Onko sinulla tunne ikään kuin katsoisit jostain ikkunasta kun muut elävät, mutta itse et elä etkä osallistu? Tämä taitaa olla monen tilanne?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla oli tuollainen tunne 18-vuotiaana. Elin suojattua elämää ja olin ujo ja varovainen luonne. Vaikka olisin ollut juhlissa kavereiden kanssa, minusta tuntui aina että en jotenkin kuulu sinne oikeasti, että mikään ei oikeasti ole minua varten. Tuntui, että en voi oikein tehdä mitään, koska en ollut ennenkään tehnyt eikä kukaan odottanut, että rikkoisin mitään rajoja. Muistan elävästi yhden kevättalven iltapäivän, kun lähdin kotibileistä pois ja olin ihan hirveän ahdistunut. Ajattelin, että en enää lähde ikinä mihinkään ja tuntui pahalta jo etukäteen koska "tiesin" että viettäisin koko tulevan kesän ja tulevaisuuden masentuneena neljän seinän sisällä.

Jo samana päivänä alkoi ottaa päähän. Jotenkin tuntui, että en vaan voi antaa sen tapahtua, enkä voi suostua jäämään siihen tunteeseen.

Silloin päätin, että tästä lähtien sanon kyllä aina kun pyydetään

"Et ole ollut oikeasti yksinäinen, jos sinua kuitenkin pyydettiin noin paljon mukaan  juttuihin tai sinulle tarjottiin tilaisuuksia osallistua. Voin sanoa että olen sanonut kyllä aivan kaikkeen vuosikausia, mutta, kun se kaikki on "0", ei sillä ole vaikutusta. Ei ole ketään ehdottelemassa tai pyytelemässä, ja omat ehdotukseni ja aloitteeni torjutaan. Helppo siis muuttaa tilanne jos se ehdotteleva verkosto kuitenkin on olemassa - mahdotonta, jos ei ole ketään. "

Niinpä! Sitä usein miettii kun näkee sitten niiden ns. läheisten viettäneen yhdessä juhlia, ja sinua ei edes kutsuttu. Et ehkä pääsisikään helpolla niin kauas, eikä aina ole voimia mutta jätetään kokonaan kutsumattakin...

Vierailija kirjoitti:

Minä olen työkyvyttöyyseläkkeellä ja tunnen joka päivä noin. 

Mies käy töissä, lapset normaalisti koulussa. Minulla ei ole mitään paikkaa, mihin mennä. Ei ystäviä, ei läheisiä välejä oikeastaan kenenkään kanssa. Vuodet vain lipuu ohi ja olen aina vain vähemmän ihminen ja enemmän taakka. 

Hae mielialalääkitys ja pääset tuosta negatiivisesta ajatuskierteestä. Huomaat, ettet tarvitse muita ihmisiä siihen, että voit tehdä mielekkäitä asioita ja voida hyvin, rajoitteista riippumatta. 

 

kokemusta on. 

Kyllä. Siksi poistin kaikki some-tilitkin, kun en kestänyt enää ulkopuolisuuden tunnetta. Linkediniä välillä selailen työpaikan toivossa, mutta siitäkin tulee todella paha mieli, kun muut leikkivät piirileikkiä, johon minä en pääse mukaan.

Tunnistan tunteen, tuollaista on ollut elämäni pitkään. Mutta omalla kohdallani se ei tunnu pahalta, koska tiedän että syy siihen on elämäntilanne, rahatilanne ja mielenterveys, joita kaikkia olen työstänyt ja asiat ovat menossa parempaan suuntaan. Iso elämänmuutoskin edessä.

Miltä haluaisit elämästi näyttävän? Tuo tunne voi johtua siitä, että tällä hetkellä elämässäsi ei ole niitä asioita, jotka tekisi juuri sinut onnelliseksi. Ihmiset on erilaisia, eli ehkä ne jutut, joita muut tekee ei ole niitä sinun juttuja, tai sitten toisaalta ehkä juuri nyt olet sellaisessa vaiheessa elämässä, että rakennat vielä uutta, jolloin kaikki aika menee enemmän rahan hankkimiseen ja arjen pyörittämiseen. Siitä syklistä kannattaa miettiä ulospääsyä, eli mitä voisit tehdä nyt, että huomenna olisi parempi? Olisiko uranvaihto paikallaan, muutto uudelle paikkakunnalle tai toiseen maahan? Olisiko harrastuksia, joista olisit kiinnostunut? Monia asioita voi netin avulla tehdä kotoakin, eli jos rahaa ei ole paljon, niin erilaisia tutoriaaleja kyllä löytyy. Treenatakin voi kotona. Ja sitten on tietysti se, että Suomessa ihmisille on opetettu, että tunteet on jotenkin pelottavia, ja ne pitää turruttaa. Totuus kuitenkin on, että tunteet on iso osa siitä, mikä antaa elämälle merkityksen. Ne vaikeatkin tunteet pitää kokea ja ilmaista, ja sitten taas voi nauttia niistä positiivisista tunteista. Niiden avulla opit myös tunnistamaan, mikä on itsellesi mieluisa tapa elää. Se ei välttämättä näytä samalta kuin muiden onnellinen elämä, sinun onnesi voi olla ihan erilaista.

