Saako uskovainen ihminen olla ns. kaappiuskovainen

Usko on jokaisen henkilökohtainen asia. Tosi uskova ei huuda uskostaan. 

Ei saa. Vaan täytyy olla. Uskominen on henkilökohtainen asia ja siitä tulisi pitää turpa kiinni julkisilla paikoilla. Uskonvapaus tulee olöa, mutta julkisilla paikoilla uskonnon esiin tuominen pitäisi olla rangaistava teko.

Olen itsekin itsekseni jonkinlainen uskova. Uskon, ettei tämä fyysinen todellisuus ole kaikki mitä on. Mutta en juttele tästä kenenkään kanssa oikeastaan ollenkaan. 

Ne jotka vaatii tekoja ei yleensä ymmärrä armosta hölkäsen pöläystä. Eli vaikka joku puhuisi että armo riittää mutta samassa henkäyksessä vaatii myös uskovalta tekoja, se armosta puhuminen on vaan sanahelinää. Herra kyllä herättää seuraajassaan tekemisen tarpeen, jos niin on ollakseen. Jos se ei herää, niin usko riittää.

Teoista paasaaminen on muiden manipulointia. Ei muuta.

Uskovan pitää suullaan tunnustaa Jeesus vapahtajakseen. Teoilla viitatataan paitsi synnin karttamiseen, myös kristillisten arvojen noudattamiseen.

Raamattu sanoo, että sanaa tulee julistaa. Jos et julista sanaa, olet samanlainen syntinen kuin haureuden tekijät, ja sinut tulisi kivittää.

Voi kiitos sinulle 4/4 kommentoija.

Saa tietysti, ja nykyään kun monet pitää uskontoa hömppänä, niin todella moni monissa kuvioissa onkin. En itsekään työpaikalla esimerkiksi ikinä sanoisi, että olen uskovainen. Työni kun liittyy luonnontieteisiin, ja monilla on näkemys että uskovaiset on kaikki nuoren maan kreationisteja ja muuten epätieteellisesti asioita perustelevia henkilöitä. 

Mutta tiedän kyllä, että joissain vapaissa suunnissa on evankeliointipakkoa, ja kaltaisilleni lainataan Raamatusta kohtaa, jossa Jeesus sanoo häpeävänsä Isänsä edessä niitä, jotka on hävenneet hänen nimeään ihmisten edessä. Luterilaisuudessa on rennompaa ja armollisempaa.

Uskovaiset osaavat kyllä syyllistää ja toisaalta osaavat myös syyllistyä ja pohtia uskonsa heikkoutta. Ne jotka puhuvat eniten, ovat yleensä niitä syyllistäjiä ja ne hiljaisemmat murehtivat ja syyllistyvät.

Riittääkö tekemiseksi se, että pitää läheisestään huolta jos ihminen ei itse pysty hoitamaan asioitaan, tekee sen hänen puolestaan. Jos ei nyt jaksa käydä jatkuvasti vankiloissa katsomassa vangittuja ja sairaaloissa potilaita ja julistamassa heille evankeliumia?

Usko synnyttää niitä tekoja, kenelle mitäkin. Ja ne teot ei todellakaan "tarvi" olla mitään suurta ja mahtavaa, riittää kun aidosti haluat auttaa jotain ihmistä, kuuntelet toisen murheita, sanot jotain kannustavaa ja hyvää. Ilman että siitä tekee numeroa. Eikä julistaminen tarkoita suureen ääneen pelastuksen toitottamista eikä kadotuksen pelottelua, vaan jos joku haluaa uskon asioista jutella niin juttelet ilman raamatulla päähän lyömistä. Jumala synnyttää ne teot meissä ja halun tehdä hyvää. No, ikävä kyllä kukaan meistä ei täydelliseen hyvään kykene, ettei tässä nyt sentään mitään pyhimyksiä olla.

Eli armosta me olemme pelastetut, emme tekojemme kautta.

Ei se uskostaan toitottaminen tee kenestäkään enemmän tai paremmin uskovaa. Mielestään juuri itse oikeat uskovaiset ovat kaikkein herkimpiä tuomitsemaan muita ja pitämään muita vähempi uskovaisina. Pienenä kannattaa pysyä noissa asioissa eikä nostaa itseään muiden yläpuolelle. 

On paljon erilaisia syntejä. Toisten uskovaisten mielestä tupakan poltto on ehdottomasti se, joka johtaa kadotukseen, mutta mässäilyn synti taas ei ole sitä. Jos joskus ottaa vaikka yhden oluen, sekin on tuomittavaa, mutta jos uskovainen kittaa kahvia monta kupillista jossa on kofeiinia, sehän ei tietenkään ole syntiä.

Vierailija kirjoitti:

On paljon erilaisia syntejä. Toisten uskovaisten mielestä tupakan poltto on ehdottomasti se, joka johtaa kadotukseen, mutta mässäilyn synti taas ei ole sitä. Jos joskus ottaa vaikka yhden oluen, sekin on tuomittavaa, mutta jos uskovainen kittaa kahvia monta kupillista jossa on kofeiinia, sehän ei tietenkään ole syntiä.

