Introvertin onnellisuus

Kuullosti aika tutulta. Itsekin ollut aina hyvin yksin viihtyvä, paljon  yksi luonnossa liikkuva ja aina omantien kulkija. Mutta jo nuorena ymmärsin, että jotain puuttuu,  oli ihmeellinen kaipuu. Biletin pari kolme vuotta, enkä syttynyt keneenkään tyttöön, kunnes kohtasin vaimoni. Palaset loksahti kohilleen sillä menty koko ikä. Oli henkinen ja fyysinen pesä mihin palata omilta retkiltä ja omista ajatuksista ja harrastuksista. Ainut ihminen maailmassa joka lävisti kaikki suojaukseni ja näki sisälleni. Ainut jonka vierellä sielu levännyt aina ja yhä. 

Sinulta puuttuu ihan selvästi se jokin - , sielusi koti. Jatka etsimistä, etsivä löytää tai hän löytää sinut. Tsemppiä. 

"Kuinka helvetissä yksin eläjä voi tuntea olonsa onnelliseksi? Itse tunnen oloni pää asiassaa onnettomaksi tai vähintään kurjalle."

Introvertti olen ja koen olevani yksineläjänä ihan onnellinen. Siedän läheisten ihmisten seuraa ja heidän kanssaan on ihan kiva olla, vieraisiin en niin välitä tutustua, tai jos tutustun, niin hitaasti sitten. En tykkää  "häseltäjistä", tai jos ihminen puhua pulputtaa koko ajan.

Jäin miettimään että miten yksineläjä voisi tuntea olonsa onnelliseksi, ja tuota kysymystä itseni kohdalla. Ehkä sillä lailla, että en perusta kokemuksellisen onnellisuuden tunnetta toisten ihmisten varaan, enkä määrittele onnelliuutta materialistisen näkökulman mukaan siten, että onnelinen voi olla vain, jos on tietty määrä kavereita, sosiaalisia kontakteja, sosiaalisia menoja jne. Minulle onnellisuus on sisäinen tila ja se syntyy vain siitä, että on tyytyväinen läsnäolevaan hetkeen. Jos tulee jotain kupruja, nin sitten analysoin niitä ja teen niille jotain ja sekin tuottaa onnellisuuden tunteen. Jos sitten onnistun ne selättämään, niin se tuottaa lisää onnellisuuden tunnetta ja jopa riemua.  pääsääntöisesti tuntuu siltä, että olen onnellinen, vaikka on hirveästi tekemistä itsen kanssa ja elämänkin kanssa. SIlti. 

tuohan kuulostaa hyvältä, että olet mielessäsi punniskellut, että toivotko kuitenkin sitten parisuhdetta. Vpihan introverttikin olla parisuhteessa ja pysyvässä sellaisessa.

Minä olen nainen 43v ja melkoinen introvertti. Itse tykkään oikein paljon olostani introverttinä, jotenkin niin vapaata kun voi tehdä mitä haluaa itsenäisesti. Minä taidan kyllä olen sillä tavalla erilainen kuin sinä, että teen paljon asioita joista nautin. Mm luen paljon, opiskelen itsenäisesti mielenkiintoisia aiheita, rakastan liikuntaa ja käyn myös ulkona syömässä.

Parisuhdetta ei ole, vaikeaa on löytää sopiva ihminen. Seksiä kyllä on, mulla on parikin fwb-miestä. Ja seksi on kyllä nyt nelikymppisenä suoraan sanottuna mahtavaa.

Se joskus tuntuu ikävältä, ettei ole ketään kelle oikeasti olisi tärkeä. Eikä ole sellaista oikeasti tärkeää ihmistä, kenen kanssa kokea ja jakaa elämän asioita. Mutta noin yleisesti ottaen, mulla on kyllä paljon sisältöä elämässäni ja nautin olostani.

Pitäisiköhän sunkin ruveta tekemään jotain asioita mistä tykkäät, eikä vain kuluttaa aikaa ns hukkaan?

Tuota tuota, kun selkävammanjälkeen muutama vuosi pystyin viimein lenkkeilemään, oikeasti itkin/nauroin ja hölkkäsin, olin varma että sitä liikunnan iloa en enään ikinä kokisi ja tavallaan silloin hetkessä olin onnellinen, olen monessakin mielessä etu oikeutettu, tai ainkin miellän itseni melko hyvä onniseksi.



Tokikin ihminen osaa masentua monestakin syystä tai vaipua epätoivoon.

Kun  omat tekemiset ovat niin merkityksettömiä mailmankaikkeudessa, niin tekemäni virheet ovat sitä myös.



