Vaimo ei enää osaa

Ymmärrän turhautumisesi, jos luulit kaiken jo olevan ok, mutta niin ei ilmeisesti ole. Oletteko käyneet perheneuvolassa puhumassa tilanteesta?

vaikka perheneuvola tai joku masentuneiden äitien ja lasten vuorovaikutusryhmä.



sulla kuulostaa olevan sen verran kypsähtänyt asenne vaimoon että siitä ei varmaan tule kuin riitaa että sinä yrität neuvoa miten lasten kanssa ollaan

Tunnut ihan äidiltä ja naiselta, tiedät mitä vanhemmuus on. Ei se puoliso aina tule valittua "hyvän äidin" kriteerein, välillä tuntuu siltä että kun mennään naimisiin tai perustetaan perhe, ei ajatella paljoakaan mitä luonteenpiirteitä pitäisi puolisossa olla, että elämä sujuisi hyvin. Saati sitten kun joku sairaus tulee kuvaan. En todella tiedä mitä ap voisit tässä tilanteessa tehdä.

Vaimon valintaperusteena oli hyvä takapuoli...



Tilanne meni näin, lapsia on suurperheen verran (ja vielä enemmän jos kaikki "puolikkaat", ei-yhteiset lapset lasketaan mukaan, osa ei asu enää edes kotona kylläkään). Vaimo sairastuu masennukseen ja poistui KOKONAAN kuvasta. Ei tee enää mitään, ei hoida lapsia, ei tee kotitöitä. Ei yhtään mitään. Välillä ei näkynyt paljon edes kotona ja jos oli, oli täysin "olematon".



Minun aviomiehenä TÄYTYI OTTTAA YKSIN VASTUU perheestä ja lapsista. Mitä muuta saatoin tehdä? Ei ole vaihtoehtoa.



Tuo kysymys, että olenko mies kyllä "sattui", koska olen alkanut potemaan identiteettikriisiä. En tee muuta kuin käyn töissä ja hoidan kotia ja lapsia. Mitään omaa aikaa, harrastusta tai sellaista ei ole, en pääse edes vessaan paskalle yksin ja jos pääsen, niin lapset koputtelevat oven takana (kiintymyskäyttäytymisen yksi muoto, seuraaminen).Kun ihminen on sitä mitä hän tekee, niin tuntuu, että minusta on tullut ihan akka, jos totta puhutaan. Olen kuitenkin 100-kiloinen raamikas mies ja jos oikein muistelen, niin joskus olen harrastanut, vuosia vuosia sitten todella miehisiä asioita, moottoripyöriä, urheilusukellusta, ammuntaa, kehonrakennusta jne. Duunissa olen pomo, kuten miehen kuuluu.



Perheen ulkopuolisille tietysti näyttelemme, että vaimokin kantaa normaalisti kortensa kekoon (en halua nolata häntä), vain lapset tietävät todellisen tilanteen. Eilen yksi vanhemmista tytöistä soitti ja kysyi, että voiko tulla näyttämään poikaystäväänsä? Sanoin, että totta kai. Ajasta sovittaessa sanoin, että minähän olen aina täällä kotona. Hän vastasi, että "kyllä äiti", pirruuttaan ja pilaillakseen, mutta kuitenkin...ärsytti.

Teillä on aika paljon kuitenkin asioita, joihin vaimon sairaus on vaikuttanut, ja jos haluatte niistä perheenä selvitä niin niitä pitäisi pariskuntana pyrkiä ratkomaan. Sinne voi mennä alkuun yksinkin jos vaimoa on vaikea saada mukaan.

vaikka sitten täällä.



Siis onko vaimosi ollut jossain hoidossa vai missä "poissa"?

Perhe ja koti eivät ehkä koskaan ole olleet hänen juttujaan vai ovatko? Jos hän on nyt toipunut masennuksestaan ja on sellainen kuin oikeasti on, eikä kysymyksessä ole unohtaminen tms.



Saattaahan hän silti oppia, mutta älkää nyt herran tähden enempää lapsia tehkö.

Ehkä ihan opettavaista, että teille kävi niin kuin kävi..?



