Valikoituukohan adoptiovanhemmiksi vain harvinaisen kypsää, fiksua ja nöyrää porukkaa vai opettaako prosessi sellaiseksi?
Välillä adoptioäitien kirjoituksia lukiessani tunnen suurta alemmuutta. Jotenkin nämä ihmiset antavat itsestään niin ylevän kuvan. Minun murheeni ja kysymykseni ovat niin eri tasolla. Viime vuonna luin lehdestä Paula Risikon haastattelua. Hän kertoi ajattelevansa kauhulla, mitä olisi voinut tapahtua, jos hänen lastaan ei olisi heti löydetty puistosta. Minun oli jotenkin tosi vaikea ymmärttää tätä. Siinä tapauksessahan Paula ei olisi koskaan saanut tietää tästä lapsesta mitään ja hänelle olisi annettu joku toinen lapsi!
Myönnän myös pohtivani todella pinnallisia asioita, kuten lapsen sukupuolta ja ulkonäköä. Tuntuu pahalta tunnustaa, mutta toivoisin, että saisimme mahdollisimman terveen, pienen ja normaalinnäköisen lapsen. Tai kauniin. Eikö ole alhaista! Mietin mahdollista koulukiusaamista. Mitä, jos lapsi vihaa minua eikä välillemme synny koskaan minkäänlaista kunnon tunnesidettä? Mitä jos hän masentuu ja haluaa nuorena itse päättää elämänsä?
Ehkä kaikkien masentavien dokumenttien tarkoituskin on pelotella suuri osa hakijoista pois. Jonot ovat niin pitkiä muutenkin.
Jos neuvonnassa todetaan, että minä en ole lainkaan niin suurisieluinen ja hieno ihminen, että minulle voisi adoptiolasta antaa, niin nostan suosiolla kädet ylös. Alkaa tulla jo sellainen tunne muutenkin.
Kommentit (33)
Varmaan olet tosiaan prosessissa tulevaa vanhemmuutta kohti - siihen kun kuuluu oleellisena osana stressi ja huoli :). Ajattele siltäkin kantilta, että kaltaisesi ajatteleva ihminen melko varmaan bioraskauden kohdallakin huolestuisi, miettisi ja toivoisi, että syntyvä lapsi olisi terve ja että hänellä ei olisi elämäänsä vaikeuttavaa vammaa.
Itse koen molemmat tavat tulla vanhemmaksi tasavertaisina, mutta omalla kohdallani tuntui hyvältä ja vähemmän stressaavalta se, että adoptiolapsi on syntynyt terveenä (ellei sitten hae erityistarvelasta, jolloin silloinkin voi osoittautua lapsi lopulta terveeksi, mutta pitää varautua tiettyihin haasteisiin). Sen kyllä sanon, että adoptiolapsen perusturvan rakentamisen haasteet ovat mielestäni suuremmat kuin biolapsen, joka on " tutustunut" äitiinsä jo masussa.
että meillä on ennestään jo biologisia lapsia. Mutta olen (mitä nöyrimmin) ymmärtänyt monesta kirjoituksesta, että minun ei milloinkaan pidä luulla, että biovanhemmuus olisi millään tavalla samanlaista tai valmentaisi adoptiovanhemmuuteen. Siinä suhteessa myönnän siis olevani täysin noviisi... Haluaisin myös kovasti kuulla muilta vastaavilta bio+adoäideiltä, miten sisarukset ovat sopeutuneet asiaan yms..
