Mitä teette kun elämä ottaa päähän?

Jaa-a, mielenkiintoinen kysymys. Ei ikinä vielä ole ottanut elämä päähän.

Ei minullakaan ole ollut noin hirveä olo, että riehuminen olisi ollut ratkaisu. Mutta kun on kelju olo, menen nukkumaan, jos mahdollista. Ajattelen hyviä ajatuksia ja nukahdan. Herätessä on jo parempi mieli. 

Tuota se on mulla jokapäivä,vuosikausia jo.Pakko vaan hillitä itsensä ettei hajota paikkoja.

Kiukuttelen itseni tai lähen ulos tuulettumaan. - Vaikka kaipaan ja toivoisin löytäväni kumppanin ennnen kaikkea siksi, että voisin moninkertaistaa iloni ja onneni hetket, niin rehellisyyden nimissä on sanottava, että olsi kiva jos olisi joku jolle vähän päästellä paineita ulos. - Joskus olen tehnyt olen päästellyt sitten paineita ulos täällä saanut niin hämmentävää ja plajon antanutta vertaistulea mutta ihan ansaitusti myös paljon kuraa niskaani. Mutta moni asia aukeaa itselleni paljon paremmin kun voin puhua siitä jollekulle tai edes kirjoittaa sen auki sen sijaan että pallottelen sitä vain omassa päässäni.

Katon jotain psykologista jännäriä vaikka. 

Mulla auttaa juokseminen. Tarpeeksi pitkään kun juokset, niin jossain kohden se muuttuu meditatiiviseksi ja huolet unohtuu ainakin lenkin ajaksi. Mitä väsyneempi olet jälkeenpäin, sen parempi ja raukeampi olo jos lähtökohta on ollut v*tutus. Normilenkeillä en hae samalla tavalla energiavarantojen tyhjentämistä. 

Mulla on myös nyrkkeilysäkki, sekin auttaa joskus. Juokseminen on silti parempi. 

Järkeilen. Rauhoitun. Sitten teen johtopäätöksiä seikoista. Ja teen oman linjan, jos se on mahdollista.

Vierailija kirjoitti:

Lutkutan kullia.

Oletko nainen?

Lähden Keski-Maahan tai Tylypahkaan. Kirjat, leffat, ihan sama, kaikki käy.

Up?

Pelaan jotain räiskintä tai tappelupeliä.

PMS teettää välillä tuollaista.

Mene autoon huutamaan. Musiikit täysille.

Äitini ystävä meni rautatiesillan alle ja huusi siellä raivoaan, kun juna kolkutteli ylitse. Oli kuulemma tehokas konsti purkaa kiukkua

Mä keitän itselleni hyvät kaffeet ja istun ihmettelemään kuinka mukavaa elämä sentään on.

Minulle auttaa se että saan räyhätä ja räjähtää. Ei vaan pääse yli eikä ympäri silloin kun vati menee nurin. Tämä ei tapahdu joka päivä eikä joka viikko, mutta kun yksin hoitaa monen ihmisen elämää (kouluikäiset lapset ja isänsä ei auta), niin kyllä se vaan välillä tulee se viimeinen pisara kun pitää ne kaikki omatkin asiat ja työt hoitaa ja jos joku lyö kapuloita rattaisiin. Sitä se on kun ihminen vedetään äärirajoille ja hormonien epätasapaino päälle. Parasta on, jos saa räntätä jollekin luotettavalle ihmiselle tuntemukset joka ei pelästy. Tai sitten joskus hermostua oikeassa tilanteessa oikeaan osoitteeseen. Koskaan en kiusaa ketään, kuten pershäiriöiset ku sipäät jollekin kaupan kassalle. Mutta kun välillä saa raivota asioille ja kirota kuin seilori, se auttaa ihan fyysisellä tasolla. 

Laulan. Leikin kissan kanssa. Pelaan jotain peliä. Katson komediasarjoja. Syön suklaata tai jäätelöä. Tai sitten meen vaan sängylle makaamaan masentuneena ja selaan aihe vapaata.

Juon viinaa tietenkin. Asiat eivän nimittäin ikinä ole niin huonosti ettei niitä viinaa juomalla saisi huonommaksi.

Huomenna sitten tuntuu jo siltä ettei eilen mitään ongelmia ollutkaan, verrattuna nykyisiin...

Makaan fleguna sängyllä tai sohvalla puhelin kädessä.

On ottanut ja silloin on kyllä tullut sanottua. Mies parka. Sitten enää iltana olin kävelyllä ja kävelin aika pitkälle metsään. Siellä huusin niin paljon kuin jaksoin. Kyllä helpotti. Nyt olen huomannut myös sen kun alkaa ketuttaa, niin mietin heti, että eipä tässä mitään hätää ja kaikki järjestyy, hengittelen rauhassa hetki. Kummasti auttaa.