Lue keskustelun säännöt.
Onko muilla valunut monta vuotta ihan hukkaan masennuksen vuoksi
13.01.2024 |
Itse olen äskettäin vasta saanut elämäni kuosiin ja vuodet 19v-24v valui ihan viemäristä alas. Mitään ei jäänyt noista kuin paljon tyhjiä siideritölkkejä ja paljon sohvalla maattua aikaa. Nyt on sellainen olo, että miten helvetissä sitä ei ennen hakeutunut hoitoon ja tehnyt itsestäänselviä asioita, jotka parantavat elämänlaatua. Niin yksinkertaista. Siis mulla oli ongelmia ihan kodin ylläpidossa, hygieniassa ja muussa elämänhallinnassa. Nyt on koti siisti yms. Miksen aiemmin tehnyt näin? Katumus on valtava. Hampaatkin ihan kamalassa kunnossa, kun masentuneena niitä ei jaksanut aina pestä. Korkeakoulututkinnonkin olen ehtinyt töpeksiä tuossa ajassa, kun voisin olla jo helposti valmistunut.
Tulee vaan olo, että osaa sitä olla TYHMÄ.
Kommentit (41)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On, melkein kymmenen vuotta meni "hukkaan", mutta märehtiminen ei auta enää mitään. Parempi keskittyä siihen, mitä tulevaisuudessa tulee tekemään.
Oon sua varmaan pari vuotta vanhempi ja menin ensimmäistä kertaa yhtään minkäänlaisiin palkkatöihin 25-vuotiaana. Korkeakoulututkinnon sain valmiiksi viime vuonna 27-vuotiaana. Varmaan ärsyttää kuulla tämä (tiedän kokemuksesta :D) mutta tot vielä tosi nuori ja ehdit ihan mitä vaan, nuo 5 vuotta on sun loppuelämään suhteutettuna oikeasti ihan mitättömän lyhyt aika.
Minulla meni samasta syystä hukkaan vuodet 25-32v. Väitän, että noiden vuosien menettäminen tuntuu vielä pahemmalta. Sinä ehdit vielä hyvin suorittaa korkeakoulututkinnon, säilyttää terveyden, hankkia kumppanin, työn, perheen, jos haluat.
Ei minuuttiakaan. En synkistele turhia, vaan olen elämänmyönteinen ja teen mahdollisimman paljon asioita joista pidän. Suosittelen muillekkin masennuksen sijaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vähän armoa itselle. Ei se masennus ole oma valinta. Joo, siihen voisi hakea apua pian mutta ei se huonosti voivalle ole niin helppoa aina. Kaikilla on omat vaikeutensa elämässä. Sulla on ollut masennus, ehkä se on opettanut jotakin. Jos voit nyt paremmin, niin ainakin sen että vaikeinkin hetki menee ajallaan ohi, tulee parempiakin aikoja. Ole lempeä itsellesi ja keskity asioihin jotka tuovat iloa ja hyvää mieltä elämään. Olet nuori vielä ja ehdit tehdä vielä paljon elämässäsi. Ei se elämästä huonompaa tee että on ollut vaikeampi ajanjakso, niitä tulee ja menee. Kaikkea hyvää sinulle.
Vierailija kirjoitti:
Ei minuuttiakaan. En synkistele turhia, vaan olen elämänmyönteinen ja teen mahdollisimman paljon asioita joista pidän. Suosittelen muillekkin masennuksen sijaan.
Mene terapiaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On ja just kun aloin olla vihdoin voimissani ja aloittamassa elämää ns puhtaalta pöydältä uudella paikkakunnalla niin iski koronapandemia rajoituksineen ja menikin uusi työ alta ennen kuin se kerkisi alkaakaan.
Eikä sen jälkeen olekaan enää normaalia, tavallista elämää ollutkaan tämän maailman sekoamisen takia.
Enää en jaksa.
Mulla on mennyt vuodet 20 - 43 hukkaan masennuksen vuoksi, nyt on ehkä vähän parempi olla kun viimein tuli raja vastaan ja jouduin viimein hakemaan sairaslomaa ja apua. Tähän asti olen hampaat irvessä taistellut menemään, joka kerta keksin jonkun syyn olla hakematta apua. Viikonlopusta toiseen, lomasta lomaan, no jos ens vuonna sitten..
Niinpä siinä sitten katosi yli 20 vuotta hukkaan, ei juuri mitään muistoja koko ajasta, yksittäisiä tapahtumia.
Muuten vaan kaikki yhtä sumua.