Minkä takia muuten vaimosi masentui? Mahtoiko hän pyörittää suurperhearkea aiemmat vuodet yksin ilman tukeasi ja ilman omaa aikaa tai hetkenkään rauhaa sinun kulkiessa harrastuksissasi?

Tarinasi oli todella koskettava. Olen pahoillani tilanteestasi, mutten kyllä oikein osaa auttaa. Sinun sijassasi kääntyisin jonkun virallisen auttavan tahon puoleen. Voimia sulle joka tapauksessa!



Se vielä että sinä se vasta olet tosi mies, kun pystyt huolehtimaan perheestäsi tuollaisissakin olosuhteissa!

tarkoitan että jos on ollut vuosia masentunut ja aivan pihalla perhe-elämästä, niin täytyy ehkä tyytyä pieniin askeliin siinä... ehkä hän ei ole kokonaan toipunutkaan. Minustakin tarvitsisitte esim. perhetyöntekijän apua. Ei ole mikään häpeä yrittää saada tässä vähän apua yhteiskunnalta, kun teillä on suuri perhekin.



Otsikollani tarkoitan, että vaimollasi ei ole niitä taitoja, mitä äidiltä vaaditaan, ja hänestä saattaa tuntua ihan ylivoimaiselta nyt jaksaa huomioida kaikkia lapsia vaikka hän periaatteessa haluaisikin. Voisitteko mitenkään järjestää niin, että hänen ei tarvitsisi kantaa heti koko taakkaa, vaan vaikka yhteen lapseen kerrallaan kohdistaa enemmän sitä huomiota ja opetella vähän kerrassaan?

Oletko katkera siitä et elämänne on ajautunut tuollaiseen kriisiin?

Sisareni sairastaa vakavaa masennusta ja ymmärrän hyvin tuota kertomaasi. Tiedän miten raskasta elämää tuo on koko perheelle. Oletko ajatellut et jos vaimosi ei ehkä koskaan tervehdy sille "tasolle" mitä odotat, sinun olisi ehkä aika harkita välillä oman elämän jatkamista? kuulostaa varmaan karulta, mut sivusta seuranneena olen huomannut et masennuksesta ei ehkä parane koskaan lopullisesti.

ja sen oletetaan lankeavan ihan luonnostaan naiselle, kun lapsia tulee. Miksi sinun pitäisi päästä helpommalla?



Oikeasti sympatiani olisivat puolellasi ihan eri tavalla, jos et noin korostaisi sitä, miten sinä miehenä olet joutunut jotenkin väärään paikkaan. Minusta naisella ei ole yhtään suurempaa velvollisuutta elää kuvaamaasi elämää kuin miehelläkään.



Ihannetilanteessa homma menisi tietenkin puoliksi niin, että kodista vastuu jakautuisi puoliksi, ja kumpikaan ei voisi mennä omia aikojaan huomioimatta toista.

...kun epäiltiin tekstiä kuitenkin naisen kertomaksi. Se ei tosiaan vähennä miehisyyttä mitenkään, että osaa kirjoittaa noin ja olla ISÄ (ja siinä samalla äidin korvike?) lapsilleen. Ulkopuolista apua tosiaan kannattaa etsiä, eikä padota kaikkea. Sitten kun joskus itse väsähdät ja räjähdät niin on ehkä 2 masennuspotilasta talossa.

että kun perheen masennuspotilas alkaa voida paremmin, niin sitten toinen puoliso alkaa voida huonommin. Kun on pitänyt ehkä kauankin kannatella toista ja koko perhettä, oma pahoinvointi on pitänyt aina ohittaa ja panna syrjään.



