Onko yleistä, että lapsi myöhemmällä aikuisiällä päättää, että enpä halua olla tekemisissä vanhempieni kanssa?

Ei ole yleistä. On harvinaista. 

Se lapsi on vuosikausia sinnitellyt ja ylittänyt oman sietokyvyn kunnes viilentänyt välit. Omalla kohdalla luottamuksen pettäminen oli viimeinen asia joka katkaisi aasin selän.

Et voi tietää mitä kulisseissa on tapahtunut. Turhaan pohdit. Keskity omaan elämääsi ja katso vaikka Kardasianeita jos juoruilla haluat.

Venäjän trollin käännöskone pahan mielen aloitus taas. Opettele suomea.

Syitä tähän voi olla monia. Turha niitä on täällä arvuutella.

Minä päätin jo 4 vee muuttaa. Sitten vain odottelin ja 17 vee lähdin. Olis pitäny muuttaa erittäin kauas. Rakentaa oma elämä. 

Tunnen kolme. Heitä kaikkia yhdistää nepsy-piirteet. Vanhemmissa ei ole mitään tavallista oudompaa. 

Kai sinä itse tiedät miksi olet katkaissut välit vanhempiisi? Kukaan muu, kuin lapsi ei nimittäin tiedä totuutta. Vain sinä lapsena voit sanoa, että perheesi oli hyvä eikä ollut väkivaltaa, joten kerropa miksi päätit ettet ole tekemisissä?

Onko lapsella ollut joku elämänmuutos? Parisuhde, lapsen saaminen, siirtyminen työelämässä? 

Joskus isot elämänmuutokset saa tarkastelemaan omaa elämää ja lapsuutta. Asioihin saattaa saada vähän perspektiiviä ja joskus ne voi olla aika kipeitä muistoja jotka saattaa johtaa välien katkaisuun. 

Minun nepsy-lapseni melkein katkaisi välit. Sanoi, ettei kuule omaa ääntään, jos keskustelee minun kanssani. 

 

Tästä on jo aikaa. Mutta keskustelu oli hänen kanssaan jossain vaiheessa ykspuolista. Minulla ei ollut mahdollisuutta kertoa ollenkaan omia pohdintoja, saati mielipiteitä. Vaikka minulla ei edes ole kovin voimakkaita mielipiteitä. En ollenkaan ole niitä ihmisiä, jotka tietävät, miten pitää elää.  

On ihan normaalia samalla tavalla kuin parisuhteissakin kasvetaan erilleen ja erotaan.

Minulla tilanteen laukaisi oman lapsen muuttaminen omilleen opiskelujen alkaessa. Sieltä jostain syvältä tuli muistot enkä halunnut olla vanhempieni kanssa tekemisissä. En edelleenkään ymmärrä, miten omaa lasta voi nimittää niin rumasti ja miten hän voi kohdella sillä tavalla.

Vanhainkodit on täynnä hylättyjä isiä ja äitejä. Mieti sitä.

Minä en ole tekemisissä äitiini koska jostain syystä hän päätti alkaa määräilemään mitä minun pitäisi tehdä. Kun olin 18-25v niin hän ei ottanut yhteyttä kuin kerran kuukaudessa mutta kun sain lapsia niin alkoi jatkuva valintojeni arvostelu. Se kävi niin rankaksi että oli pakko katkaista välit.

Mikäli lapsi ottaa puolison, jonka kanssa vanhemmat ei tule toimeen oli syynä tietämässäni tapauksessa. No pari lasta myöhemmin myös lapsi ymmärsi olevansa yhdessä narsisti kuspään kanssa ja välit katkesi eli ero tuli. Lopulta lapsi ja vanhemmat ymmärsi asiat samalla tavoin ja välit parani normaaleiksi.

Vanhemmat parhaat mahdolliset olivat omille lapsilleen aina olleet.

Vierailija kirjoitti:

Se lapsi on vuosikausia sinnitellyt ja ylittänyt oman sietokyvyn kunnes viilentänyt välit. Omalla kohdalla luottamuksen pettäminen oli viimeinen asia joka katkaisi aasin selän.

Et voi tietää mitä kulisseissa on tapahtunut. Turhaan pohdit. Keskity omaan elämääsi ja katso vaikka Kardasianeita jos juoruilla haluat.

Tämä juuri, että kulissit on voineet olla ulospäin todella kunnossa, mutta seinien sisällä täysi helvetti.

