Lue keskustelun säännöt.
Onko yleistä, että lapsi myöhemmällä aikuisiällä päättää, että enpä halua olla tekemisissä vanhempieni kanssa?
02.12.2023 |
Eli kyse ei siitä, että olisi ollut joku väkivaltainen perhe tms., josta pois heti pois päätyään haluaa katkaista kaikki välit. Vaan niin, että on aluksi välit olleet useamman vuoden ok ja sitten myöhemmin tulee tällainen.
Ihmettelen vaan, kun en keksi syytä, miksi eräs on tehnyt näin.
Kommentit (82)
Lapsen puolisolla voi myös olla iso rooli.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oma äiti lupasi laittaa mielisairaalaan, tappaa koirani ja adoptoida lapsen. Liian pitkään mietin, ja kärsin pahoista mielenterveysongelmista. Koulukiusaamisen päälle, ja nillitys "erilaisuudesta".
En saanut kannustusta omiin valintoihin, ja kerran pösilö hakkasi mut lujatekoisella puuhenkarilla.
Koiran se heitti rappusia alas ja vaatekaapin päälle.
Aina sain kuulla että olen samanlainen paske kuin isäkin, josta se oli eronnut. Nää oli vaan pieniä otteita. Ajattelen että itsekeskeinen, rikkinäinen ihminen.
Aika sinteä, se on pakko myöntää.
Sitä kai harmitti kun se ei tyttönä saanut aikoinaan koulutusta taiteelliselle alalle, olot oli köyhät, pieni talo ja paljon meluavaa porukkaa. Setämiehet kouri ja sairaudet oli arkipäivää.
Äiti on vähän semmoinen että sitä ei kannata haastaa. Voi saada kylkiluun hajalle ja päivän pilalle.
Isä taas kertoi mielipiteitään portsareille, ja sillä olikin bannit moneen eri kaljakuppilaan.
Minusta se totesi että oot ku äitisi. Äiti totesi että oot ku isäs.
Isä on jo taivaan kodissa, ja kaipa äitikin sinne joskus muuttaa. Se oli juuri polvileikkauksessa, joten pystyy taas iskemään kipeästi uroita haarainväliin.
Isä oli Alkoon taipuva supliikki nössö ja äiti turhasta öyhöttäjä ja provosoija.
Pärjään kivasti itsekseni. Viimeinkin. 😂
Ei ne välit yleensä ole OK, vaikka niin jostain ulkopuolisesta näyttäisi. Moni ihminen voi sinnitellä hyvin pitkään jossain vahingollisessa ihmissuhdetilanteessa, kun toivoo asioiden vielä muuttuvan. Lopulta ymmärtää, että ne eivät koskaan muutu vaan menevät vain pahemmiksi. Siinä kohtaa on sitten pakko päästää irti, joskus hyvinkin radikaalisti.
En ole itse joutunut vanhempiani kohtaan näin tekemään, mutta olen kyllä käynyt läpi saman sisareni ja veljeni kohdalla. Ovat paljon minua vanhempia ja hyvin epävakaita, itsekkäitä ihmisiä. Aloin nähdä sen selkeästi, kun itse aikuistuin ja muutin omilleni. Mutta meni vielä parikymmentä vuotta, kunnes ensin äitini kuoli ja sitten isäni sairastui vakavasti, että näin, miten tilanne ei koskaan muuttuisi. Ei vanhempien kuolemakaan näitä kahta herättänyt vaan seuraavaksi yrittivät iskeä kyntensä minuun ja uhkailivat ja painostivat, kun en suostunut heidän palvelijakseen. Mukana pyöri myös muita sukulaisia, joiden mielestä minun olisi vain pitänyt ymmärtää, ja esittelivät vielä herttaisia lapsuusmuistojakin näistä.