Eli nyt kun vaimosi alkaa toipua, sinä sallit itsesi huomata, että omat tarpeet on pitänyt unohtaa pitkän aikaa ja kyllä siinä vihaakin tulee pintaan. Jopa vaimoa kohtaan. Se on ihan normaalia. En ottaisi nokkiini siitä kun joku täällä pitää sinua katkerana. On äärettömän raskasta kun puoliso masentuu syvästi eikä pysty kantamaan osaansa perheen hoidosta. Kun tilanne on päällä, on vaan jaksettava lasten takia. Kun tilanne helpottaa, se oma patoutunut turhautuminen ja pettymys yms negatiiviset tunteet pyrkii esiin. Anna niiden tulla, mutta etsi joku hyvä paikka sille. Eli yritä olla syyttämättä sitä "akkaa" joka saattaa kärsiä syyllisyydestä masennuksen tähden. Hänkin saattaa kokea että elämä on pilalla, vaikka masennus onkin voitettu. Kyllä olis hienoa, jos sinäkin saisit jutella jonkun kanssa. Täällä vauvalehden palstoilla saattaa saada myötätuntoa, mutta myös syyllistämistä osakseen.



Olen iloinen siitä että olet pystynyt olemaan työelämässä. Jospa se olisi vaimollesikin hyvä juttu, että hänkin hakeutuisi töihin eikä yrittäisi olla kotiäitinä (mikäli se on nyt tilanteenne)? Käyttäkää subjektiivista päivähoito-oikeutta, hankkikaa rouvalle työtä älkääkä vaatiko itseltänne mitään ylimääräistä älkääkä antako muidenkaan vaatia. Masennus on vakava sairaus siinä missä muutkin ja se haittaa älyttömästi perhe-elämää aivan kuten esim. syöpään sairastuminen. Toipumisaikaa tarvitaan PALJON. Meinaan, kokemusta on, minäkin olen monen lapsen äitinä kokenut uupumisen ja masentumisen. Siitä voin vaan todeta, että elämä ei aina menekään niinkuin oli kuvitellut, monet meistä on hauraampia kuin mitä elämän vaatimukset edellyttää.

Nyt oma asenteesi kuulostaa jotenkin karulta. Vaimo on "akka" ja "juoruaa" jne eikä "osaa". Sanot myös olevasi "miehinen mies", ja minun korvaani tuo ja muukin tekstisi kuulostaa aika sovinistiselta! Odotatko tosiaan että vaimosi ottaa heti kaiken vastuun perheessä? Oletko ollut vaimosi tukena sairauden aikana? Masennuksesta toipuva ihminen ei todellakaan kaipaa arvostelua vaan tukea. Olen itse aiemmin sairastanut masennusta, ja avomieheni ottaa kyllä huomioon sen mahdollisuuden, että sairastun joskus uudelleen, ehkä silloin kun vauva on syntynyt. Mutta on päätetty, että siinä tapauksessa mies ottaa päävastuun kodin ja lapsen hoidosta niin pitkään kuin tarvitsee, kuitenkaan sulkematta ulkopuolelle kaikesta. Ja apuahan saa esim. neuvolan kautta, ku osaa pyytää! Vaimosi ei vaikuta vieläkään täysin toipuneen. Ehkä on parempi edetä hitaasti, ottaa "ohjelmaan" yksi asia kerralla. Ja vaikkapa antaa vaimolle ja jollekin lapselle ihan kahdenkeskistä aikaa, jolloin ei tarvitse tehdä mitään muuta. Näin pääsisi tuo tunneside edes alkuun kehittymään. Tarvitset kyllä omaakin aikaa, ei kukaan jatkuvasti voi olla vastuussa jostain, se vie voimavaroja. Tosiaan joku ulkopuolinen apu lasten hoidossa voisi olla telle hyväksi.

Minusta on ihan selvää, että tämä ap kyllä rakastaa lapsiaan yli kaiken, ja vaimoaankin. Muutenhan tilanne olis ihan toinen. Jos nyt käyttää sanaa "akka" tms., niin mitä sitten? Miksei saisi olla vähän katkerakin? Pitäisikö olla joku helvetin naistelehtien nyyhky-super-loisto-isä, joka uhrautuu perheensa takia? Ja paskat.



Mutta mitä tehdä? En osaa sanoa, vaikea tilanne. Ulkopuolinen apu minullekin tuli heti mieleen. Perheneuvolan tätsyt osaa kyllä olla ihan ok, kokemusta nimittäin on.

Jos olen sitä mieltä, että kirjoittaja on aseneteellinen, en jätä sitä sanomatta vain sen takia, että hän on mies.

