Onko sinulla tunne ikään kuin katsoisit jostain ikkunasta kun muut elävät, mutta itse et elä etkä osallistu? Tämä taitaa olla monen tilanne?

Vierailija kirjoitti:

Oli tuo olo silloin kun ei ollut mitään läheisiä ihmissuhteita. Kun ei ollut enää lapsuudenperhettä (ja suhde oli aina ollut huono jo lapsenakin, väkivaltaa ym.), ei ollut puolisoa eikä lapsia eikä läheisiä ystäviä. Eli noin 35-vuotiaaksi asti. Ihminen kokee olevansa olemassa suhteessa muihin ihmisiin. Aika harva tajuaa, että kolmekymppisellä ihmisellä ei ole esim. yhden yhtä ihmistä, jonka kanssa viettää joulua. Kyllä sitä on aika ulkopuolinen siinä tilanteessa. 

 

Nyt olen jo yli 40v, on puoliso ja lapsia. En enää koe olevani sivustakatsoja. Eli tilanne voi kyllä muuttuakin. Tsemppiä vaan kaikille. 

Minä täytän seuraavaksi 60 vuotta, joten eipä tämä tilanne muutu.

Vierailija kirjoitti:

"Olin ikävystynyt sivustakatsoja elämän kekkereissä", sanoi joku vanhan ajan julkkis, en muista kuka. 

 

- Elaine Dundy

Nuorena tuntui tuolta jonkun verran. Eniten tunne vaivasi sosiaalisissa tilanteissa. Tuntui että ei oikein päässyt henkisesti mukaan - ulospäin se ei ehkä näyttänyt siltä. Mutta ehkä sellaisen loputtoman smalltalkin tunne, ja tunne sitä että yrittää esittää roolia, että sopisi joukkoon.

15-vuotiaana ajatteli että tuolla jossain on juuri ne minun tyypit

25-vuotiaana yritti itse sopeutua joukkoon johon oli päätynyt

minut introverttiys on pelastanut. On aina ollut oma maailma, oma tila johon vetäytyä. 

Oma perhe ja keski-ikäistyminen on auttanut. Enää ei tunnu tuolta. Toki tunnen olevani monen erilaisen roolin vanki, mutta kaiken keskellä on myös aito minä, ja ihan aito elämä.

Jälkikäteen ajatellen pienesti suorittava asenne nuorena oli minulle hyvä juttu. Sen verran suorittava, että ei ihan käpertynyt siihen omaan tilaan.

Vierailija kirjoitti:

15-vuotiaana ajatteli että tuolla jossain on juuri ne minun tyypit

Minua on vaivannut tuo tunne että olen kokoajan väärässä porukassa ja että jostain löytyy juuri ne oikeat tyypit. Ei niitä vielä ole löytynyt. Tuskin löytyy.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen työkyvyttöyyseläkkeellä ja tunnen joka päivä noin. 

Mies käy töissä, lapset normaalisti koulussa. Minulla ei ole mitään paikkaa, mihin mennä. Ei ystäviä, ei läheisiä välejä oikeastaan kenenkään kanssa. Vuodet vain lipuu ohi ja olen aina vain vähemmän ihminen ja enemmän taakka. 

Hae mielialalääkitys ja pääset tuosta negatiivisesta ajatuskierteestä. Huomaat, ettet tarvitse muita ihmisiä siihen, että voit tehdä mielekkäitä asioita ja voida hyvin, rajoitteista riippumatta. 

 

kokemusta on. 

Mielialalääkitys voi aiheuttaa enemmän haittaa kuin hyötyä. Koen että itselleni se aiheutti jotain peruuttamattomia muutoksia persoonassa. Mitään hyötyä siitä ei ollut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koko ikä. Suunnittelin laittavani pisteen tälle sitten kun tietty lukema tulee mittariin.

Mikä lukema, jos saa kysyä?

En kerro mutta pyöreitä vuosia :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Olin ikävystynyt sivustakatsoja elämän kekkereissä", sanoi joku vanhan ajan julkkis, en muista kuka. 

 

- Elaine Dundy

Paraskin puhuja. Upporikas, erittäin värikkään elämän elänyt perijätär. Eli melkein ysikymppiseksi, joten ehkä siellä loppupäässä tunsi olevansa sivustakatsoja, mutta muuten valitti kyllä turhasta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On. Kuvittelen sen johtuvan siitä, etten ole töissä. Mutta töissä on ollut sama olo. En jotenkin samaistu työrooliini niin voimakkaasti, että aidosti välittäisin minkä väriset kahvikupit toimiston kokoushuoneeseen tilataan tai miten byrokratia pyörii. Muilla tuntuu olevan intohimoja, joita minulla ei ole.

Sitten kannattaa vain tehdä työnsä ja elää vapaa-ajalla. Nuo sisäpiirissä pyörimiset ovat lopulta muutaman ihmisen juttu.

Paikkansa voi löytää vähitellen ja ajan kanssa. 

Ei, älä usko tuohon. Aikaa on rajallisesti. Älä anna sen kulua. Tee mitä tahansa kunhan et tyydy tilanteeseen.

Mulla tuo on toiminut. Olin todellinen outsider jo syntyessäni, luonne ja olosuhteet. En ole enää. Olenhan myös sitkeä, reipas etsijä. 

                                       ei ole elän omaa elämää vahvasti

Joo sellasta se on, ei vaan jotenkin osaa eikä kykene elää vaikka kaikki mahdollisuudet olisikin. Vähän kuin oman mielensä vanki olisi. Sitten kateellisena kyybä otsassa katsoo kun joku iloinen tyyppi viilettää ja tekee kaikkea ja iloitsee kaikesta.