Se että ihmisten tapaaminen kulutaa voimavarojani, eikä tuo niitä, Tykkään rakennella asioita, mutta siitä tulee onnistumisen tunne, en kamalasti välitä maallisesta materiaalista, mutta se helpottaa olemaan sen mitä olen.



Se mitä olen, olen eksyksissä mailmassa, tietämättä paikkaani. Kaipa se on  pikkuhiljaa uskottava että Joku ihmisellä olisi oltava, eläimiä ei ole,  syy oikeastaan on se että milestäni mun pitää voida koska tahansa lähteä ja olla vaikka 2 viikkoa käymättä kotona.  Ja toisaalta mielestäni kissa koira  oletettua ei voi jättää taloon 9.5h  työpäiväksi. ja pihallekkaan ei oiken viitsi paiskata.



No aikaa on  ollut ajatella kun kuitenkin valtaosan ajastani olen viettänyt itsekseni.

tykkään juu lukea, tehdä palapeleja ja kokeilla eri urheilulajeja kroppa kertoo nopeasti mikä ei sovi, en käy kuin ulkomailla syömässä ja  olen täysin päihteetön,  no kahvi on päihde ja tossa kupissa vieressäni jäähtyy.

Käyn hiihtämässä ja pyöräilemässä, ja olen onnellinen siitä että näin pystyn tekemään ( 2018 lääkäri totesi että selkärankani on vastaavasssa kunnossa kuin normaalisti 70v ihmisillä,  kolme pullistumaa ja liukuma, välillä ei jalkoja saannut alle)

En siedä baareja enkä kansantanhuja, ja vaikka selviän väen paljoudesta, ei se ole mielestäni miellyttävää.

Suurin murhe varmaankin on se että kun tarpeeksi moni ihminen on pettänyt luottamuksen, olen  välillä jo epäillyt että vihaan ihmisiä, mutta se kuitenkin on itse vihaa, no luulisin ainakin.

No tämäkin on tälläistä terapia kirjottelua, samalla kun  yritän tämänvuoden aikana saada sen elämän takaisin, mitä olen määrätietoisesti  vuosia yrittänyt hävittää, tokikin muuttuneena ja erilaisena. Vanhaan en palaisi. Vanhassa elettiin toisille ja tehtiin asioita toisten säännöin, kun ajatus oli että kun voin niin miksikä ei , vaikka en sitten itse tykännytkään.

 

Mistä tänne on ilmestynyt näitä mieskirjailijoita? Saatanan pitkiä viestejä miehiltä niiden huoris one linereiden sijasta.

Pahoittelen,  oli pitkä joululoma, ja omat ajatukset alkoi ahdistamaan, joten katsoin olisiko jotain chattiä, ei ollut mutta täältä sai muutamat hyvät naurut, ja toisaalta taas epäuskoisuutta muiden elämän  (hurjuuteen).



Tälläinen nyt vaan tuli töissä mieleeni.

Luulen, että sulla saattaa olla ihan vaan ikäkriisi. Silloin tulee sellaisia hukassa olemisen tunteita. Kyseenalaistaa sitä mitä on ja tekee, ja tuntuu että jotain muuta kaipaa. Mutta ei välttämättä oikein tiedä mitä. 

T. Se edellinen 43v nainen

Etsi sielullesi koti. Sen jälkeen sulle ei ole kiire enää mihinkään, etkä halua lähteä pois. Elämällesi löytyy tarkoitus.  Nyt sun herkkä sielusi haahuilee vain ympäriinsä. 

Se eka kirjoittaja.

Ikäkriisi juu on. Eikä mitään uutta ole sinäänsä, paitsi uusi vuosi ja yritys ottaa itseä niskasta jälleen kiinni.

Kuitenkin Haaveet ja toiveet alkaa olemaan ihan kohta tavoitettu, mitä sen jälkeen?



On se hemmetti kun puitteet ja elämä on näennäisesti aivan kunnossa, ja siitä ei vaan osaa nauttia.

Kai se on vain se merkityksettömyys tai sitten kuitenkin se salakavala kateus, onnellisuus lähtee kuitenkin itsestä, ei kukaan sitä voi tuoda tai lahjoittaa, tämän ymmärrän! Mutta Jotain tässä on mitä haluan tai halajan ja se vain ei meenaa kirkastua omassa mielessä.