Lopulta ymmärsin, että ainut keino päästä irti ja pelastaa edes itseni. Todennäköisesti siellä nyt ihmettelee ja on pahoillaan pieni joukko ihmisiä, joiden mielestä minä olen jotenkin yhtäkkiä "hylännyt" apua tarvitsevat ihmiset. Varsinkin kun vielä toinen näistä osaa kyllä kieputella tilanteen aina omaksi edukseen, yleensä vedoten uskontoon.
Ymmärrän, jos samaa tapahtuu joissain tapauksissa myös aikuisten lasten ja vanhempien välillä. Narsisteista on hyvin vaikeaa päästä irti varsinkin, jos on olemassa aiheellinen pelko, että samalla menettää myös muita lähisuhteita, joissa olevat ihmiset ovat narsistin pauloissa. Yleensä ihminen yrittää kaikkensa tilanteen korjaamiseksi hyvin pitkään, ennen kuin lopulta luovuttaa.
Tuommoiset kuormittavat ihmiset ovat myös niin itsekkäitä, etteivät tajua olevansa jatkoajalla jo kauan ennen välien katkaisua. Juuri tuo, että sietää sisaruksia niin kauan kuin äiti elää, tai sietää äitiä niin kauan kuin isä elää. Tai isää niin kauan kuin mummo elää.
Kun se perheen koossa pitänyt vanhus sitten kuolee, katoaa syy sietää sietämätöntä. Puff! Jonkun suruajan yli sitä vielä sinnittelee ihan minimiyhteydenpidolla. Mutta seuraava kerta, kun hankala läheinen yrittää sitä totuttua kiusaamistaan, sepä onkin viimeinen kerta.
Sitten tuo läheinen on niiiin marttyria että. Miten sinä nyt noin pienestä! Heidän näkökulmastaan asia on niin päin, että vanhuksen kuoltua sinä olet entistä olennaisempi siinä kiusattavana. Ei sinulla ole mitään oikeutta poistua kuviosta, siinähän on loppuelämäsi selvästi suunniteltuna jo, hänen tukikeppinään.
Lapsuuden kodissa pelattiin isin pikku prinsessan säännöillä ja johdolla. Muille jäi murusia tai ei mitään. Miksi kotoa lähtenyt ryhtyisi vapaaehtoisesti uudelleen osallistumaan kyseiseen peliin kun voi elää täyttä elämää omillaan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei se vika aina ole vanhemmissa. Sisarukseni on hyvin vaikea ja epärehellinen ihminen. Hyväksikäyttää ihmisiä röyhkeästi ja on aina ilkeä ja negatiivinen. Siksi ei tule toimeen kenenkään kanssa. Hänen kohdallaan viileät välit vanhempiin, ei todellakaan ole vanhempien vika.
Vierailija kirjoitti:
Ei se vika aina ole vanhemmissa. Sisarukseni on hyvin vaikea ja epärehellinen ihminen. Hyväksikäyttää ihmisiä röyhkeästi ja on aina ilkeä ja negatiivinen. Siksi ei tule toimeen kenenkään kanssa. Hänen kohdallaan viileät välit vanhempiin, ei todellakaan ole vanhempien vika.
tällä palstalla aina unohdetaan, että kaikki ei ole vanhempien syytä.
eikä ansiota, vaikka he niin luulevat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ulkopuoliset eivät välttämättä tiedä syitä välien katkaisuun ja saattaa näyttää että ilman syytä on katkaistu välit.
Minä en ole nähnyt äitiäni 15 vuoteen enkä ole hänen kanssaan tekemisissä. Äitini on mielenterveysongelmista kärsivä alkoholisti. Hän siis syö ihan lääkkeitä mt-ongelmiinsa eli on lääkärin diagnosoima. Hänen ongelmansa ovat niin pahoja että sairastuttaisin itseni ja lapseni jos yrittäisin olla hänen kanssaan tekemisissä.
