Lue keskustelun säännöt.
Mitä ajatuksia herätän teissä? Ja mistä minun tulisi hakea apua...
10.12.2023 |
Olen päälle kolmekymppinen nainen joka ei ole tähän ikään mennessä pystynyt irtaantumaan äidistään. Alakoulusta pitkälle parikymppiseksi kärsin itsetunto-ongelmista, masennuksesta ja tunteesta, että kaikki on turhaa. Luulin myös pitkään että kun saisin itseni tietyn näköiseksi, elämäni ongelmat ratkeaisivat. Höpönlöpöä. Olisikin ollut niin yksinkertaista.
Nuorempana en halunnut itsenäistyä, vaikka ympärilläni oli vielä ikätovereita sekä kavereita että poikaystäviä. Kaikki muut muuttivat pois siinä 18-20-vuotiaina, mutta minä en halunnut pois lapsuudenkodistani. Nyt myöhemmin ajateltuna tajusin sen olleen virhe. En ole vieläkään itsenäinen vaikka asunkin jo muualla. Olen aivan liian kiinni äidissäni. Lyhyitä parisuhteita on ollut, mutta silloinkin olen hakenut tukea näiltä kumppaneilta. Etsin koko ajan ns. pelastajaani. Ei minua kukaan ole pystynyt muuttamaan eikä "pelastamaan".
En tiedä, miten olen ajanut itseni tähän pisteeseen, mutta nyt tajuan, ettei tämä voi jatkua.
Mitä ajatuksia tämä herätti, miksi juuri minun elämäni on mennyt näin eikä siten kuin yleensä ihmisillä?
Mistä alan hakea apua?
Kommentit (8)
Ihan alkuun voit aloittaa lukemalla aiheesta ja tutkimalla omia ajatuksia ja tunteita. Kannattaa myös hakeutua terapiaan. Ehkä aikuissosiaalityö voisi auttaa alkuun?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ole onnellinen jos sulla on niin hyvä äiti että et halua eroon. Mää taas vaan odotan että äitini, se määräilijä ja rähjääjä kuolisi.
Onko äitisi ollut samanaikaisesti tavallaan sekä dominoiva että avuton? Sellainen, joka on päällepäsmäröinyt sinua ja antanut ymmärtää, että et osaa oikeasti yhtään mitään? Sellainen, joka samanaikaisesti on kuitenkin vaikuttanut itse olevan "vähän kujalla" elämässään ja johon et ole voinut aidosti tukeutua, vaan olet saattanut jopa joutua tukemaan häntä? Onko sinulle annettu tilaa ja rauhaa kasvaa aikuiseksi, kokeilla eri tyylejä, eri musiikkimakuja, perehtyä eri elämänkatsomuksiin? Vai onko äitisi joko tietoisesti tai tiedostamattaan halunnut pitää sinut ikuisen pikkutytön roolissa?
Tässä muutamia kysymyksiä, joiden miettiminen voi auttaa sinua avaamaan sitä, miksi tunnet olevasi edelleen liian kiinni äidissäsi. Jotain taustalla luultavasti on mutta muistathan sen, että se ei ole sinun syysi. Kaikki vanhemmat eivät vain ymmärrä sitä, että vanhemmuuden ja kasvatuksen tarkoitus ei ole tehdä lapsesta itselle jatketta. Hienoa, että sinä olet havahtunut asiaan ja haluat elämällesi uuden suunnan!
Vierailija kirjoitti:
Onko äitisi ollut samanaikaisesti tavallaan sekä dominoiva että avuton? Sellainen, joka on päällepäsmäröinyt sinua ja antanut ymmärtää, että et osaa oikeasti yhtään mitään? Sellainen, joka samanaikaisesti on kuitenkin vaikuttanut itse olevan "vähän kujalla" elämässään ja johon et ole voinut aidosti tukeutua, vaan olet saattanut jopa joutua tukemaan häntä? Onko sinulle annettu tilaa ja rauhaa kasvaa aikuiseksi, kokeilla eri tyylejä, eri musiikkimakuja, perehtyä eri elämänkatsomuksiin? Vai onko äitisi joko tietoisesti tai tiedostamattaan halunnut pitää sinut ikuisen pikkutytön roolissa?