Moni kehui äitiäni, että kiva tyyppi ja tosi mukava. Itse vielä 35-vuotiaana näen painajaisia lapsuudestani ja lapsuudenkodistani.

Äitiä en luonnollisesti ole nähnyt nyt melkein pariin vuosikymmeneen, enkä aio nähdä jatkossakaan.

Vierailija kirjoitti:

Minulla tilanteen laukaisi oman lapsen muuttaminen omilleen opiskelujen alkaessa. Sieltä jostain syvältä tuli muistot enkä halunnut olla vanhempieni kanssa tekemisissä. En edelleenkään ymmärrä, miten omaa lasta voi nimittää niin rumasti ja miten hän voi kohdella sillä tavalla.

Sama. Ymmärrän, että yh-äitini oli todella kovilla. Ei minua haitannut halpa ruoka tai se, ettei ruokaa aina ollut. Ei haitannut rikkinäiset vaatteet eikä maksamattomat laskut. Ymmärrän että äiti oli vihainen tai omiin oloihinsa vetäytynyt. Mutta sitä en edelleenkään ymmärrä, miksi hänen piti haukkua minua henkilökohtaisesti huo raksi, että minusta ei tule koskaan mitään, kukaan ei huoli näin tyhmää ja kauheaa ihmistä kuin minä olen. Hän nauroi miten ruma olen, miten jokainen yksityiskohtakin minussa oli rumaa sormia myöten. Äidillä oli vaikeaa, mutta oliko tällainen todella välttämätöntä?

Ensinnäkään kukaan ulkopuolinen ei voi sanoa varmaksi onko väkivaltaa ollut vai ei. Ei se ole välttämättä koko totuus mitä sanotaan ja miltä asiat ulkopuolelle näyttää. On kaikenlaisia perhehelvettejä joista kukaan ei arvaisi mitään.

Toisekseen väkivaltaa on monenlaista, kaikki ei ole fyysistä. Henkinen väkivalta on yhtä vahingollista, eikä sellainen rääkkääminen yleensä lopu lapsen aikuisuuteen, vaan se jatkuu tavalla tai toisella senkin jälkeen kun muuttaa kotoa pois. 

Sitten on vielä nämä muuten vaan niin rajattomat vanhemmat, että oman hyvinvoinnin vuoksi on ihan pakko ottaa etäisyyttä kun normaali puhe ei auta = asia ei mene jakeluun.

Kyllä siihen välien katkaisuun on siis yleensä ihan oikea syy, vaikkei sitä nyt sinulle kerrottaisiinkaan. Anna olla siis, keskity omaan elämääsi ja siihen että pidät itse omat rajasi ja että olet myös ihminen joka ei niitä ylitä muiden kohdalla. 

Vanhempani olivat häröjä. Ei alkoholismia, väkivaltaa yms. Olivat vaan pershäröisiä mu*****lkkuja.

Kun sain opiskelupaikan en taakseni katsonut.

Se on ihan normaalia ja ymmärrettävää. 

Sehän ei ole mikään kevyt tai helppo päätös. Usein asia kypsyy omien lasten myötä. Kun eteen tulevat lapsen kasvaessa kaikki ne tilanteet, missä vanhempi toimi hyvin eri tavalla kuin itse toimii. Siinä alkaa miettiä, että hetkinen, tuollainenhan minäkin olin. Viaton suloinen, epätäydellinen lapsi. En minä millään lailla ansainnut huonoa kohtelua, vaikka lapsena luulin niin. Eikä ole mitenkään vaikeaa tai mahdotonta toimia toisin.Tulee semmoinen ällistys, että kuinka ne omat vanhemmat saattoivat olla semmoisia.

Jos vääryydet ovat jääneet menneisyyteen ja vanhemmat ovat ystävällisiä ja kunnioittavia aikuista lastan kohtaan, yleensä lapsi antaa anteeksi melkein mitä vaan silti. Usein kuitenkin se väheksyminen, ylikävely, hyväksikäyttö tai lapsen käyttäminen omien ikävien asioiden ja tunteiden likasankona jatkuu vielä aikuisuudessakin.

Rajapyykki on jossain 40-50v välillä. Siinä kohtaa asiat on mietitty ja jos ei vanhempi reagoi asioiden muuttamisyrityksiin oikein, tulee ymmärrys, että ei tuo tuosta muutu. Puolet elämästä sitä pskaa riittää sitten, ja toinen puolikas varataan mukavammille asioille.