Syitä monia, mm lapsuuden traumat, kohtaamattomuus vanhemman taholta, äidin/isän narsismi, päihteet. Aina on joku syy, muut eivät näe tai halua nähdä sitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä laitoin vasta aikuisena osittain koska vanhemmillani oli rahaa ja yrittivät ilmeisesti sillä hyvitellä karuja lapsuuden kokemuksia ja nuorempana sitä ei itselläni kauheasti ollut. Yritin myös nuorempana hakea apua, mutta psykiatrinen sairaanhoitaja vain väitti ettei lapsuuden kokemuksilla ole väliä. Ja nyt kolmekymppisenä on tullut huomattua, että todellakin oli. Olen nyt samanikäinen kuin vanhempani silloin, enkä osaa kuvitella että itse toimisin kuten he. Kaduttaa tosin etten laittanut välejä poikki heti 18-vuotiaana.
Vierailija kirjoitti:
Minun nepsy-lapseni melkein katkaisi välit. Sanoi, ettei kuule omaa ääntään, jos keskustelee minun kanssani.
Tästä on jo aikaa. Mutta keskustelu oli hänen kanssaan jossain vaiheessa ykspuolista. Minulla ei ollut mahdollisuutta kertoa ollenkaan omia pohdintoja, saati mielipiteitä. Vaikka minulla ei edes ole kovin voimakkaita mielipiteitä. En ollenkaan ole niitä ihmisiä, jotka tietävät, miten pitää elää.
Tuohan on positiivista! Sehän osoittaa vain, kuinka sinun ajatuksesi ovat olleet lapselle tärkeitä ja hän on kuunnellut sinua. Tunnistan tuosta itseni. Vanhemmillani oli fiksuja ja perusteltuja ajatuksia, ja siksi oli vaikea ajatella toisin. Läpimädän vanhemman ajatuksetlapsikin tunnistaa ja kuunteleminen lopetetaan varhain.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minun nepsy-lapseni melkein katkaisi välit. Sanoi, ettei kuule omaa ääntään, jos keskustelee minun kanssani.
Tästä on jo aikaa. Mutta keskustelu oli hänen kanssaan jossain vaiheessa ykspuolista. Minulla ei ollut mahdollisuutta kertoa ollenkaan omia pohdintoja, saati mielipiteitä. Vaikka minulla ei edes ole kovin voimakkaita mielipiteitä. En ollenkaan ole niitä ihmisiä, jotka tietävät, miten pitää elää.
Tuohan on positiivista! Sehän osoittaa vain, kuinka sinun ajatuksesi ovat olleet lapselle tärkeitä ja hän on kuunnellut sinua. Tunnistan tuosta itseni. Vanhemmillani oli fiksuja ja perusteltuja ajatuksia, ja siksi oli vaikea ajatella toisin. Läpimädän vanhemman ajatuksetlapsikin tunnistaa ja kuunteleminen lopetetaan varhain.
Niin, normaali itsenäistyminen vaatii sitä, että lapsi saa otettua etäisyyttä. Se on kuitenkin eri asia kuin välien katkaisu, josta tässä puhutaan. Tietysti tuo julistava itsenäistyminen on rankka hetki vanhemmalle. Kuitenkin se voi olla ihan vaan osa normaalia elämänkulkua, kuten koliikki ja murrosikäkin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minun nepsy-lapseni melkein katkaisi välit. Sanoi, ettei kuule omaa ääntään, jos keskustelee minun kanssani.
Tästä on jo aikaa. Mutta keskustelu oli hänen kanssaan jossain vaiheessa ykspuolista. Minulla ei ollut mahdollisuutta kertoa ollenkaan omia pohdintoja, saati mielipiteitä. Vaikka minulla ei edes ole kovin voimakkaita mielipiteitä. En ollenkaan ole niitä ihmisiä, jotka tietävät, miten pitää elää.