Vaimo sekosi, kun omakotitalomme paloi maan tasalle muutama vuosi sitten.



Ja olen katkera hänelle, se tässä ongelma onkin. Olen katkera siitä, että hän melkein suutuspäissään riehuessaan tappoi sylivauvan. Hän on käyttäytynyt summittaisen/äärimmäisen mielipuolisesti moneen otteeseen ja tehnyt minulle ja lapsille paljon pahaa.



Pelkään, että en pysty antamaan vaimolle hänen ansaitsemaansa uutta mahdollisuutta. En yksinkertaisesti luota. En luota, vaikka tunnistaisin kyllä sen hullun kiillon silmistä, jos se ilmenisi/näkyisi vielä. En luultavasti tule koskaan antamaan hänelle lasta hoidettavaksi, ilman että olen itse kuulomatkan päässä vähintään. Minä pelkään...



Odotan vaimolta, että hän olisi äiti, mutta en anna hänelle siihen mahdollisuutta...

Kuvailit kertoessasi mun elämän. Tosiaan pitää olla kotiäitinä (isänä) valppaana koko ajan. Lapsille pitää ehdottomasti olla läsnä! Hetkeksikään et voi pysähtyä. Teet ruokaa, siivoat ja pyykkäät, vaihdat vaipat, järkkäät, imuroit, ruokit, nukutat, ulkoilet, piirustelet ja leivot lasten kanssa yhdessä. On kotipäivät, kauppapäivät, harrastuspäivät jne. Kotiäidin on järkättävä elämään 24/7 rytmi - runko, joka vie elämää eteenpäin. Asiat rullaa ja elämä muuttuu nautinnoksi. Meillä kolme pientä lasta, mutta asiat hoituu. Olen oppinut tähän, koska olen tehnyt tätä 6 vuotta. Alku oli hankalaa. Aluksi oli vaikeaa edes tajuta, että tosiaan on järkättävä terveelliset ruoat 5 x päivässä ja se oli silloisen minun mielestä jo aika järkyttävän paljon :)



Mies kun jää nykyään yksin lasten kanssa tämä rytmisyys häviää. Pikkuhiljaa koittaa kaaos lapsissa ja kotona. Mikään ei pelitä. Miestäni en voi jättää lasten kanssa kuin muutamaksi tunniksi yksin. Jos jätän esim. 1 päiväksi, on kertyneet työt minun kontollani. Mieheni ei ole oppinut tähän elämään. Ei yksinkertaisesti osaa. En sitä häneltä vaadi, hän käy töissä ja tuo leivän pöytään ja rakentaa meille myös kotopesää, joten ymmärrettävää, ettei ole oppinutkaan. Mutta onneksi tämä työnjako sopii meidän perheeseen. Olisi muutoin kaaosta koko elämä.



Miun oma aika on päivässä lasten päiväuniaikaan. Reilun tunnin voin surffailla netissä, lukea lehtiä, juoda kahvia. Klo 20.00 jälkeen saamme kullanmurut nukkumaan ja sitten vietämme miehen kanssa aikaa kaksin. Katsotaan TV:tä, saatetaan saunoa ja tehdään muuta rentouttavaa :) Toki joskus toinen siis katsoo yksin lapsia, kun mies pääsee töistä, niin toinen pääsee omiin harrastuksiin, mutta nämä jutut ovat kyllä vähentyneet. Ei ole tällä hetkelle semmoisiin aikaa...

Uskomattoman hienolta mieheltä. Olisit ennemmin ylpeä itsestäsi. Herranen aika - miehinen mies, joka osaa myös pitää perheestään huolta ja vielä uskomattoman hienosti!



Ole siis ylpeä itsestäsi eläkä missään nimessä häpeä sitä, että osaat hyvä isä lapsillesi.



Tottakai olet katkera vaimollesi. Ja saat olla. Vaimostasi ei ehkä koskaan tule semmoista äitiä lapsillesi, jota hänestä toivot. Mutta parempi äiti hänestä voi tottakai tulla. Anna hänelle siihen mahdollisuus. Kannusta häntä ja yritä olla positiivinen. Negatiivisuudella tulee vain takapakkia.