Ja sitten sekin, että meille myyty ajatus hyvästä elämästä on sellainen, joka hyödyttää valtaapitäviä ja rikkaita. En nyt mene tähän sen enempää, mutta meille on myyty ajatus yhteiskuntaluokista, joihin meidän pitäisi sopia, ja sitten niille luokille on suunniteltu omat elämäntavat, joista olisi tarkoitus nauttia. Harmi vaan, että jokainen ihminen on yksilö, eikä elämä ole näin helppoa. Eli älä ota muilta mallia sille, miltä elämäsi pitäisi näyttää, jos he eivät ole sellaisia ihmisiä kuin sinä olet/haluat olla. Se on ollut omassa elämässäni tosi tärkeä ohjenuora.

Kyllä vain. Koska mulla on identiteetti hukassa. Yritän löytää itsestäni sellaisen osan, joka haluaisi elää ja miten haluaisi elää, sen sijaan että "elän" koska muut sanoo että pitää.

"Niinpä! Sitä usein miettii kun näkee sitten niiden ns. läheisten viettäneen yhdessä juhlia, ja sinua ei edes kutsuttu. Et ehkä pääsisikään helpolla niin kauas, eikä aina ole voimia mutta jätetään kokonaan kutsumattakin..."

Tämä on paha. Muistan yhden #vanhajengikoolla-postauksen juhlista, joihin oli kutsuttu vain 3/4 tästä vanhasta jengistä.. Poistin sen jälkeen nämä henkilöt elämästäni lopullisesti.

Vierailija kirjoitti:

Minä olen 22 ja tunnen joskus tuollaista.

Aika tyypillistä nuorelle aikuiselle. 

"Gazing through the window at the world outside

Wondering will mother earth survive

Hoping that mankind will stop abusing her

Sometime

After all, there's only just the two of us

And here we are, still fighting for our lives

Watching all of history repeat itself

Time after time

I'm just a dreamer

I dream my life away

I'm just a dreamer

Who dreams of better days"

Joskus kuulin termin 'eksistentiaalinen yksinäisyys'. Se voi vallata mielen, vaikka olisi ihmisjoukossa. Itse pääsin eroon sisäisistä yksinäisyyden tunteista, kuplasta, harjoittelemalla tuomaan ulos myös kielteisiä, vihan, tunteita. Olin pudonnut niitä sisääni, mistä seurasi mm. masentuneisuutta. Nyt sanon tunteeni esiin railakkaastikin.

On, syynä on sairaus, joka aiheuttaa vaikeaa kroonista väsymästä ja en yksinkertaisesti jaksa tehdä niitä asioita mitä haluan. Elämä on lähinnä pelkkiä kotitöitä, jotka vielä juuri ja juuri jaksan tehdä ja energiaa ei sitten noiden jälkeen enää muuhun jääkään.

Dissosiaatiota?

On. Kuvittelen sen johtuvan siitä, etten ole töissä. Mutta töissä on ollut sama olo. En jotenkin samaistu työrooliini niin voimakkaasti, että aidosti välittäisin minkä väriset kahvikupit toimiston kokoushuoneeseen tilataan tai miten byrokratia pyörii. Muilla tuntuu olevan intohimoja, joita minulla ei ole.

Vierailija kirjoitti:

Tutulta kuulostaa. Mulla ei ole montaa ystävää ja näen heitä harvoin, heillä perheet ja pienet lapset, mulla lapset jo muuttaneet pois kotoa. Asun yksin ja teen lähes kaiken yksin. Olen eronnut useamman kerran, viimeksi tänä syksynä. Tuntuu että elämäni vain on. Käyn töissä ja teen arkiset rutiinit. Muuten tuntuu että en saa mistään kiinni. Olen vaan paikallani elämässä enkä jaksa eikä kiinnosta oikein mikään. Mitä järkeä tässä edes on. 

Olen samassa tilanteessa, mutta pääsemässä siitä yli. Virallisesta erosta tulee pian 2 vuotta, kaikenlaista tapahtui ennen ja jälkeen. Vuosi sitten muutin tähän asuntoon ja työasiat menivät osittain uusiksi. 