Syntiä on se, joka tulee elävän jumaluuteen tielle.

Kädenlämpöiset ei Jumalaa miellytä. 

* jumalyhteyden tielle. 

Joka tunnustautuu minun omakseni ihmisten edessä, sen minäkin tunnustan omakseni Isäni edessä taivaissa. Mutta joka ihmisten edessä kieltää minut, sen minäkin kiellän Isäni edessä taivaissa. 

Matt.10:32-33

Olen juuri eläkkeelle jäänyt 64 v nainen, uskovainen ujo ja introvertti luonteeltani. Nyt tuntuu, että aikaa olisi vaikka mihin mutta en kuitenkaan uskalla tehdä oikeastaan yhtään mitään. Kyllä minua syyllistetään siitä, kun nyt sinä kerran olet eläkkeelläkin ja sinulla on aikaa niin mene sinne ja tänne ja tee sitä ja tätä, eli koko ajan pitäisi olla suorittamassa jotakin. Eikö sitä nyt saisi ihan olla vaan hiljaa ja levätä edes hetken aikaa eläkkeellä. Jos joskus siltä tuntuu, niin lähden kyllä jonnekkin tekemään jotain, mutta nyt juuri ei tunnu siltä.

Saako uskovainen olla kaappiuskovainen? Lyhyesti: Jumala ei pelasta meitä suorittamisen kautta, vaan armosta ja siksi uskovainen saa olla myös väsynyt, masentunut, hiljainen ja toipuva. Kristinusko ei ole koko ajan rautatieasemalla huutamista, eikä tekojen tarkoitus ole todistaa Jumalalle mitään.

1) Armo riittää mutta mitä teot tarkoittaa?

Kun Raamattu sanoo, että usko ilman tekoja on kuollut, se ei tarkoita: tee tarpeeksi, jotta kelpaat.
Se tarkoittaa enemmän tätä: elävä usko alkaa ajan kanssa näkyä jollain tavalla elämässä vaikka pienesti.

Teot voivat olla ihan arkisia:

että pyydät anteeksi

että lopetat jonkun pahan kierteen

että autat lähimmäistä

että pidät kiinni rehellisyydestä

että et luovuta toivosta

Joskus teko voi olla jopa se, että nouset sängystä ja pyydät apua. Masennuksessa sekin voi olla iso uskon askel.

2) Masennus ei tee uskosta kuollutta

Masennus, uupumus ja ahdistus eivät ole automaattisesti hengellistä epäonnistumista. Psalmien rukoukset ovat täynnä ahdistusta, itkua ja en jaksa -huutoa. Jumala ei sano: Suorita enemmän, vaan usein: Tule minun luokseni, minä annan levon.

Kristityn elämässä on kausia, jolloin teko on vain tämä:

pysy Jumalan lähellä, vaikka et tunne mitään

ota vastaan armo päivä kerrallaan

hae hoitoa ja tukea ilman häpeää

3) Kaappiusko vs. terve viisaus

On ihan normaalia, ettei kaikilla ole sama rooli. Kaikki eivät ole evankelistoja. Toiset palvelevat hiljaa, toiset opettavat, toiset rukoilevat, toiset tukevat käytännössä. Jumala ei mittaa arvoasi metelillä.
Silti jos kaappiusko tarkoittaa sitä, että häpeän Kristusta ja elän tietoisesti kahta elämää, silloin kannattaa pysähtyä rehellisesti: miksi pelkään? mistä etsin turvaa?

4) Etsi luotettavaa opetusta mutta muista ydin

Tosi hyvä ajatus: jos nämä asiat kuormittaa, etsi kokeneen teologin/pastorin opetusta (mielellään sellaisen, joka tuntee myös sielunhoidon ja ihmisen psykologian). Meillä on erilaisia opettajia ja painotuksia.

Suomeksi/eri tyyleillä moni saa tukea esim. SANSAsta, ja maailmalta moni kuuntelee esim. Billy Grahamia tai muita opettajia (kaikki eivät tietenkään sovi kaikille). Osa löytää kodin luterilaisesta opetuksesta, osa vapaista suunnista, osa katolisesta traditiosta ja paavin ja kirkon opetuksista. Kullekin löytyy omansa tärkeintä on, että opetuksen ydin pysyy: Kristus, armo, evankeliumi.

5) Mistä tunnistaa, että ollaan terveellä tiellä?

Minulle hyvä kompassi on tämä: koenko uskossa pääasiassa Jumalan rakkauden, armon ja hyvyyden, vai pelkän tuomion ja suorituspakon?
Hyvä opetus vie yleensä:

Kristukseen turvaan

rehellisyyteen synnistä (mutta ilman ruoskaa)

kohti Hengen hedelmää (rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys) usein juuri silloin kun lepää armossa

Ja kyllä: syntiä ja pahuutta kannattaa välttää, ei siksi että kelpaisi, vaan siksi että se rikkoo ihmistä ja ihmissuhteita.

Yhteenveto: Armo on perusta. Teot ovat hedelmä eri ihmisillä eri tahtiin ja eri muodossa. Masentunutkin saa levätä. Jumala kutsuu suhteeseen, ei suoritusshowhun.