Noh kaikkea ei voi saada, eikä pidäkkään,  koitetaan rämpiä nyt edes talvi pois alta, kesällä ei niin jaksa masistella kun on valoisaa, ja harrasteet on lämpimämpiä ;?)  Kiitos ja kumarrus.

noh... kun vanhat haaveet ja toiveet alkaa olla toteutettu, niin sitten katse kohti uusia haaveita?

ajattelin tuossa, että kirjoitat kuitenkin paljon yksinäisyydestä ja jäi vaikutelma, että koet kärsiväsi yksinäisyydestä, niin voisiko tuosta tulla sitten uusi tavoite vaikka tälle vuodelle? Että alat viettää aikaa enemmän ns. ihmisten ilmoilla?

Kohta tämä talvi on taputeltu ja valo lisääntyy ja mieliala nousee. Itsellä ollut rankat 8 kuukautta takana, kun muutama läheinen ihminen joko kuoli tai sairastui vakavasti ja omassa terveydessä tapahtui sellainen muutos, että jouduin sairaalatutkimuksiin ihan vain siksi, että vamrimistettaisiin, että kaikki on ok. Siellä sitten löytyikin jotain. Hyvänlaatuista tosin, mutta hoitoa vaativaa. Siinä sivussa sitten mielen järjestämistä uuden asunnon etsimiseen, kun en enää viihdy tässä asuinympäristössä päihdeihmisten vuoksi. Olen introvertti eikä sillä lailla edes nämä elämän vaikeudet saaneet kärsimään yksinäyydestä, enemmänkin tuntui hyvältä sitten aina välillä palata kotiin, jossa sai olla ihan yksin ja ladata akkuja. Niitä olen tottavie tarvinnut. Talven pimeys laski mielialaa, mutta olen jo oppinut itse nostamaan sitä, joten sekin oli sitten ihan ok. Rankat kuukaudet kyllä muuten sitten takana kaikkine stressitekijöineen. Asunnon etsimisestä on tullut projekti, jonka on pakko väistyä aina kiireellisempien asioiden tieltä. Ei ole sillä lailla kiire tästä muuttaa ja ehdiin kyllä katsella vaihtoehtoja, mutta kyllä tää katselukin kiireitä aiheuttaa. Ja on mukavakin tehdä asuntoprojektia sitten ajan kanssa ja harkiten.

Koitahan "kytätä" aurinkoa ja kun se sitten seuraavan kerran ulkona paistaa, niin singahdat ulos. Auttaa talven pimeyskokemukseen sekin.

Kiitos, aurinkohan se tuolla paistoi kun töistä pääsi , ja pakkanenkin hiipi siinnä samalla toiselle kymmenelle.

Juu kuulostaa melkoiselta lähiypäristö solmulta sinullakin, silti rankasti sanottuna asoita, joita jokainen tulee kohtaamaan jos meenaa vanhaksi elää.

Itselläni on asioita joita en kerro ääneen, mutta yksikseen on rauhallista olla ja mukavan rauhallista, itsellä on kiireet jäänneet taakse, ja olen hieman onnistunut down siftaamaankin,  ja esimerkiksi kotona "hyggeily" alkaa olemaan ykkös puuhaa .

Mutta sitten on ne hetket kun mörkö hiipii sängynalta ja alkaa ahdistamaan, ja tälläisen ahdistuksen alkaessa menee aina kaikki valoisuus mailmasta, ja silloin olisi se olkapää mitä vasten päänsä painaa oikea turva.



Kehitin itselleni vuosia sitten paniikki häiriön joka tuli puskista kun oli kaatunut parisuhde, lainan maksu tuntui epätoivoiselta ja selkäkin viellä hajosi, ja siinnä samalla oli viellä halu olla parisuhteessa, ja sivutoiminen yrityskin siinnä ohella.



Nyt olen selättänyt lähes kaikki kohdat tuosta ja yhtään järkevämpi ihminen olisi hirmu onnellinen asemastaan.

Paitsi että minä minä minä, itskäs se olen minäkin, vaikka sitten vain ihan itsekseni.

Tässä kun ajatellut ajatuksella parisuhteen haasteita, saatika semmoisen yrittämistäkään, olen sitten kuitenkin tullut siihen tulokseen että ei kuitenkaan viellä, en ehkä pidä  suojia täysillä päällä, mutta en itse rupea  vouhkaamaan, odotellaan jos vuosia riittää ja 50V joskus tärähtää lasiin on  se villitys sitten kai edessä. en kyllä innolla odottele.



Mutta Kai se olisi uskallettava kohdata nuo menneisyyden kaverit, vaikka ei meillä kyllä ole muuta yhteistä kuin mennyt 20vuotta.



Odottakaamme kevättä!