Lue keskustelun säännöt.
Ero tuntuu pahalta mutta varmaan oikea ratkaisu?
26.11.2023 |
En olisi ikinä miehenä uskonut kirjoittavani tänne 🙄 Minä rupesin seurustelemaan hyvin nuorena ja minusta tuli isä 23 vuotiaana nykyisin olen suurperheen isä. Erosin lasteni äidistä viisi vuotta sitten. Arki kuormitti meidät erillemme sekä varmaan kasvoimme erillemme. Lasten äidin kanssa olen hyvissä väleissä. Ja lapsi-asiat menee hyvin vaikka alkuun riideltiin niistä paljon.
Tapasin eron aikaan aivan upean naisen kaunis kuin Marilyn, meillä oli super hauskaa aina. Nauroimme ja teimme hauskoja reissuja vaikka minne. Mutta exäni ei voinut hyväksyä uutta suhdettani millään, tyttöystäväni menneisyyden vuoksi. Esim. Alkoholi oli pilannut hänen entisen suhteen sekä useita rattijuopumuksia nuoruudessaan, sekä myös pilannut raha-asiansa todella pahasti.
Minä en tienyt noita hänen menneisyydestään. Ja sitten kun tiesin niin en välittänyt koska kaikki me tehdään virheitä.
Minä uskon kaikista pelkkää hyvää, ja minä näin miten sydämmellinen ja ihana nainen on siellä ulkokuoren alla. Halusin meille satumaisen tulevaisuuden. Tein kaikkeni tämän naisen hyvinvoinnin eteen, mutta en voinut ottaa häntä perhe-elämään mukaan exäni takia. Vuodet vieri ja elin kahta eri elämää vastuullisena perheen isänä ja tyttöystävän kanssa huoletonta ns.nuoruutta.
Mutta huomasin että tyttöystäväni alkoholin käyttö jatkui vaan, itse olin pitkiäkin aikoja selvinpäin mutta hänellä jatkui päivittäinen tissuttelu vaikka ei ollut rahaa siihen mitenkään. Itsellänikin rupesi maistumaan kalja enemmän vaikka en tietenkään lasten kanssa ottanut mitään. Mutta lapsivapaana joka päivä. Se en ole minä! Vaan minä olen urheilullinen touhuaja. Mutta se puoli rupesi häviämään minusta. Koska olin vastuussa vapaa-aikanani myös tyttöystäväni tekemisestä. Jos harrastin omia juttuja hän oli yksin ja joi, ja jos kävin jossain niin hän syylisti, kun on joutunut olemaan yksin. En halunnut enää lähteä omiin juttuihini. Kadotin pikku hiljaa itseäni.
Kommentit (1)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä oli hauskaa yhdessä kokoajan vaikka siihen liittyi aina alkoholi. Minua rupesi pelottamaan itseni, vaikka juodessa en muutu yhtään. Mutta huomasin että siitä on tullut tapa. Halusin irti siitä tavasta. Yritin puhua tästä hänellekin Mutta hän ei nähnyt ongelmaa siinä. Hän saa todella pahoja raivokohtauksia humalassa, ennen minua ja minun aikana, minuakin heittänyt kaikella mahdollisella tavaralla. Olen nähnyt hänen riitelevän kaikkien kanssa ja polttavan ystävyys suhteensa.
Mutta se henkilö ei ole se mikä hän on sisältään vaan joku piru mikä kuoriutuu alkoholin myötä. Itsekkin kun huomasin tämän aikoja sitten, niin rupesin uskomaan exääni (lasteni äitiä) siksi en uskaltanut ottaa tyttöystävääni lapsiarkeen. Vaikka uskon että ei hän joisi. Mutta en voinut kyllä luottaakkaan. Lapset on minulla kaikkein tärkein asia.
Mutta silti haluaisin olla onnellinen suhteessakin. Yritin auttaa raha-asioissakin paljon ja ohjata järkevämpään rahan käyttöön. Ei onnistunut.
Itse olen varakas. On metsää ja sijoituksia siellä täällä, omat talot ja mökit. Mutta mitään ei tullut tarjottimella vaan älyttömän kovalla työnteolla. Sekin on varmaan osa syy miksi lasteni äiti lähti menemään?
Tyttöystäväni rupesi haluamaan omaa lasta. Minä en ole siihen mitenkään valmis vielä. Jouduin yksin elämään vuoroviikoin sen vauvva arjen eron jälkeen. Kolme oli vaipassa plus pari uhmaikäistä, heräsin monesti yössä syöttämään nuorinta tuttipullolla. Vein aamulla lapset toiseen pitäjään tarhaan ja kävin itse töissä ja hain töiden jälkeen lapset kotiin ja sama show huolehdin kaiken. Vaikka kuinka pidän lapsistani niin tuo aika oli aivan traumatisoivaa :( en muista siitä ajasta juuri mitään. Mutta lasteni takia en luovuttanut koskaan. Mutta jotain minusta meni silloin rikki? Jos kuulen lasten itkua minulle tulee ahdistus ja pakokauhun olo. Tulee mieleen ne ajat kun jouduin selviytymään yksin kaikesta. Ei ollut mitään tukiverkkoa tai apua.
Nyt ovat omat lapseni isompia ja niiden kanssa on mukavaa. Mutta uudesta vauvvasta en haaveile. Ainakaan vielä. Tuskin koskaan.
Minulla on ikää melkein 36 ja tyttöystävänikin oli yli 30. Olenko itsekäs kun haluan välillä nauttia elämästä enkä halua uutta perhe-elämää ainakaan vielä? Ja minua pelottaa se kun tyttöystäväni ei osannut olla juomatta, eikä osannut huolehtia raha-asioistaan. Ulosotto on vielä kymmenen vuotta hänen tulojaan viemässä.
Minua pelotti että kaikki kaatuu taas minun niskaan. Ja poltan itseni loppuun ja menetän kaiken. Mutta rakastin sitä naista ihan älyttömästi ja meillä oli aina mukavaa.
Nyt se on loppu. Minä en halua viedä hänen äitiyttään. Mutta itse en osaa luottaa tarpeeksi enkä ole itsekkään jotenkin valmis uudestaan perhe-elämään. Ero tuntuu pahalle, vaikka tiedän että minulle on kysyntää.
Olen todella hauska, huomioiva, korkeasti koulutettu ja komeakin vielä. Olen todella määrätietoinen ja sopivan vahva persoona ollut aina. Mutta tässä asiassa tuntuu että olen täysin nössykkä.
Vaikka tyttöystävästäni eronnut jo jokin aika sitten niin silti mietin olenko tehnyt asiat väärin?
Olen kyllä osittain urpo naisten suhteen aika ulkonäkö kriittinen. Vaikka sisin ratkaisee. Miksi tavallinen onnellinen elämä on liikaa pyydetty. Tahdon rakastaa ja tulla rakastetuksi. Tyttöystäväni ei ollut ikinä rahojeni perään. Vaan oikeasti halusi olla minun kanssani. Mutta en voinut luottaa ja pelkäsin tulevaisuutta. Olinko hölmö vaiko viisas?