Nyt olen asettunut, mutta se tuntuu merkitsevän tylsyyttä ja jumittamista. Osaksi syy on ikäkaudessa ( vaihdevuodet), osa tuntuu olevan yleistä ilmapiiriä. Minulla oli suunnitelmia ennen koronaa ja eroa. Jotkin niistä ovat  edelleen toteuttamiskelpoisia. Jahka päästään ensi vuoteen, saa nähdä mitä tapahtuu. 

Kyllä, pienestä pitäen. Väkivaltaisen alkoholistin armoilla pienestä pitäen, sukulaiset paapoivat juoppoa "kun parhaansa se yrittää". Vetäydyin ja syrjäydyin, koulu jäi kesken kun oli vaan pakko mennä töihin kesken peruskoulun.

Päätin opiskella kun saan elämän turvalliselle pohjalle, hyvän parisuhteen ja kodin. Olin naiivi.

Pari huonoa valintaa, masennus, pätkäduuneja. Terveys antoi periksi nelikymppisenä.

Väkivaltainen juoppo elää edelleen, en ole tekemisissä. 

On mulla sentään katto pään päällä, hekan vuokrayksiö. Kelan normien mukaan tosin kohta ylihintainen.

Terveys sillä tolalla että ei musta enää töihin ole, eläkkeelle on hankala päästä. Ei sukulaisia, ei perhettä.

Eutanasian laillistamista odotellessa..

Jotenkin tämä elämä on vienyt vaan väärään suuntaan. Parhaani olen yrittänyt, mutta pieleen on mennyt. Oman elämäni statisti.

Vierailija kirjoitti:

On. Kuvittelen sen johtuvan siitä, etten ole töissä. Mutta töissä on ollut sama olo. En jotenkin samaistu työrooliini niin voimakkaasti, että aidosti välittäisin minkä väriset kahvikupit toimiston kokoushuoneeseen tilataan tai miten byrokratia pyörii. Muilla tuntuu olevan intohimoja, joita minulla ei ole.

Sitten kannattaa vain tehdä työnsä ja elää vapaa-ajalla. Nuo sisäpiirissä pyörimiset ovat lopulta muutaman ihmisen juttu.

Paikkansa voi löytää vähitellen ja ajan kanssa. 

"Olin ikävystynyt sivustakatsoja elämän kekkereissä", sanoi joku vanhan ajan julkkis, en muista kuka. 

Mullakin on. Olen burnout sairauslomalla, yksi teini löytyy, hänen isänsä kuoli 2017. En jaksa tehdä juuri mitään, vaikka mieli välillä tekisi. Siksi tuntuu, että elämä on pelkkiä kotitöitä ja ruoanlaittoa enkä niitäkään jaksa tehdä juurikaan. Minä myös lopetin somen käytön, koska en kestänyt sitä tunnetta, mistä ketjussakin puhutaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On. Kuvittelen sen johtuvan siitä, etten ole töissä. Mutta töissä on ollut sama olo. En jotenkin samaistu työrooliini niin voimakkaasti, että aidosti välittäisin minkä väriset kahvikupit toimiston kokoushuoneeseen tilataan tai miten byrokratia pyörii. Muilla tuntuu olevan intohimoja, joita minulla ei ole.

Sitten kannattaa vain tehdä työnsä ja elää vapaa-ajalla. Nuo sisäpiirissä pyörimiset ovat lopulta muutaman ihmisen juttu.

Paikkansa voi löytää vähitellen ja ajan kanssa. 

Kommentoija ei ole töissä ja työn ulkopuolella myös sama olo.

Oon ollut monessa mukana ja kokenut kaikenlaista jännää sitä kautta mutta aina niinpäin että kun olen muiden seurassa niin asioita alkaa tapahtua. Ihmeissäni olen seurannut miten joillekin ihmisille aukeaa ovia ja tilaisuuksia jatkuvasti kuin jossain elokuvassa. Kun olen yksin niin mikään ovi ei aukea. Mitään positiivista ei tapahdu. Elämä on kokoelma erilaisia umpikujia, osa pidempiä, osa lyhyempiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On. Kuvittelen sen johtuvan siitä, etten ole töissä. Mutta töissä on ollut sama olo. En jotenkin samaistu työrooliini niin voimakkaasti, että aidosti välittäisin minkä väriset kahvikupit toimiston kokoushuoneeseen tilataan tai miten byrokratia pyörii. Muilla tuntuu olevan intohimoja, joita minulla ei ole.

Sitten kannattaa vain tehdä työnsä ja elää vapaa-ajalla. Nuo sisäpiirissä pyörimiset ovat lopulta muutaman ihmisen juttu.

Paikkansa voi löytää vähitellen ja ajan kanssa. 

Ei, älä usko tuohon. Aikaa on rajallisesti. Älä anna sen kulua. Tee mitä tahansa kunhan et tyydy tilanteeseen.