Nyt olen ollut 3 kuukautta lääkityksessä ja saikulla. Terapiaa odotellessa. Mut mä sain nukuttua 5 tuntia yhteen soittoon viimekin yönä, tuntuu hyvälle kun saa nukuttua kauemmin kuin puol tuntia kerrallaan.
Pitää vaan jaksaa uskoa että tästäkin voi vielä nousta. Jopa minäkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Koko elämä suunnilleen, hoitoon menin vasta päälle nelikymppisenä (ja eläkkeelle viisikymppisenä). Jäi väliin opiskelut, kunnon työt ja perheen perustamiset sun muut. Eli sulla on siihen verrattuna hyvä tilanne.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei minuuttiakaan. En synkistele turhia, vaan olen elämänmyönteinen ja teen mahdollisimman paljon asioita joista pidän. Suosittelen muillekkin masennuksen sijaan.
Mene terapiaan.
Ai jos kaikki on hyvin? Saattais tulla pitkät jonotusajat terapeuteille jos 99% kansasta varaisi yllättäen ajat terapeuteille. Oletko jotenkin kateellinen, jos pidän perheestäni, työstäni, harrastuksistani ja taloudellisesta tilanteestani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aika sama juttu paitsi että noita hukkaan heitettyjä vuosia on päälle kymmenen, liki 15. Ja tietenkin just tuossa ehken elämän tärkeimmässä ajankohdassa eli ikävuosien 16-30 välillä jolloin pitäisi rakentaa se pohja koko loppuelämää varten.
Se ei sitten paljon jeesaa enää vaikka saakin masennuksensa aisoihin ja vihdoin oppii tuntemaan itsensä ja tietää mitä tahtoo kun elämä ei odottanut tätä "valmistumista" vaan kului koko ajan.
Sitten onkin myöhäissä ihan kaiken suhteen ja moni asia on jo liiankin myöhäistä toteuttaa eikä tosiaan ole mitenkään helppoa pitää mieltä positiivisena kun kunnolla ymmärtää, että sinne meni omannäköinen elämä eikä sitä voi enää ikinä saavuttaa.
Vierailija kirjoitti:
Mulla on mennyt vuodet 20 - 43 hukkaan masennuksen vuoksi, nyt on ehkä vähän parempi olla kun viimein tuli raja vastaan ja jouduin viimein hakemaan sairaslomaa ja apua. Tähän asti olen hampaat irvessä taistellut menemään, joka kerta keksin jonkun syyn olla hakematta apua. Viikonlopusta toiseen, lomasta lomaan, no jos ens vuonna sitten..
Niinpä siinä sitten katosi yli 20 vuotta hukkaan, ei juuri mitään muistoja koko ajasta, yksittäisiä tapahtumia.
Muuten vaan kaikki yhtä sumua.
Nyt olen ollut 3 kuukautta lääkityksessä ja saikulla. Terapiaa odotellessa. Mut mä sain nukuttua 5 tuntia yhteen soittoon viimekin yönä, tuntuu hyvälle kun saa nukuttua kauemmin kuin puol tuntia kerrallaan.
Pitää vaan jaksaa uskoa että tästäkin voi vielä nousta. Jopa minäkin.
Kuulostaapa tutulta. Etenkin siis tuo, ettei ole oikein minkäänlaista "kokonaismuistikuvaa" ikävuosista 15-31 vaan ainoastaan tuollaisia yksittäisiä välähdyksiä ja muuten koko ajanjakso onkin ihan yhtä puuroa. Ja tosiaan hampaat irvessä sitä vaan tahkosi sitä arkeaan vaikka työstä lähtien kaikki oli vääränlaista. Olen monesti miettinyt, että ei kai tämä ihan normaalia voi olla kun ei oikein kunnolla muista edes mitään omia ajatuksiaan, mielipiteitään tai tunteitaan tuolta ajalta (siis sen lisäksi, että kaikki oli kokonaisvaltaisen hankalaa ja raskasta).
Eikä tosiaan ole mitään muistiongelmaa tai dementiaa vaan kyllä nämä isommat maailmantapahtumat (estonia, dianan kuolema, wtc-iskut, tsunami) tuolta ajalta muistaa hyvin ja osaa asettaa aikajanallekin, mutta sitten kaikki oman elämän muistot _etenkin hyvät_ loistaa poissaolollaan ja tuntuu kuin tuota aikaa ei tavallaan olisi edes elänyt. Toki mitään "isoa hyvää" ei ole tapahtunutkaan, mutta tuntuu kummalta kun ei muista omasta elämästään oikein mitään noin pitkältä ajalta.