biovanhemmuus adoptiovanhemmuuteen(-kin), näin väittäisin (vaikka ymmärsin kyllä karrikoivan sävyn viestissäsi :O) ) Minulla ei ole biolapsia, mutta kaksi ihanaa adoptoitua lasta kylläkin ja monessa asiassa olen nyt toisen lapsen kohdalla (joka tuli perheeseemme tuossa marraskuun alussa, eli yhteistä taivalta ei ole takana vielä hurjasti), että ah niin moni asia sujuu huomattavasti helpommin nyt, kuin edellisellä " kierroksella" . Viittaan siis ihan käytännön asioihin, lapsen hoitoon, omiin tunteisiin jne. Esikoisen tullessa perheeseen olin hyvin stressaantunut: osaanko hoitaa lasta oikein, en luottanut omaan äitiyteeni jne. Ihan sellaisia varmasti jokaiselle juuri äidiksi tulleelle normaaleja pelkoja. Nyt näitä ei ole samassa mittakaavassa, joten ainakin siinä suhteessa vanhemmuudesta on ollut apua..Olen siis ehdottomasti sitä mieltä, että varmasti ihmisillä, joilla jo lapsia on ennestään tavalla tai toisella, on paljon annettavaa, kokemusta jne. tulevalle adoptiolapselleen. (enkä nyt tarkoita mitenkään väheksyä lapsettomia hakijoita, jollainen itsekin olen ekalla kertaa ollut, mutta siis toista näkökulmaa tähän, johon usein kyllä törmää adoptiokeskusteluissa)
Adoptiotausta toki tuo mukanaan paljon sellaista, joihin kaikki me adoptiovanhemmat, olevat ja tulevat, perehdymme keskusteluissa, lukemalla, adoptioneuvonnassa jne. ja se on tosi hyvä juttu ja tärkeää. Itse kuitenkin uskon, että " kirjaviisauden" ohella eniten adoptiovanhempaa(-kin) auttaa vanhemmuudessa se, että on valmis kasvamaan vanhemmaksi, hakemaan apua, jos sitä tarvitaan ja on liikkeellä tiedostaen sen, että adoptiolapsi aina kantaa mukanaan historiaansa, se on osa hänen identiteettiään ja sitä ei saa siksi unohtaa. Maalaisjärki, avoin mieli ja hyvät hermot ovat kuitenkin erittäin hyvät avut lasten kanssa ylipäätään ja arjessa tämä pätee minusta aivan samalla tavalla myös adoptoituihin lapsiin.
Arjessa harvoin mietin sitä, että lapseni ovat adoptoituja, vaikka asia meidän arjessa onkin luonnollisesti esillä. Lasten kanssa puhutaan adoptiosta välillä päivittäinkin, tavataan muita adoptioperheitä ja itse olen aika aktiivinen muutenkin näissä " kuvioissa" , mutta kurahousuja pukiessa ja konttaamisen opettelua seuratessa harvoin miettii, että kylläpä tämä adoptiolapsi nyt hienosti tässä konttii :O) ELi siis sitä vaan tahdon sanoa, että hyvin normaalia lapsiperheen arkea meillä ainakin eletään, en siis usko, että biovanhemmuudesta voi olla ainakaan muuta kuin etua, kun miettii tulevaa adoptiovanhemmuuttaan, kunhan muistaa nuo erityispiirteet, mitä adoptioon liittyy.
TSemppiä kaikille tasapuolisesti prosesseihin ja koitetaan pitää palstalla sananvaihdossa kuitenkin mielipiteiden vaihdellessa välillä vilkkaastikin, hyvää henkeä yllä, eikö?
Terkuin,
Mary ja tytöt 3v5kk ja 7kk Etelä-Afrikasta
Kyllä ihan varmasti jo koettu vanhemmuus valmentaa adoptiovanhemmuuteenkin tosi paljon!
Ehkä on vain tärkeää kuitenkin hokata, että tiettyjä eroavaisuuksia on kohtuu todennäköisesti odotettavissa biolasten ja adoptiolasten kehitysvaiheissa (eriaikaisuutta ja muutakin) ja vaikka lasten tarpeet ylipäänsä pääosin ovat samat, niin adoptiolapsilla on mahdollisesti terveenkin lapsen tapauksessa tiettyjä erityistarpeiden ilmentymiä tunnepuolella (kehnosti ilmaistu, mutta tarkoitan taas sitä perusturvan rakentamista ja tunteiden ilmaisun opettelemista jne...). Itse uskon kuitenkin, että haasteelliset varhaisvuodet (sillä tavoin kuin adoptiolapsilla pääsäänt. on) eivät millään tavoin automaattisesti ennusta ongelmia tulevaisuuteen tai aikuisuuteen.
