Jos on vain yksi lapsi, niin onko suhde lapseen tiiviimpi kuin monilapsisessa perheessä?

On, mutta ne joilla on monta lasta ei myönnä asiaa.

Mistä ihmeestä mä voisin sen tietää kun on se yksi lapsi joka on tärkein ja rakkain ihminen koko maan päällä?

Vielä sen ollessa aikuinen vietetään aikaa yhdessä ja käydään esim. matkoilla tai teatterissa tms. Tänäänkin tulee syömään.

Jokaiseen lapseen on omanlaisensa suhde nyt, kun he ovat aikuisia. Suhteen luonne riippuu paljon lapsesta, siitä minkä verran hän haluaa pitää yhyeyttä. Toiset haluavat olla enemmän tekemisissä kuin toiset, onneksi hyvät välit kaikkien kanssa. Kaikki ovat rakkaita ja kaikille on "ovi auki", valinnan he tekevät itse. Arvostan aikuisten lasteni itsenäisyyttä enkä tuppaudu. 

Mitäs alapeukuttamista tuossa kolmosen kommentissa on?

Vierailija kirjoitti:

Mitäs alapeukuttamista tuossa kolmosen kommentissa on?

Se että et kertonut lapsuusajan tilanteesta mitään liittyen aloitukseen vaan kerroit vain asioista, jotka koskee itsenäisiä aikuisia. Alapeukku siitä, että kirjoitit ohi aiheen.

Ei ole tiiviimpi välttämättä. Äiti saattaa olla töissä ja omat harrasteet. Joskus isä hoitaa osaksi. Lapsesta tulee itsenäinen jossain vaiheessa tai tykkää tehdä itse asioita, jos on hyvin ohjattu. Ehkä on äitejä jotka ovat kotiäiti tyyppiä, pitää antaa myös lapselle tilaa ilmaista sanoja ja ajatella, leikkiä. Omaa rauhaa kaikille välillä. Pikkulapsi tarvitsee tosin koko ajan vanhemman apua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitäs alapeukuttamista tuossa kolmosen kommentissa on?

Se että et kertonut lapsuusajan tilanteesta mitään liittyen aloitukseen vaan kerroit vain asioista, jotka koskee itsenäisiä aikuisia. Alapeukku siitä, että kirjoitit ohi aiheen.

Ok, totta. Lapsena sama juttu, kaikki rakkaita mutta suhde jokaiseen yksilöllinen. Lapsi-vanhempisuhde on ihmissuhde siinä missä muutkin. Joku tuntuu läheisemmältä ja välillä joku toinen. Lapsuudessa ei kuitenkaan ollut eroa siinä, kuinka paljon lapset sai huomiota tms., koska silloin se oli kiinni enimmäkseen vanhemmasta eikä lapsen vastuulla, tietenkään. Kaikille tasavertainen kohtelu riippumatta siitä, mitä omat ajatukset oli.

Minulla on nuorempi veli. Kun hän syntyi, olin hieman kateellinen. Mutta se meni ohi, koska vanhempamme ja molemmat rakastivat meitä tasapuolisesti. He kohtelivat meitä aina samalla tavalla. Ja nyt olen aikuinen ja minulla on veli, joka on aina tukenani. Mutta en tiedä millaista on 5 tai useamman lapsen kanssa. Minusta se on vaikeaa.

Eiköhän se ole immeisestä kiinni. Mulla kuusi ja läheiset välit kaikkiin

Kyllähän se monilapsisessa perheessä menee niin, että vanhemmat lapset auttaa nuorempien hoitamisessa. Toisaalta näistä perheistä tulee usein "yhteisö" joka voi olla paljon tiiviimpi kuin pienen perheen vähän kylmä ja etäinen perheyksikkö. Sanoisin, että varmasti muuttaa dynamiikkaa mutta lapselle ei ole mitenkään yksiselitteisesti parempi asia se jos vanhemmilla on "liikaa" aikaa hänelle. 