Tuohan on positiivista! Sehän osoittaa vain, kuinka sinun ajatuksesi ovat olleet lapselle tärkeitä ja hän on kuunnellut sinua. Tunnistan tuosta itseni. Vanhemmillani oli fiksuja ja perusteltuja ajatuksia, ja siksi oli vaikea ajatella toisin. Läpimädän vanhemman ajatuksetlapsikin tunnistaa ja kuunteleminen lopetetaan varhain.Niin, normaali itsenäistyminen va
minun molemmat lapseni katkaisivat välit isäänsä teininä pariksi vuodeksi. Ihan normaalia itsenäistymistä lopulta, vaikka silloin ei siltä tuntunut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihmiset ei kerro niitä tosi pahoja juttuja. "Onhan se sun äitis". No ei ole. Tässä iässä en tarvitse äiteilijöitä. Enkä yleensäkään hapenviejiä. Minusta on tullut kylmä ja etäinen, ja sehän on hyvä.
Äitini on kostonhimoinen ja hyvä näyttelemään. Nämä tekee ensin hirveyksiä ja sitten kuvittelee että joku lahjus jotenkin auttaa asiaa.
Kuvaavaa on, että hän voi olla jonkun tutun oven takana sunnuntaiaamuna seitsemältä jätskipaketin ja juhlamokan kanssa. Ei ilmoita mitään, ja hakkaa ovea ja soittaa perään.
Suuttuu ja lähtee pois. Moittii kun oli hyvää hyvyyttään tullut oven taakse eikä avattu ja jäätelö suli eikä kahviakaan saanut.
No voi sentään.
Kaikki se kiusaa.
T. Sosiaalitapaus 😂
Älkää uskoko sitä ihmistä, joka leuhottaa sukulaisissa ja ympäri kyliä kouhaamassa, kuinka hänet on vaan yhtäkkiä hylätty ja haukkumassa hänet hylänneitä. On kiire tehdä itsestään uhri ja muista syyllisiä. Ei tunne häpeää puhua paskaa omista lapsistaan. Kysykää siltä, joka on hiljaa ja haluaa vain olla rauhassa. Siltä, jolla ei ole tarvetta mustamaalata muita vaan joka haluaa vain parantua menneistä haavoista ja jatkaa omaa elämäänsä. Kumpikohan näistä ihmisistä on toksisempi? Kumpi haluaa pahaa toiselle?
Mistä tiedät, ettei ole ollut väkivaltaa tai laiminlyöntiä tmv? Minun äitini oli yh, jolle miehet menivät lasten edelle. Oltiin jo pieninä paljon keskenään kotona, kun äiti oli metsästämässä miehiä ja joskus hän ihan avoimesti toi niitä kotiin ja harrasti seksiä kuuluvasti. Monesti seisottiin siskon kanssa pari tuntia koulun portilla odottamassa äitiä turhaan. Kotona oli turha odottaa lämmintä ruokaa tai tai joskus ruokaa ylipäätään.
Kun oltiin teinejä, äiti löysi pidempiaikaisen miesystävän, jolle hän antoi ymmärtää, että on yksin kovasti raatanut meidän eteen yms paskaa. Myöskään tutut ja sukulaiset eivät tiedä totuutta ja asia on kääntynyt niin, että me lapset ollaan kiittämättömiä, kun ei olla äidin kanssa enää tekemisissä.
Vierailija kirjoitti:
Tuommoiset kuormittavat ihmiset ovat myös niin itsekkäitä, etteivät tajua olevansa jatkoajalla jo kauan ennen välien katkaisua. Juuri tuo, että sietää sisaruksia niin kauan kuin äiti elää, tai sietää äitiä niin kauan kuin isä elää. Tai isää niin kauan kuin mummo elää.
Kun se perheen koossa pitänyt vanhus sitten kuolee, katoaa syy sietää sietämätöntä. Puff! Jonkun suruajan yli sitä vielä sinnittelee ihan minimiyhteydenpidolla. Mutta seuraava kerta, kun hankala läheinen yrittää sitä totuttua kiusaamistaan, sepä onkin viimeinen kerta.
