Isovanhemmat puhuvat minulle usein lapsen painosta (normaalipaino)
Isovanhemmille lihavuus on pahinta mitä voi olla. Haukkuvat selän takana, jos joku on lihonut.
No, lapseni on normaalipainoinen. Vuosi sitten hän lihoi kesällä ehkä kilon. (ei kasva enää). Silloin mummo kommentoi asiasta minulle ja sanoi, että "katsokaa, ettei se lapsi liho". No, nyt syksyllä lapsi oli koronassa ja flunssakierteessä ja laihtui varmaan kaksi kiloa niin, että housut ovat löysät ja kasvot kaventuneet. Mieheni kanssa olimme huolissamme, ettei laihdu enempää, mutta mummo sanoi, että ei haittaa yhtään, vaikka laihtuisi vieläkin. Hän oli jollain maanisella ja kieroutuneella tavalla tyytyväinen tytön riutumisesta.
Haluaisin vain vertaistukea, että ovatko teidänkin vanhempanne laihuushulluja? Nämä siis tosiaan kommentoivat selän takana naapurien, sukulaisten ja julkisuuden henkilöiden painoa värikkäin adjektiivein.
Kommentit (17)
Minun äitini teki lastensuojeluilmoituksen, koska esikoinen kasvoi -2-käyrällä ja on hoikka ja kaita. Äitini mielestä hänelle oliis pitänyt työntää ruokaa suuhun aina, kun hän avaa suunsa, siis esimerkiksi puhuakseen.
Koskaan ei ole hyvä.
Mietin siis, onko tämä joku ikäluokka-asia, että tämä on yleistäkin isovanhempien keskuudessa?
Tulee mieleen, että onko isovanhempien suhde ruokaan välttämättä ihan kunnossa, kun tuo on heidän lempiaiheensa... Ap
Sanokaa mummolle, että painoasiat ovat lapsen ja korkeintaan lapsen vanhempien asia, ja sitä ei saa ääneen kommentoida. Lapsi varsinkaan ei saa tällaista puhetta kuulla.
Outo aloitus. Minkä ikäinen on lapsi, joka ei kasva enää?
Kyseessä on siis nuori aikuinen.
Sisäistettyä naisvihaa.
Veljeni sai olla lihava kaikessa rauhassa, minun painoani kytättiin ja kommentoitiin herkeämättä. En oppinut muuta kuin olemaan syömättä. Siitä saivat pontta kontrolloida ja kritisoida minua vielä enemmän, koska olin 'mielisairas'. Ja kun ainoa asia mihin minulla itselläni oli hallintaa, oli elimistöni perustoiminnot, niin opin syömään entistäkin vähemmän. Ei ollut kiva kierre.
Ei, ei olla väleissä.
Vierailija kirjoitti:
Outo aloitus. Minkä ikäinen on lapsi, joka ei kasva enää?
Kyseessä on siis nuori aikuinen.
14. Nuori siis. Ap
Kehopuheet vois jättää kokonaan väliin, kun on kyse lapsista. Äitini oli todella tarkka painostani, kun olin (hyväruokainen) lapsi ja pisti minut lopulta laihdutuskuurille, kun koulun terkka näytti kasvukäyrältä että olen melkein KILON ylipainon puolella. Terv. Kroonistunut anorektikko
Asiasi ei tällä mene mihinkään suuntaan.Sinun täytyy nostaa kissa pöydälle ja kasvotusten puhua heille asia, kuin muutkin asiat. Mitä vaikeutta siinä on? Miksi pelkäät olla suora ihminen?
Äitini oli tuollainen kun olin itse pieni tyttö; lihavuus oli kirous. Hän oli aina itse jollakin laihdutuskuurilla, kävi monta kertaa päivässä vaaalla jne. Itse olin erilainen kuin hoikat, pitkät siskoni- vähän sellainen pehmeä vaalea lapsi. Äiti perheen kuullen sanoi nyt Tiinan vatsa on taas kasvanut ja Tiinan lautaselle sitten vähemmän, etkä rohmua sitä ruokaa ja voi kauhea kuinka sinä syöt! Ja niin edelleen.