Meidän perheen molemmat lapset ovat adoptoituja. Heidän alkuvaiheensa ja reaktionsa perheessä ovat eronneet toisistaan melkoisesti, myös vaativuudessaan, eli meidän kohdalla ensimmäinen lapsi ja kokemukset hänen kanssaan eivät juurikaan valmentaneet jälkimmäisen reaktioihin. Yleisen rutiinit toki oli jo lapsiperheen elämään olemassa ja sitä kautta niitä tukiverkkoja ja käytäntöjä jo arkeen kehitelty eli auttaahan sekin jo melkoisesti. Meidän lapset ovat monessa reagoineet toisistaan poikkeavasti eli uutta oppii kuopuksen kanssa kokoajan ja kaikkeen ei kyllä voi varautua vaikka kuinka tietoa hankkisi.
Pitää kyllä mielestäni muistaa, että enemmän adoptiovanhemmuudessa kuitenkin on varmasti yhtäläisyyksiä biovanhemmuuteen kuin eroja.
Yksi ystäväni sanoi mulle mielestäni ihan hoksaavasti, että hän on nyt oman 2-vuotiaansa kautta alkanut ymmärtää meidän lasten joitakin haasteita kun on kuvitellut mitä hänen 2-vuotiaansa joutuisi läpikäymään jos hänet irroitettaisiin perheestään ja hänelle tulisi " uusi" perhe. Mun mielestä se suurin ero kiteytyy juuri siihen, että adoptiolapsilla on taustalla se paljon adoptiopiireissä puhuttu erokokemus tai ns. hylkäämiskokemus. Ja lisäksi voi olla tosi paljon ihan käytännön opittavaa kun siirtyy esim. laitosolosuhteista kotiin. Tällaisissa lapset ovat kyllä hämmästyttävän nopeita oppimaan.
Minulla on kans biologisia lapsia ja ollaan adoptioprosessin alkuvaiheessa. Itselläni on monesti samankaltaisia ajatuksia kuin sinulla adoptiosta. Tunnen itseni konkariksi äitiydessä ja arjen pyörittämisessä lapsiperheessä, mutta adoptioasioissa olen lähes untuvikko. Imen itseeni tietoa kuin pesusieni ja haluaisin kaiken mahdollisen tiedon ja neuvot adoption suhteen. Minua ainakin mietityttää välillä koko adoptio ja ajattelen olenko valmis tähän kaikkeen. Adoptiomaatkin vähenevät kokoajan meidän kohdalla nyt kun kiinaankin tuli uudet säädökset. Pelottaa pystymmekö kasvattamaan lapsesta tasapainoisen ja onnellisen aikuisen ja antaako ympäristömme siihen mahdollisuuden.
Nyt neuvonnan alkukynnyksellä jännittää hiukan pystymmekö antamaan itsestämme sellaisen kuvan että tätä lasta me toivomme!
Hei,
meilläkin on 2 biologista lasta, joista toinen on ns. erityislapsi. Olen nuorempana haaveillut adoptiosta ja nyt olemme jonottaneet neuvontaan vuoden ja neuvonta alkaisi. Nyt meinaa kuitenkin tulla pupu pöksyyn. Olen peloissani ja huolissani kaikista asioista ja mieleen nousee ajatus unohtaa koko juttu. Kävimme alkuinfossa ja mieskin säikähti sen verran ' laitoslapsuus' ja sopeutusvaikeus -infoista, että ehdottelee, että jos kuitenkin alkaisimme yrittää vauvaa. Meillä toinen lapsi on jo saatu aikaan lapsettomuushoidoilla ja ajatus oli, että emme niihin lähtisi.
Nyt kuitenkin arveluttaa, että tuleeko tästä mitään. Jossakin vaiheessa adoptiosta ja adoptiovanhemmuudesta oli enemmän positiivisia uutisia, nyt tuntuu, että pelkkiä vaikeuksia...
