Miten olet selvinnyt tästä?

ää oloa. Tosin heidän kauttaan muistan myös oman äitini ja lapsuuteni.

Kun sain pojan joka on isäni näköinen, tulee suru pintaan helpolla. Miksi, kysyn usein.

äitini kuoli v. 2003 vaikean 3 vuoden sairastamisen jälkeen. Olen ainoa lapsi ja äitini hyvin lapsirakas ja olisi eniten maailmassa halunnut nähdä lapsenlapsensa (no, ehkä näkeekin, toivottavasti, jostakin tuolta...). Poikamme syntyi vajaa vuosi sitten äitini syntymäpäivänä :´( , ihana ja samalla surullinen yhteensattuma- jokin tarkoitus sillä kai on, jos niin haluaa ajatella.



Kyllä siitä selviää, mutta välillä surettaa että pojalla ei ole kuin enkelimummi minun puoleltani.

Kyllä sitä välillä suree kun ajattelee miten hän olisi pitänyt lapsenlapsistaan ja ollut paljon heidän kanssaan ja miten hyvä ukki hän olisi ollut.

Isäni tiesi kuollessaan että sisareni odotti esikoistansa, ensimmäistä lapsenlastansa, hän oli innoissaan asiasta ja suunnitteli mitä kaikkea aikoo lapsenlapsen kanssa tehdä sitten kun hän syntyy. Kuoli sitten kuitenkin ennen kuin ehti lasta koskaan nähdä :(

minulta pois.

Elämä jatkuu, mutta kyllä tunnen surua siitä, ettei äitini ole lasteni

elämässä mukana. Hän olisi ollut loistomummi!

Molemmat vanhempani sekä miehen äiti on kuollut ennen lapsiemme syntymää. Onneksi minulla ja miehelläni on paljon sisaruksia, jotka ehkä jollakin tavalla miehen isän lisäksi korvaavat puuttuvia mummoja ja toista vaaria. Paljon sukua asuu lähellä.

Vierailija:

Elämä jatkuu, mutta kyllä tunnen surua siitä, ettei äitini ole lasteni

elämässä mukana. Hän olisi ollut loistomummi!

Äitini kuoli pari kuukautta sitten, hän ehti nähdä 2 ensimmäistä lastani, tosin toisen vain ihan vauvana ja tätä vielä masussa olevaa ei lainkaan :(



Miten olen selvinnyt... no pakkohan se on, kummasti niitä voimia löytyy sitten kun ei muutakaan vaihtoehtoa ole. Tämä suru vain on niin syvää, en usko sen ikinä helpottavan paitsi toki se ensijärkytys menee ohi ja arki jatkuu. Lapseni olisivat tarvinneet isovanhemmat ja etenkin äitini rakasti lapsiani mielettömästi ja olisi halunnut viettää paljon aikaa heidän kanssaan, tämä tuntuu ihan mielettömältä vääryydeltä. Ja minäkin olen vielä nuori, tarvisin itsellenikin vielä äitiä :(

etenkin esikoista odottaessa ja vauva-aikana surin paljon sitä että oma äiti ei ole tukemassa. anopin tukea oli vaikea ottaa vastaan osittain juuri siitä syystä että olisin halunnut oman äidin.

haudattiin kun olin raskaana. Välit eivät olleet mitenkään lämpimät joten ei mitään isompaa selviämistä tarvittu

kuoli yli 20 vuotta sitten ja vieläkin ajoittain ajattelen, kuinka loistava pappa hän olisi ollut. Oli jo isänä ihan omaa luokkaansa. Sittemmin olen saanut ihan enkelipappansa näköisen pojan. Tunnen saaneeni jotain korvaukseksi.

kova ikävä vielä on, odotan ensimmäistä lastani, en halua vielä itkeä ja surra sitä kun isä ei lastani näe. Tai, kyllähän se tuolta pilvenreunalta varmasti näkee ja siunaa...

mutta tuskin tajusi silloin enää näkemäänsä. Hän sairasti Alzheimerin tautia. Lapsillani on elossa vain mieheni äiti. Itsekään en koskaan nähnyt isovanhempiani. Täti hoiti minulle mummon virkaa.

Kuka tällaisia keksisi???

Hänet tappoi tutuntuttu juoppohullu. Olen niin vihainen tuolle paskalle, että mielelläni päästäisin siitä ilmat ulos. Pilasi minun elämäni. Pilasi äitini elämän. Pilasi isänisäni loppuelämän.



Pojallani (nyt 5) ei siis ole äidinisää. Paapasta ei voi mitään mummilta kysyä, kun se on niin arka paikka hänelle edelleenkin. Poikani on siinä luulossa, että paappa kuoli jossain onnettomuudessa. On niin vaikea selittää, miten voi olla niin pahoja ihmisiä olemassa.

ehti nähdä kaksi lapsistamme, nyt kolmas syntyi 7 vuotta äitini kuoleman jälkeen. Vauvamme syntyi 5 päivää ennen äitini ja kaksi päivää ennen minun syntymäpäivää, ja sai nimensä isänsä äidin mukaan (joka on kyllä elossa, mutta ei ole nähnyt lapsenlapsiaan kuin kuvista). Mieheni isä taas ehti nähdä kuvasta esikoisemme, mutta ehti kuolla ennen toisen lapsemme syntymää. Isäni on siis ainoa, joka on ehtinyt nähdä meidän kolme lastamme, mutta hän onkin sitä teräsvaari-tyyppiä (ikää nyt 83v.).

ehti nähdä vauvan muutaman kerran terhokodissa. siitä on nyt viisi ja puoli vuotta

Haloo- etkö koskaan katso kuolinilmoituksia: 40-50-luvulla syntyneitä (kuten äitini) kuolee pilvin pimein.

tämän sen ainoan kerran. Ehti hymyillä ja sanoa pari sanaa vauvalle, sitten voimat loppuivat. Seuraavana yönä meni koomaan josta ei enää herännyt. Kaipaan häntä edelleen miltei päivittäin vaikka kuopus jo 3 v. Miten ihana ukki hän olikaan! Onneksi isommat lapset voivat kertoa hänestä tälle nuorimmaisellekin.