Sitten tuo läheinen on niiiin marttyria että. Miten sinä nyt noin pienestä! Heidän näkökulmastaan asia on niin päin, että vanhuksen kuoltua sinä olet entistä olennaisempi siinä kiusattavana. Ei sinulla ole mitään oikeutta poistua kuviosta, siinähän on loppuelämäsi selvästi suunniteltuna jo, hänen tukikeppinään.
Näinhän se on. Minä olin näitä kahta mainittua parikymmentä vuotta nuorempi ja jotenkin lapsellinen, että aina ajattelin, miten nämä viimeistään vanhempiemme kuollessa katuisivat tätä kaikkea. No eivät todellakaan katuneet, vaan luulivat saavansa minusta seuraavan pääkohteen. Väärin luulivat.
Kun lopulta laitoin näihin kahteen välit oikein kunnolla poikki, niin yksi näitä kannattanut vanhempi sukulainen oikein uhkaili minua, miten tulisin olemaan koko loppuikäni yksinäinen, jollen pitäisi yhteyttä ihmisiin, jotka vain pyrkivät hyötymään minusta joka käänteessä. Tuli myös uskonnollista paatosta. No, tämä sukulainen ei onneksi ollut minun äitini, joten pystyin luopumaan myös hänen seurastaan.
Et voi tietää, millaiset olosuhteet kotona on ollut. Mun äitikin osaa ulkopuolisille vetää sujuvasti empaattisen ja pullantuoksuisen mamman roolia. On käyttänyt koko ikänsä marttyyliroolin iskostamiseksi sukulaisiinsa. Kuinka hän on kaikkensa antanut lapsilleen ja läpä läpä.
Totuus onkin toista. Kotona oli epäkypsä, tunne-elämältään lapsenomainen ja erittäin ailahteleva toksinen uhrautuja. Vain hänellä oli oikeus osoittaa tunteitaan ja purkaa omat harminsa muihin. Syyttää edelleen huonoista valinnoistaan muita, koska ei osaa ottaa vastuuta yhtään mistään. Vähiten omasta käytöksestään, jolle löytää aina oikeutuksen.
Hän ei ollut koskaan läsnä, eikä tukena. Jos minulla oli jotain vaikeuksia, olin taakka. Jos pahoitin mieleni ja itkin, minua haukuttiin ja pilkattiin koulukiusaajatyyliin. Tässä vain muutama esimerkki. Erittäin harvoin olen kuullut hänen puhuvan mitään hyvää kenestäkään. Päin vastoin esittää mukavaa ja haukkuu kaikki selän takana. Lempiharrastus on haukkua lapsiaan vuorotellen toisilleen.
Pahinta on se, että toinen vanhempi oli alkoholisti ja äiti mahdollisti hänen väkivaltaista käyttäytymistään. Äidin piti olla se turvallinen aikuinen, mutta iän myötä silmät on avautuneet sille, että molemmat olivat yhtä kamalia, mutta eri tavoilla. Vuosia kestänyt aivopesu on alkanut haihtua sinä aikana, kun ei olla pidetty yhteyttä. Nyt vasta tajuaa koko kuvion myrkyllisyyden. Kasvoin turvattomassa helvetissä sen ulospäin pullantuoksuisen äitylin kynsissä.
Mummo, siis äitini, on koittanut kääntää lapsen pään minua vastaan. Yhdessä vaiheessa oli vaikeaa ja oikeasti vedimme toisiamme lähes turpaan. Äitini lempilause kun on "sinä olet pilannut tuon lapsen elämän, minä kasvatan sen kun ei susta ole mihinkään".
Sosteriin on tehnyt huoli-ilmoituksia, ja nassuttanut sitäjatätä. Kuten moni muukin häiriintynyt rajojentestailija.
