Miten lapsensaanti vaikuttaa parisuhteeseen? Kokemuksia?

Ei puhua kuin omasta kokemuksesta... Meillä oltu yhdessä jo pitkään, kun mies alkoi mainita lapsen hankkimisesta. No, itselläkin biologinen kello tikitti ja suostuin, vaikka nuorempana olin sitä mieltä, ettei itselle lapsia. Ja saimme ainokaisemme, kun olin 39-vuotias, lapsi terve ja helppo. Siitä asti olemme olleet lapsiperhe, kohta tuo täyttää 16 v.

Vierailija kirjoitti:

Ei puhua kuin omasta kokemuksesta... Meillä oltu yhdessä jo pitkään, kun mies alkoi mainita lapsen hankkimisesta. No, itselläkin biologinen kello tikitti ja suostuin, vaikka nuorempana olin sitä mieltä, ettei itselle lapsia. Ja saimme ainokaisemme, kun olin 39-vuotias, lapsi terve ja helppo. Siitä asti olemme olleet lapsiperhe, kohta tuo täyttää 16 v.

Olit tosi vanha äiti

Negatiivisesti luultavasti. Pelottaa mitä käy meilläkin. Lapsen sukupuoli on itselle pettymys ja en tiedä miten kestän.

Useimmiten se taitaa aiheuttaa pienen tai suuren kriisin. Kriisistä joko selviydytään tai ei. Osa etääntyy toisistaan ja osa hitsautuu entistä paremmin yhteen. Mutta kyllä se suhteen dynamiikka aina väistämättä muuttuu, kun yhtäkkiä aina lapsen tarpeet tulevat ensimmäisenä. Jos tällä hetkellä rakastat maailmassa eniten puolisoasi, lasten saannin jälkeen se eniten rakastamasi onkin lapsesi. Se on luonnollista. Avoimuudella ja puhumisella selviää pitkälle. Ja sillä, että tunnistaa omat tarpeensa ja pitää niistä kiinni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei puhua kuin omasta kokemuksesta... Meillä oltu yhdessä jo pitkään, kun mies alkoi mainita lapsen hankkimisesta. No, itselläkin biologinen kello tikitti ja suostuin, vaikka nuorempana olin sitä mieltä, ettei itselle lapsia. Ja saimme ainokaisemme, kun olin 39-vuotias, lapsi terve ja helppo. Siitä asti olemme olleet lapsiperhe, kohta tuo täyttää 16 v.

Olit tosi vanha äiti

Höpsis. Ihan normi ikä tuo nykyään. Juuri oli uutisissa, että nykyään Suomessa naiset alkaa miettimään perheen perustamista vasta yli 35-vuotiaina ja siinä sitten kestää tietenkin jonkin aikaa ennen kuin voi ryhtyä tuumasta toimeen.

Vierailija kirjoitti:

Negatiivisesti luultavasti. Pelottaa mitä käy meilläkin. Lapsen sukupuoli on itselle pettymys ja en tiedä miten kestän.

Voin adoptoida sun lapsen jos et halua sitä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei puhua kuin omasta kokemuksesta... Meillä oltu yhdessä jo pitkään, kun mies alkoi mainita lapsen hankkimisesta. No, itselläkin biologinen kello tikitti ja suostuin, vaikka nuorempana olin sitä mieltä, ettei itselle lapsia. Ja saimme ainokaisemme, kun olin 39-vuotias, lapsi terve ja helppo. Siitä asti olemme olleet lapsiperhe, kohta tuo täyttää 16 v.

Olit tosi vanha äiti

Höpsis. Ihan normi ikä tuo nykyään. Juuri oli uutisissa, että nykyään Suomessa naiset alkaa miettimään perheen perustamista vasta yli 35-vuotiaina ja siinä sitten kestää tietenkin jonkin aikaa ennen kuin voi ryhtyä tuumasta toimeen.

Biologiaa ei käytöksellä voi muuttaa. 39v. Munasolut vetelee viimeisiään

No jaa, meillä eletään nyt tätä hektisintä lapsiperhe arkea. Omasta ajasta ja parisuhde ajasta on tullut perheaikaa.  Enpä muista milloin olen viimeksi miehen kanssa käynyt jossain ihan kaksistaan. Toisaalta tämä nyt tätä aikaa, ja kiva kun lapset lähtee mukaan harrastamaan, ravintolaan, lomille. Muutama vuosi, niin saa houkutella varmaan mukaan. Välillä pinna on tiukalla, välillä naurattaa arjen kommellukset. 

Toisaalta ollaan miehen kanssa hiouduttu melkoiseksi pariksi, jossa yhdessä tehdään, kumpikin tarvittaessa joustaa ja huumoria unohtamatta. Seksin kanssa nyt on vähän haastelisempaa, kun aikaa ja paikkoja on rajoitetummin. Läheisyyttä voi onneksi pitää yllä muillakin tavoin, ja niistä pienistä läheisistä hetkistä/toisen huomioimisesta tuleekin tärkeitä. Tosin kun halataan miehen kanssa, niin kohta kuuluu huuto "minä myös, minä myös", ja kohta on useampi halaamassa jaloissa kiinni😆

Mummoäiti 39v

Vierailija kirjoitti:

Mummoäiti 39v

Krista Kiuru oli 47

Ollaanpas täällä ilkeitä

Ollaan rehellisiä - aika usein lapsen syntyminen on hirveä riski parisuhteen selviämiselle. Ensin hitsaudutaan yhteen, ollaan tiimi parhaassa tapauksessa. Sitten tulee väljähdys ja katseet alkaa harhailla.

Meillä kesti onni kunnes lapsi oli 16. Kun ei ollut enää pientä ihmistä joka tarvitsi meitä joka hetki, tajuttiin että me ollaan enemmänkin huoltajia ja kämppiksiä kuin rakastavaisia. 

Erottiin hyvissä väleissä. 

Meidän suhde parantui! Oli liikuttavaa nähdä, miten mies rakastui vauvaan ja kasvoi isyyteen. Hän on ollut myös erittäin hyvä kumppani. Luulin, että vauvavuonna vaan riitelisimme eikä intiimiä läheisyyttä olisi. Onneksi kävi päinvastoin. Välillä tuntuu, että olisin jossakin ihanassa unessa. Ehkä tämä on vielä sitä vauvakuplaa? :-D

Yleensä naisen tunteet miestä kohtaan vähenee ja mies on vaan tiellä.

Vierailija kirjoitti:

Negatiivisesti luultavasti. Pelottaa mitä käy meilläkin. Lapsen sukupuoli on itselle pettymys ja en tiedä miten kestän.

Minesko jankkaus tämä oli sinulta tälle päivälle? Hae apua itsellesi, lapsesi ansaitsee paremman äidin.

Meillä sitkuteltiin neljä vuotta. Menetin arvostukseni mieheen, joka ei koskaan kasvanut lupaustensa tasalle (vauvakuumeissaan oli erinomainen vastuunkantaja). Erottiin, ja lapsen kasvatti kanssani aikuiseksi toinen aviomies.

Syntymä on kuolemantuomio :(

Ei kukaan pysty hillitsemään sikiämistään.

Vierailija kirjoitti:

Syntymä on kuolemantuomio :(

Ei kukaan pysty hillitsemään sikiämistään.

Miehet panevat vaikka ilman kortsua vaikkeivat lasta halua ja naiset haluavat synnyttää lisää ja lisää ihmisiä valmiiksi ylibuukatulle saastuneelle pallolle kuolemaan.

Pelkkiä vaistojemme orjuuttamia elukoita me olemme kaikki tyynni.