Tässä muutamia kysymyksiä, joiden miettiminen voi auttaa sinua avaamaan sitä, miksi tunnet olevasi edelleen liian kiinni äidissäsi. Jotain taustalla luultavasti on mutta muistathan sen, että se ei ole sinun syysi. Kaikki vanhemmat eivät vain ymmärrä sitä, että vanhemmuuden ja kasvatuksen tarkoitus ei ole tehdä lapsesta itselle jatketta. Hienoa, ett
No siis kyllä aika hyvin arvattu. Kun äitini jäi eläkkeelle huomasin että lähennyimme, kun hänellä ei ollut enää sitä joka antoi hänen elämälleen merkityksen - eli työnsä. Oikeastaan meidän välinen suhde on mennyt tavallaan väärin, sillä lapsena olisin kaivannut enemmän tukea mutta äiti teki paljon töitä. Eihän oman vanhempansa kanssa pitäisi aikuistuessa lähentyä vaan päinvastoin etääntyä.
Itse olen suuntaamassa psykoterapiaan. Eikö siellä voi ratkoa juuri tällaista liian tiivistä äitisuhdetta ja itsenäisyyteen opettelua? Jokainen mies jonka kanssa olen seurustellut on kyseenalaistanut aikuisuuteni. Heidänkään silmissä en ole ollut aikuinen. Kadun niin paljon sitä, millaisia valintoja olen tehnyt. Itsetunto-ongelmat/masennus vaikutti niin syvästi kaikkeen juuri silloin, kun minun olisi ollut aika itsenäistyä. Tuntuu, että kaikki on jo liian myöhäistä. Tulevaisuus pelottaa ja usein mietin päivieni päättämistä, vaikka en sitä uskaltaisi itse tehdäkään enkä edes varmaan haluaisi, vaan että tämä kärsimys loppuisi ja voisin olla aikuinen jolla on elämänpalo ja ylipäätään sisältöä ja ihmisiä elämässään. Olen jotenkin itseni, menneisyyteni ja ongelmieni vanki.
Ap
Ap
Rohkeasti vaan terapiaan, se on ensimmäinen askel kohti itsenäisyyttä. Et ole menneisyytesi vanki jos itse haluat sen muuttaa. Sinulla on hienoa itsereflektiota ja kun siihen olet kykeneväinen, terapialla on oikein hyvä ennuste 🙂
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Terapeuttien mielestä äidit eivät voi tehdä virheitä, en suosittele :))
Vierailija kirjoitti:
Rohkeasti vaan terapiaan, se on ensimmäinen askel kohti itsenäisyyttä. Et ole menneisyytesi vanki jos itse haluat sen muuttaa. Sinulla on hienoa itsereflektiota ja kun siihen olet kykeneväinen, terapialla on oikein hyvä ennuste 🙂
Joo kyllä tähän ikään on sentään itsereflektioon pystyvä, mihinkään muuhun sitten ei tunnu olevankaan. Haahuilen vaan päämäärättömästi kaduilla ja julkisissa kun olen tosi yksinäinen enkä viihdy vuokra-asunnossani. Töissä sentään pystyn käymään mutta sekin masentaa usein, kun tiedän ettei sekään johda mihinkään. Mädännyn vaan ja toivon että kohtaan jossain jonkun pelastajan. Mutta kun kokemukset on osoittaneet ettei niin voi käydä, on sekin tosi masentavaa. Toivon koko ajan olevani jossain muualla, onnellisena ajatellen, että tässä on se, mitä olen koko elämäni toivonut. Mutta kun en minä tiedä mitä se on. Vi t tujen kevät.
Ap
...