Koko elämän kestänyt syömishäiriö siitä jäi; lihon ja sitten laihdutan itseni sairaalloisen laihaksi. Ja sama uudestaan, kuin noidanpyörä. Olen 46 ja suhteeni ruokaan ei ole koskaan ollut normaali, vaikka pyrinkin sen peittämään perheeltäni.
Niin että ajatelkaa äidit ja isoäidit pariin kertaan ennenkuin suollatte tuota laihdutusmyrkkyä ja painovihaa lasten niskaan.
Mä pöllin lapsena herkkuja ja jopa juustoa kun en ikinä saanut ruokarauhaa, just isovanhemmat pahimpia.
Sairasta. Muistan muuten ikuisesti kun olin 14-vuotias ja päällä oli tyköistuva trikoopaita. Mummoni tokaisi ilahtuneena "oletkos sinä laihtunut?" Ihan normaalipainoinen olen aina ollut mutta siis tuntui ihan karsealta että jopa mummolleni on väliä sillä miltä näytän.
Oma ongelmallinen suhtautumiseni ruokaan on alkanut lapsuudessa, jo 10-vuotiaana terveydenhoitaja ilmoitti, että painoa ei saa tulla yhtään lisää. Vanhempani myös vahtivat syömistä. Normaalipainoinen olin koko ajan. Nykyäänkin suuri osa ajastani menee ruoan ja painon pohtimiseen, vaikka olen edelleenkin normaalipainoinen.
Voi jumalauta noita syömishäiriöiden taustoja. Minun lapsuudenkaverini oli lapsena hiukan pullukka, kuten kaikki heidän perheessä. Teini-iässä se alkoi häiritä häntä ja alkoi tulla laihdutuspuheita. Lukioiässä hän kuihtui yhtäkkiä aivan todella laihaksi. Hänen isänsä kommentoi (huumoria?) että "Taasko se on jääkaapilla" jos hän haki jotain syötävää. Tuntui aika karulta. meidän tiet erkani, että en tiedä oliko hänellä missämäärin syömishäiriö, mutta hänen isänsä kommentointi tuntui pahalta, kun itse olin vähän huolissaan yhtäkkisestä laihtumisesta. No joo, olihan hänellä alunperin vähän ylipainoa (kuten koko perheellä), hyvä varmaan terveyden kannalta, että siitä pääsi, kunhan ei vain ois sitten mennyt toiseen ääripäähän syömishäiriön puolelle...
Vierailija kirjoitti:
Asiasi ei tällä mene mihinkään suuntaan.Sinun täytyy nostaa kissa pöydälle ja kasvotusten puhua heille asia, kuin muutkin asiat. Mitä vaikeutta siinä on? Miksi pelkäät olla suora ihminen?
Millaista keskustelua ehdotat? "Haukutte lihoneita ihmisiä jatkuvasti vuodesta toiseen, onko teillä syömishäiriö ja haluatteko tartuttaa sen lapsenlapseenne?" Ei, heille ei voi sanoa asiasta mitään. Eivät he muutu. Ap
18-vuoden syömishäiriökierteestä toipuneena vtuttaa ja surettaa lukea näitä tarinoita. Sanoisin noille isovanhemmille että jos helvetti ikinä kommentoivat mitenkään lapsen painoa hänelle niin yhteyttä ei tarvitse sen jälkeen enää pitää. On oikeasti vakava asia kyseessä.
Vierailija kirjoitti:
Minun äitini teki lastensuojeluilmoituksen, koska esikoinen kasvoi -2-käyrällä ja on hoikka ja kaita. Äitini mielestä hänelle oliis pitänyt työntää ruokaa suuhun aina, kun hän avaa suunsa, siis esimerkiksi puhuakseen.
Koskaan ei ole hyvä.
Ei varmaan ollut ainoa ongelma, jonka äiti aiheutti? Sen verran sairas temppu nimittäin.
Ei ole tervettä touhua kenenkään ulkopuolisen puuttua lasten painoon.