Tietenkin tiedän erityislapsen vanhempana, että ei se biologinenkaan vanhemmuus ole välttämättä helppoa, mutta silti nämä adoptioon liittyvät jutut ovat niin pelottavia (kiintymysongelmat, raivarit yms.)
Hassu juttu muuten, meillä myös erityislapsemme ei antanut äidin hoitaa 3-4 vuotiaana, vaan takertui tiukasti isään ja minä myös itkeä tuhrustin asiaa ollessani raskaana ja odottaessani toista lastamme.
Minä jatkan tätä pohdiskelua...minulla on tunne, että meitä odottaa lapsi jossakin maailmalla, mutta silti pelkään...niin paljon.
Halusin vain sanoa aloitteleville, että tämän prosessin aikana menee tunteet vuoristorataa ylös ja alas, olette varmasti jo huomanneetkin... Välillä pitkään tuntuu, että tämä onnistuu ja kaikki tulee menemään suht hienosti, mitä nyt jonkinmoisia sopeutusmisvaikeuksia jne voi olla. Sitten taas joku päivä tai viikko itsestä tuntuu, että mistään ei tule mitään, lapsi tulee olemaan varmaan todella sairas tai muuten tapahtuu jotain kamalaa, itse varmaan tahattomasti pilaa koko lapsen elämän jne. Ja sitten taas kohta odotus jatkuu ja taas tuntuu siltä, että kyllä tästä selvitään ja lopputuloskin eli elämä yhdessä voi olla ihan hyvä :)
Odotus on välillä helpompaa ja välillä todella takkuavaa, mut kyllä päivät vääjäämättä kuluu. Ja kunpa osaisi sen taidon nauttia tästäkin ajasta, eikä vaan koko ajan miettisi mitä tapahtuu vuoden päästä jne...
Erityisesti Almaliinan ja Äitivelhon ajatukset tuntuvat omilta. Tietenkin vähän karrikoin. Kyllä minä pidän itseäni ihan käypänä lasten hoitajana, mitä tulee tällaiseen perushoivaan. Nukuttamiset, uhmaraivarit, lasten sairauksien hoito yms. ovat tuttuja.
Luen paraikaa Anu Myllärin kirjaa Adoptoitu. En ole vielä alkua pidemmällä. Seuraavaksi yritän saada käsiini Suvi Aholan Iljan äidiksi. Voin kuvitella, että hän on saanut moneen kertaan vastata miksi-kysymyksiin. Miksi haluta vielä perheeseen ulkomaalainen adoptiolapsi, vaikka on ennestään terveitä lapsia? Ja vielä niinkin erityistarpeinen.
En tiedä, ovatko muut huomanneet saman, mutta viime aikoina olen törmännyt usein syytökseen, että ilkeät länsimaalaiset repivät adoptiolapset juuriltaan ja kuvittelevat pelastavansa nämä kurjalta kohtalolta. Mutta eikö se ole niin, että ulkomaille annetaan vain ne, joille ei löydy kotimaasta vanhempia? Eikö silloin voi ajatella, että orpokoti on aina huonompi vaihtoehto kuin perhe, vaikkakin toisella puolella maapalloa?
Toisaalta ärsyttävät myös ne huokailut, että kyllä on hyvä, kun on hyviä ihmisiä, jotka viitsivät ottaa vieraan lapsen hoitoonsa.
En ole kertonut aikeistamme vielä juuri kenellekään, koska en voi sanoa, olemmeko itsekään tarpeeksi vakuuttuneita kyvyistämme. Hm... Taidanpa uppoutua vähäksi aikaa ruusunpunaisiin tarinoihin oikein onnistuneita adoptioista. Joissa lapsi on iloinen ja tavallinen, hänellä on paljon kavereita ja turvaa sukulaisistaan ja kaikki on ihanasti... :D
Minä en ole ainakaan suljetuilla adokeskustelupalstoilla havainnut minkäänlaista ylemmyydentunnetta, päinvastoin, ne ovat paikkoja, minne voi tulla huolineen ja murheineen ja sieltä saa aina tsemppiä ja neuvoja.