Kivaa vanhuutta vaan. Materiassa mulla puuttuu, ja elämistä on sabotoitu monin tavoin.
Hengissä ollaan, vaikkei kaikki siitä tykkää? 🤭
Elämän pienet jutut on oikeesti niitä juttuja mistä ainakin mun elämä koostuu.
Sitä voi valita ihmiset keitten kanssa on tekemisissä.
Harvoin edes halutaan ymmärtää jonkun ihmisen matkaa omaan elämään ja omaan ääneen.
Voi kuulua soraääniä. 😸
Olen "katkaissut välit" isääni.
Vanhempani erosivat kun olin n. 6-vuotias; asuin pääasiassa äidilläni, mutta isäni luo minun piti mennä lähes joka halvatun viikonloppu. Teini-iässä en jaksanut sitä enää, joten siirryin pelkkiin satunnaisiin kyläilyihin, enkä jäänyt enää yöksi.
En ole koskaan erityisemmin pitänyt isästäni. En tiedä miksi, mutten vain ole koskaan tuntenut oloani hyväksi ja ns. turvalliseksi isäni seurassa. Mutta vähän samaa ongelmaa minulla on kaikkien sukulaismiesten kanssa; äitini, isoäitini, tätini, ym. tuntuvat tutuilta ja turvallisilta perheenjäseniltä, kaikki miespuoliset taas ovat vain "jotain miehiä". Teininä vierastin vain isääni, mutta näin vanhemmiten olen alkanut karsastamaan kaikkia sukuni Aikuisia Miehiä.
Teininä ja nuorena aikuisena pidin isääni yhteyttä vain satunnaisesti. Mutta mm. muutettuani omaan asuntoon 19-vuotiaana, isäni yritti saada minut muuttamaan hänen luokseen??? Ei meinannut suostua millään uskomaan, että olin muuttanut omilleni aloittaakseni oman elämäni, vaan oli vakuuttunut siitä, että minulle ja äidilleni oli tullut välirikko ja äitini oli heittänyt minut ulos?!
Isäni ei muutenkaan tuntunut olevan tyytyväinen mihinkään aikuiselämässä tekemiini päätöksiin, liittyvät ne sitten ihmissuhteisiin, työtilanteeseen, harrastuksiin, mihin tahansa. Monta vuotta (joka tapaamiskerralla, kun jaksoin nähdä isääni n. 3 kertaa vuodessa) sain kuulla mm. sitä, kuinka minun pitäisi asettua aloilleni ja perheellistyä - olen onnellisesti sinkku vela. Viimein, kolmen kympin lähestyessä, isäni täräytti minun PILANNEEN OMAN ELÄMÄNI valitsemalla elää yksin ja vaatimattomasti, jatkokouluttautumisen ja lastenhankinnan sijaan. En tuolloin jaksanut järjestää mitään kohtausta, mutta varmasti jonkinlainen viimeinen naula arkkuun meidän väleillemme isäni sanat olivat.
Vähän sen jälkeen kun täytin 30, isäni äiti kuoli. Isoäitini oli isäni puolelta sukua viimeinen henkilö josta oikeasti välitin, enkä halunnut jäädä hautajaispäivänä suremaan ja muisteloimaan nk. sukulaisten kanssa joita hädintuskin tunsin. Isäni yritti järjestää kohtauksen kuinka olen "aina niin kylmä ja etäinen" ja yritti syyllistää minut tulemaan muistotilaisuuteen (tai miksi sitä varsinaisten hautajaisten jälkeistä hetkeä kutsutaankaan), mutta lähdin itsepintaisesti vain kotiin.
En ole ottanut isääni yhteyttä niiden hautajaisten jälkeen, EIKÄ HÄNKÄÄN MINUUN - vaikka siitä on aikaa jo 4 vuotta. Ja toivon ettei otakaan; olen rehellisesti paljon tyytyväisempi näin.