Voiko masennus oikeasti tehdä tällaista(kin)?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Koko elämä suunnilleen, hoitoon menin vasta päälle nelikymppisenä (ja eläkkeelle viisikymppisenä). Jäi väliin opiskelut, kunnon työt ja perheen perustamiset sun muut. Eli sulla on siihen verrattuna hyvä tilanne.
Mulla sama juttu paitsi että hoitoon en ole mennyt vieläkään. Työkykyinen en ole, mutta eipä tällaiselle kouluttamattomalle niitä töitäkään enää ole tarjolla kuten nuorena oli.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koko elämä suunnilleen, hoitoon menin vasta päälle nelikymppisenä (ja eläkkeelle viisikymppisenä). Jäi väliin opiskelut, kunnon työt ja perheen perustamiset sun muut. Eli sulla on siihen verrattuna hyvä tilanne.
Mulla sama juttu paitsi että hoitoon en ole mennyt vieläkään. Työkykyinen en ole, mutta eipä tällaiselle kouluttamattomalle niitä töitäkään enää ole tarjolla kuten nuorena oli.
Voimia sulle, yritetään pärjätä jotenkin eikä luovuteta.
Vierailija kirjoitti:
Oon sua varmaan pari vuotta vanhempi ja menin ensimmäistä kertaa yhtään minkäänlaisiin palkkatöihin 25-vuotiaana. Korkeakoulututkinnon sain valmiiksi viime vuonna 27-vuotiaana. Varmaan ärsyttää kuulla tämä (tiedän kokemuksesta :D) mutta tot vielä tosi nuori ja ehdit ihan mitä vaan, nuo 5 vuotta on sun loppuelämään suhteutettuna oikeasti ihan mitättömän lyhyt aika.
Minä sain sen ekan toisen asteen tutkinnonkin tehtyä vasta 30-vuotiaana. Siihen asti haahuilin vaan jossain, aloitin kouluja ja töitä ja lopetin kaikki kesken.
Itsellä meni suurin piirtein ikävuodet 25-35. Ne olivat kamalia vuosia syrjäytyneenä ja vakavasti masentuneena. Ja siitä seurasi vielä keskivaikea masennuskausi jolloin kävin töissä, mutta mihinkään muuhun ei riittänyt energiaa. Söin mikroruokaa olohuoneen lattialla, johon olin raivannut 1x1m alueen jolla ei ollut roinaa. Sitten aamulle siistiä vaatetta päälle ja esittämään, että kaikki on kunnossa.
On vähän sellainen fiilis, että elämä on ohi. Tavallaan kaikki on kunnossa, ja voi tehdä vaikka mitä. Mutta työelämässä "huippu" (jos sellaisesta voi puhua) on saavutettu, nyt on edessä tilanne jossa nuoremmat menevät tekoälytietoineen ohitse. Parisuhdetta ei tullut etsittyä. Rahaa olisi kiva olla enemmän säästössä, niin ei tarvitsisi vanhempina vuosina raataa hulluna olemattoman eläkkeen kompensoimiseksi. Kavereista moni katosi niinä vuosina kun en jaksanut pitää yhteyttä, enkä lähtenyt menoihin kun sellaisia tarjottiin.
Yritän nyt kertoa itselleni, ettei kaikki ole ohitse. Mutta olen valumassa elämään jossa käydään töissä ja hoidetaan arkijutut, ja vuodet vain kiitävät ohitse.
Ei.
Kaikesta huolimatta on pitänyt kasvattaa 4 lasta, huolehtia kodista ja käydä töissä.
Mulla on ollut yli 20v kivuista johtuva mutta ns korkean toiminnallisuuden vakava masennus.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oon sua varmaan pari vuotta vanhempi ja menin ensimmäistä kertaa yhtään minkäänlaisiin palkkatöihin 25-vuotiaana. Korkeakoulututkinnon sain valmiiksi viime vuonna 27-vuotiaana. Varmaan ärsyttää kuulla tämä (tiedän kokemuksesta :D) mutta tot vielä tosi nuori ja ehdit ihan mitä vaan, nuo 5 vuotta on sun loppuelämään suhteutettuna oikeasti ihan mitättömän lyhyt aika.
Minä sain sen ekan toisen asteen tutkinnonkin tehtyä vasta 30-vuotiaana. Siihen asti haahuilin vaan jossain, aloitin kouluja ja töitä ja lopetin kaikki kesken.
Sama. Nyt sitten keski-ikäisenä tekisi mieli taas vähän opiskellakin, mutta olen jo niin väsynyt, kyynistynyt ja näen vain esteitä, että tuskin ryhdyn.
Joo on.