Kannattaa myös pitää mielessä, että dokumentit, jotka ovat nyt viimeaikoina puhuttaneet ihmisiä, on tuottanut jokin tuotantoryhmä, jotka ovat halunneet esitellä adoptioista vain tietyn puolen. Esimerkiksi se 4D-dokumentti oli mielestäni vähän sensaatiohakuinen ja kaiken lisäksi pahat tapaukset olivat sattuneet jenkkilässä; sikäläinen prosessi eroaa melkoisesti suomalaisesta.
Dokumentit olisivat varmasti hyvin erilaisia, jos ne puhuisivat esim. täkäläisten palvelunantajien suulla.
Olin jokin aika sitten kuuntelemassa erään adoptioäidin luentoa. Hän kertoi käyneensä vasta adotyttärensä kanssa juurimatkalla Kiinassa tyttärensä orpokodissa. Tämä vierailu oli karistanut viimeisetkin epäilyksen rippeet adoption oikeutuksesta. Hänellä ei ollut enää pienintä epäilystä siitä, etteikö hänen tyttärelleen ollut ollut parempi tulla Suomeen, kuin jäädä kotimaahansa ja siihen orpokotiin.
Piialiina:
Mutta eikö se ole niin, että ulkomaille annetaan vain ne, joille ei löydy kotimaasta vanhempia? Eikö silloin voi ajatella, että orpokoti on aina huonompi vaihtoehto kuin perhe, vaikkakin toisella puolella maapalloa?
eli on tosiaan niin, että kansainvälinen adoptio on aina lapselle se viimeinen vaihtoehto, ts. lapselle on sikäläisten viranomaisten taholta tullut etsiä sopivia vanhempia jo kotimaastaan ja mikäli näitä ei ole, niin sitten lapsi voi saada kodin ja perheen kansainvälisen adoption kautta.
Minä olen neuvonnan läpikäynyt bioäiti ja ajattelin hiukan kertoa sinulle kokemuksistani. Pelan alkuinfossa tuntui aika pahalta kuunnella tarinoita " laitostuneista kauhukakaroista" yms. Seurasin muiden ilmeitä, ja osa kuulijoista pidätteli itkuaan. Meille sanottiin, että on epärelistista toivoa alle 2-vuotiasta tervettä lasta. Neuvonnan alkaessa toivoin kuitenkin sydämestäni, että saisimme mahdollisimman pienen ja terveen vauvan.
Enää vajaat kaksi vuotta alkuinfon jälkeen en näin ajattele. Kyse ei ehkä ole ajatusten jalostumisesta tai kehittymisestä, sitä vain ehkä jotenkin tajuaa, että ei pahaltakaan kuulostavat asiat nyt niin karmeita todellisudessa ole. Kun tapaa muita adovanhempia ja kuulee elävästä elämästä olevia monenlaisia tarinoita, asiat ikäänkuin asettuvat oikeisiin mittasuhteisiin.
Meidän paperimme lähtevät pian kohdemaahan. Lapsemme saa olla ylikin tuon kaksi vuotta. Minusta olisi ihan mielenkiintoistak aloittaa jännittävä yhteinen matka lapsen kanssa, jolla on jo joitain elämänkokemuksia, ihan kaikkine haasteineen. Lapsella saa myös olla jokin lievä erityistarve. Ei korjattu suu- tai kitalakihalkio tai vaikkapa pieni reika sydämessä estä lasta tai meitä elämästä antoisaa ja onnellista elämää. Kannattaa muistaa, että monet erityistarpeista ovat hoidettavissa eikä vaikeasti vammaisia lapsia edes adoptioon tarjota. Tietenkin esimerkiksi pienellä vauvalla voi myöhemmin ilmetä sairauksia, joista ei luovustushetkellä tiedetty, mutta niinhän voi biolapsellakin olla mitä vaan.
Nyt minulla on vakaa usko siihen, että saamme ihanan lapsen, oli hän sitten minkä ikäinen tai minkälaisilla kokemuksilla tai ominaisuuksilla varustettu tahansa. Yhdesä muiden tuelle me kyllä selviämme!