No hankala tietää kun on vain se yksi lapsi. Mutta jos vertaa omaan lapsuuden perheeseen, itsellä on neljä sisarusta, niin itsellä on kyllä huomattavasti läheisempi suhde omaan lapseen kuin omiin vanhempiin. Mutta se voi johtua myös persoonaeroista tai siitä, että itse sain oman lapsen yli 35-vuotiaana ja äitini ja isäni olivat 20-vuotiaita perustaessaan perheen. Eli itsekin vielä raakileita ihmisinä, niin me lapset ei kyllä saatu sellaista tunnetta että oltaisiin oltu tärkeitä vanhemmillemme, vaikka varmaan oltiinkin. Sillä sellaisella viileällä tavalla, en esim muista että olisin koskaan ollut äitini tai isäni sylissä tai että olisi ikinä kehuttu tekemisistä tms, vaikka varmaan joskus on oltukin sylissä. Mutta aikakin oli toinen, 1970-luku, silloin ajateltiin toisin. Että se aikakausikin vaikuttaa, ei pelkästään se, että on vain yksi lapsi. 

Jaa, no tiedän monia aikuisia yhden tai kahden lapsen perheessä kasvaneita, joilla on välit huonot  vanhempiinsa ja/tai ainoaan sisarukseensa. Vanhemmat ja lapset on hyvin vähän tekemisissä. Monissa isoissa perheessä välit on tiiviit ja läheiset läpi elämän koko perheen kesken. Voiko tästä päätellä mitään?

Vierailija kirjoitti:

Kyllähän se monilapsisessa perheessä menee niin, että vanhemmat lapset auttaa nuorempien hoitamisessa. Toisaalta näistä perheistä tulee usein "yhteisö" joka voi olla paljon tiiviimpi kuin pienen perheen vähän kylmä ja etäinen perheyksikkö. Sanoisin, että varmasti muuttaa dynamiikkaa mutta lapselle ei ole mitenkään yksiselitteisesti parempi asia se jos vanhemmilla on "liikaa" aikaa hänelle. 

No en kyllä sanoisi että pieni perheyksikkö olisi suoraan kylmä ja etäinen. Eiköhän se riipu niistä ihmisistä, aivan samoin monilapsisessa perheessä suhteet voivat olla etäiset ja viileät. 

Vierailija kirjoitti:

On, mutta ne joilla on monta lasta ei myönnä asiaa.

Ja todiste tästä. Puolueeton todiste. Mikään subjektiivinen ei käy väitteesi takia. 

Vierailija kirjoitti:

Jaa, no tiedän monia aikuisia yhden tai kahden lapsen perheessä kasvaneita, joilla on välit huonot  vanhempiinsa ja/tai ainoaan sisarukseensa. Vanhemmat ja lapset on hyvin vähän tekemisissä. Monissa isoissa perheessä välit on tiiviit ja läheiset läpi elämän koko perheen kesken. Voiko tästä päätellä mitään?

Ei voi. 

Onhan sitä tutkittu, että esikoiset ovat usein vähän älykkäämpiä kuin seuraavat. Nämä ovat saaneet enemmän vanhempiensa aikaa ollessaan aikansa ainoita lapsia. 

On.

Sääliksi käy yksinäistä lasta.  Lapsilla oma kehittymisen  maailma,  jota äiti tai isä ei korvaa vaikka päällään seisoisivat. 

En tiedä, onko suhde vanhempiin aina tiiviimpi, vanhempiahan on monenlaisia.

Olennaista on, että puuttuu suhteet sisaruksen/sisaruksiin. Ainoa lapsi voi olla hyvinkin yksinäinen, sekä lapsena ja sitten aikuisena kun vanhemmista aika jättää.

Kyllä se ainoana lapsena kasvaminen näkyy ihmisestä monella tavalla. Sisarukset tekevät hyvää.

Kyllähän tuon ainokaisen lapsen kanssa tulee vietettyä pakostikin paljon aikaa. Juuri siksi, että muita lapsia ei ole. Moni laittaa lapset leikkimään keskenään. Meillä tätä vaihtoehtoa ei ole olemassa.