Onnea ja tsemppiä jännittävälle, raskaalle, pitkälle ja niin antoisalle ja suloiselle matkalle kohti tulevaa lastasi...
...piti minunkin kommentoida: vaikuttaa sillä, että PeLan alkuinfon päätarkoitus on säikyttää epävarmimmat ja pelokkaimmat hakijakandidaatit pois jonoja pidentämästä. Siinä tilaisuudessa, johon minä osallistuin, maalailtiin todellisia kauhukuvia varsinkin Kiinan ja Venäjän orpokodeista ja sieltä tulevista lapsista. Enkä ole ainoa, jolle jäi ko. tilaisuudesta paha maku suuhun. Ikävää minusta tuommoinen. Pelottelusta huolimatta, tässä sitä porskuktetaan vieläkin kohti adoptiovanhemmuutta!! (o;
Niin ja lehdistökin tietysti mieluummin kirjoittaa niistä raflaavammista tapauksista. Ongelmiahan tulee vastaan kyllä, mutta tämänkaltaisista arkisemmista ongelmista mitä meilläkin on (niinkuin usein adoptioperheissä) ei lehdistössä sitten kirjoitellakaan. Adoptiolasten epätyypillisemmät ongelmat ovat ihan ylikorostetussa asemassa usein. Ja usein unohdetaan verrata tilastojakin peruspopulaan.
Pelan alkuinfossa en ole koskaan ollut, mutta sinänsä koko raadollisuudessaan ehkä kuitenkin tämä suomalainen adoptioneuvontavaihe palvelee tulevia lapsia. Olen nimittäin tavannut muutaman amerikkalaisperheen, jotka sikäläisen adoptiovalmennuksen (lyhyt!) jälkeen ovat kyllä lähteneet vähän niinkuin ex tempore koko prosessiin ja kas yhtäkkiä heilla on lapsi. Siinä muuttuu nopeasti alkunsa saanut bioraskauskin pitkäksi prosessiksi heihin verrattuna.
Tavallaan ymmärränkin, että alkuinfossa nostetaan esille adoption raadollisia puolia. Onhan ihan hyvä, viitaten juuri tuohon " Amerikan malliin" , että varjopuolet nostetaan heti alkuvaiheessa esille. On hyvä varautua kaikkeen mahdolliseen, enkä oikeastaan pidä sitä pelotteluna.
Sitä paitsi usein tuossa tilanteessa monet lapsettomuussurusta hädin tuskin selvinneet vanhemmat ovat luonnollisesti niin herkässä mielentilassa, että juuri ne negatiivisimmat jutut jäävät helposti mieleen, vaikka siellä kerrottiin ihan hyviäkin juttuja, kuten että vaikeuksista huolimatta lapset ovat pärjänneet lopulta aika hyvin.
Minusta Suomalainen adoptioprosessi kaikkine kiemuroineen on tosi hyvä - nimenomaan sen vuoksi, että siinä varmistetaan tulevan lapsen etu! En tarkoittanut kritisoida täkäläistä prosessia, ainoastaan PeLan alkuinfoa! Esim. jenkkilän touhu on aivan villiä, Suomessa ei varmaan ikinä pääsis tapahtumaan sitä, mitä siinä 4D-dokumentissa tapahtui sille pienelle Venäjältä adoptoidulle poikarukalle.
Tunnistin omat ajatukseni todella hyvin tuosta Suvinan kirjoittamasta viestistä. Itsekin muistan kuinka ensimmäiseen pelan lomakkeeseen laitoimme että toivomme mahdollisimman pientä, ainakin nyt alle 1,5v vuotiasta ja tervettä lasta. Mutta kun adoption maailmaan sukelsi syvemmälle niin ajatukset vain muuttuivat huomamatta ja totesimme jossain vaiiheessa saman kuin suvina eli lapsen terveydentilalla ja iällä ei vain enää ollutkaan meille niin suurta merkitystä. Pikkuhiljaa huomasimme että voisimmekin hyväksyä paljon enemmän kuin aluksi ajattelimme. Koskaan meitä ole kaduttanut se, että meille tullut lapsi ei ollut vauva, terve hän kylläkin on täällä Suomessa ainakin tähän saakka ollut vaikka hänen elämänsä lähtökohdat olivat aikanaan vaikeat. Kannattaa pitää mieli avoimena eri vaihtoehdoille mahdollisimman pitkään.
Pelottelupolitiikkaa en alkuinfoissa pidä tarpeellisena mutta realistisesti pitää adoptiosta tietenkin kertoa. Itse en muista mitenkään pelästyneeni infossa, on varmaan paljon kiinni siitä kuka niitä infotilaisuuksia pitää. Meillä on pelan kanssa asiat hoituneet aina ihan mukavasti, joskin keksisin heti paljon parannettavaakin, mutta se vaatisi enemmän resursseja neuvontaan.
...olikaan käynyt läpi Yhdsvaltain adoptioprosessin ulkomaiseen tai kotimaiseen adoptioon? Asiantuntujoita ainakin tuntuu täältä löytyvän reilusti.
Ensinnäkin Yhdysvalloissa on 50 osavaltiota joiden kesken adoptiolainsäädäntö vaihtelee. Toiset osavaltiot ovat ns. adoptiomyönteisempiä kuin toiset.
Palveluntarjoajia on reilusti, joukossa valitettavasti myös niitä vähemmän hyviä. Kuitenkin valtaosa palveluntarjoajista on kiinnostunut lapsen edusta ja tulevien adoptiovanhempien kyvystä kasvattaa lapsi, jonka tausta saattaa olla hyvinkin rikkinäinen.
Kotimaan adoptiossa lapsen bioäidillä on keskeinen asema lapsen perhettä valittaessa ja yhteys lapseen säilyy läpi lapsen kasvuvuosien, joko kirjeenvaihdolla tai ihan tapaamisten avulla.
Sensaatiotarinoita löytyy varmasti kaikkialta maailmasta. Maassa jossa on 300 miljonaa asukasta näitä löytyy poimittavaksi ohjelmaan jos toiseenkin - valitettavaa, mutta totta. Onneksi ei kuitenkaan adoption arkipäivää myöskään Yhdysvalloissa.
Mun kommentti Yhdysvaltoihin liittyen nyt ei kyllä ainakaan mielestäni leimannut koko Yhdysvaltojen systeemiä mädäksi tms. Olen tutustunut läheisemmin 3 yhdysvaltalaisen adoptioperheen kanssa ja he ovat kertoneet lyhyistä adoptioprosesseistaan. Näiden lisäksi adoptiomatkallamme esikoisen kohdalla tuli tutuksi pintapuolisemmin n. 8 perheen odotustarina (siis amerikkalaisen) - eräskin perhe kertoi prosessinsa kestäneen 3 kk. Kaikkien prosessit olivat merkittävästi lyhyempiä kuin suomalainen kuvio. Itse arvostan enemmän tätä suomalaista tapaa ja niin moni tapaamistani jenkkiperheistäkin, vaikka olivatkin tyytyväisiä siitä, että heillä ei kestänyt kovin kauaa saada lapsi syliinsä siitä kun virallinen prosessi alkoi.
Sitähän en sitten todellakaan käy kommentoimaan ovatko he sen vuoksi huonompia vanhempia - itse kyllä kertoivat monet yllättyneensä vastaantulevista asioista.
Hollannissa taas vastaavan " haastattelu / vuorovaikutukseen perustuva " tutkimukseni" " mukaan adoptioprosessit ovat vielä pidempiä kuin Suomessa ja siellä on myös adoption tutkimus huimasti edellä Suomeen nähden.
Arvostelu tai pointtien esille tuominen ei ole tarkoitettu tulkittavaksi mustavalkoisesti vaan ajatuksia herättämään / keskusteluaiheeksi ( ja kivassa hengessä keskustellen mieluiten. Eikä tarttis minusta kirjoittaa pilkkaavaan sävyyn kenenkään kommenteista, vaikka kokisikin tarpeen kertoa eriävän käsityksen). jJa jaetaanhan täällä asiatiedon lisäksi ja rinnalla paljon tunteita ja kokemuksia jne. Se ainakin mulle on tän palstan tärkein anti.
MOC:
...olikaan käynyt läpi Yhdsvaltain adoptioprosessin ulkomaiseen tai kotimaiseen adoptioon? Asiantuntujoita ainakin tuntuu täältä löytyvän reilusti.Ensinnäkin Yhdysvalloissa on 50 osavaltiota joiden kesken adoptiolainsäädäntö vaihtelee. Toiset osavaltiot ovat ns. adoptiomyönteisempiä kuin toiset.
Palveluntarjoajia on reilusti, joukossa valitettavasti myös niitä vähemmän hyviä. Kuitenkin valtaosa palveluntarjoajista on kiinnostunut lapsen edusta ja tulevien adoptiovanhempien kyvystä kasvattaa lapsi, jonka tausta saattaa olla hyvinkin rikkinäinen.
Kotimaan adoptiossa lapsen bioäidillä on keskeinen asema lapsen perhettä valittaessa ja yhteys lapseen säilyy läpi lapsen kasvuvuosien, joko kirjeenvaihdolla tai ihan tapaamisten avulla.
Sensaatiotarinoita löytyy varmasti kaikkialta maailmasta. Maassa jossa on 300 miljonaa asukasta näitä löytyy poimittavaksi ohjelmaan jos toiseenkin - valitettavaa, mutta totta. Onneksi ei kuitenkaan adoption arkipäivää myöskään Yhdysvalloissa.
Pidettäiskö tosiaan sävy tällä palstalla positiivisena?
Useimmat, jotka täällä kirjoittelevat, ovat joko prosessissa tai jo lapsensa saanut ja se kyllä mielestäni tekee ihmisestä adoptioasioiden asiantuntijan. Itse olen seurannut myös muissa maissa asuvien prosesseja läheltä ja jonkin sortin asiantuntija olen siis niissäkin.
Mutta mutta, hyvä kun toit toisenlaisenkin pointin esille amerikan adoptioista, sieltä kun ei yleensä paljon hyvää kuulu! (o;
Älä huoli - olet vain inhimillinen ja mielestäni ihan oikealla tavalla itsekriittinenkin. Kaikki eivät vain myönnä tai tiedosta ajattelevansa kuten kerroit itse ajattelevasi, mutta varmasti kaikilla on jossain vaiheessa myös tuon suuntaisia ajatuksia kuin sinulla. Kyllähän biolapsenkin kohdalla on ihan lupakin toivoa " tervettä, suloista lasta" . Se, että sinäkin näin toivot ei tarkoita, ettetkö pystyisi rakastamaan ongelmaistakin, välillä tosi rasittavasti käyttäytyvää lasta. Luultavasti näet jokatapauksessa oman lapsesi kauniina ja maailman ihmeellisimpänä lopulta.. Jos ei näin käy heti niin kuitenkin varmaan kasvat siihen lapsen kanssa huomaamattasi.
Maakohtaisilla palstoilla tosiaan on mielestäni enemmän uskallettu käsitellä ongelmiakin.
Itse muuten olen sitä mieltä, että adoptioprosessi, vaikka monella tapaa tosi rasittava onkin matkan varrella, ehkä tosiaankin " jalostaa" ajatusmaailmaa. Minusta on ainakin mielestäni tullut prosessien myötä entistä ajattelevampi ja tuntevampi - myös suvaitsevampi esim. eri kasvatustapoja kohtaan jne. On mielestäni kehittävää ja kypsää ajatella asioita siihenkin suuntaa kuin itse ajattelet. Naamasta naamaan tapaamani adoptiovanhemmat ovat mielestäni harvinaisen avointa ja rehellistä porukkaa myös ongelmista kertoessaan.
Paljon ongelmistasi ratkeaa ja saat perspektiiviä kun selvität onko paikkakunnallasi esim. vastaava mahdollisuus tavata adoptioperheitä kuin omallani.