Uusi ystävä ei enää vastaa viesteihin - olenkohan itse tehnyt jotain väärin? Tai mitä voisin tehdä?

Ei se suinkaan ole minkään valtakunnan suuttumista ettei välttämättä ole avosylin toivottamassa tervetulleeksi takaisin elämäänsä. En vain tunne tarvetta olla itsestäänselvyys jota voi kohdella miten huvittaa enkä tee niin raukkamaisen otuksen läsnäololla yhtään mitään joka ei suoraan kykene sanomaan etten ole seuraansa tervetullut mutta käytöksensä kertoo sen. En tunne pienintäkään paloa roikkua ihmisissä väkisin enkä ylläpitää yksipuolisia ihmissuhteita. Kukin taplaa tyylillään. 

En ymmärrä, miksi ihmisistä on tullut jotenkin "sitoutumiskammoisia" ihan hyvänpäiväntuttavienkin kanssa. Että hui, en voi jutella tuon kanssa liian usein, ettei se vaan luule että ollaan ystäviä, hui kamala kun ahdistaa.

Pieni osa ihmisistä on toki pakkomielteisiä iilimatoja, jotka ovat oikeasti ahdistavia, mutta kyllä tuollaiset häiriintyneet yksilöt yleensä tunnistaa muutenkin kuin pelaamalla varmuudeksi pelejä kaikkien kanssa.

Minä olen joku uskoutumismagneetti.

Useamman kerran sattunut, että töissä tms tutustunut kivaan ihmiseen. Juteltu ja tutustuttu. Minulla kuitenkin ihan nokko omaakin tekemistä, joten en hirveän tiiviisti halua sitoutua mihinkään.

Mutta ei. Kohta alkaa puhelut ja vuodattamiset vaikeuksista. Ruinaaminen lenkille, mökille, shoppailemaan jne..

Aamulla kun herään, on puhelimessa viestejä, että mitä keksitään tänään.

Minä en voi ymmärtää, miksi ei anneta tilaa toiselle omaan elämään. Siksi nykyään pidän ihmiset todella etäällä itsestäni

Mä olen kauhuissani, kun joku uusi ihminen alkaa takertua. Äkkiä alan karyella tätä henkilöä.

Toisaalta olen ystävystynyt mun naapurin kanssa niin, että ollaan kuin paita ja perse. Mutta meillä on niin vahva henkinen yhteys. Hän on ihan super hieno ihminen.

Kohteliaisuus naapurien kesken ei tarkoita aina sitä, että ollaan ystävystytty. Ihmisillä on erilaisia tyylejä puhua muille. Itse olen eloisa ja kuulen kautta rantain olevani milloin kehenkin ihastunut, vaikka olen vain tämä puhelias ja eloisa oma itseni.

Jos hän on sairastunut vakavasti, eikä halua uudelle tuttavuudelle siitä puhua? Tai jotain vastaavaa - sinuna en tuputtaisi seuraa tai viestejä.

Vierailija wrote:

Ei se suinkaan ole minkään valtakunnan suuttumista ettei välttämättä ole avosylin toivottamassa tervetulleeksi takaisin elämäänsä. En vain tunne tarvetta olla itsestäänselvyys jota voi kohdella miten huvittaa enkä tee niin raukkamaisen otuksen läsnäololla yhtään mitään joka ei suoraan kykene sanomaan etten ole seuraansa tervetullut mutta käytöksensä kertoo sen. En tunne pienintäkään paloa roikkua ihmisissä väkisin enkä ylläpitää yksipuolisia ihmissuhteita. Kukin taplaa tyylillään. 

Ei näköjään niin. Tässäkään kommentissa ei ole havaittavissa suuttumuksen hiventäkään :D Kuulostaa jopa vähän kahelilta tekstiltä aikuisen näppäimistöltä..

Itse en jaksa tällaisella vaivata mieltäni, en pidä kirjaa siitä kuka on yhteydessä ja milläkin taajuudella enkä varsinkaan kanna kaunaa siitä, että joku on "raukkamainen otus".

Jos olet ottanut yhteyttä ja ei vastaa, niin enempää et voi tehdä. Mulle kävi näin ihmisen kanssa, joka oli aina, että mä olen sun ystävä ja aina voit kysyä jos tarvitset apua ja sua rakastetaan jne. Vähän tulin kuorestani, ja yks kaks sitten tekstareihin (kysyin hänen kuulumisiaan) tuli yksitavuisia vastauksia ja välillä ei ollenkaan.

Tiedän, että hänellä on ollut omia ihmissuhdekriisejä ja kaikkea. Vastaamattomuus tai yksitavuinen vastaus on kuitenkin epäkohteliasta ja epäempaattista. Jätin asian sikseen ja jos haluaa ottaa yhteyttä, niin ottaa sitten. Mutta en kyllä enää myöskään avaudu sen enempää enkä usko ihan jokaista kivaa sanaa.

Vierailija wrote:

En ymmärrä, miksi ihmisistä on tullut jotenkin "sitoutumiskammoisia" ihan hyvänpäiväntuttavienkin kanssa. Että hui, en voi jutella tuon kanssa liian usein, ettei se vaan luule että ollaan ystäviä, hui kamala kun ahdistaa.

Pieni osa ihmisistä on toki pakkomielteisiä iilimatoja, jotka ovat oikeasti ahdistavia, mutta kyllä tuollaiset häiriintyneet yksilöt yleensä tunnistaa muutenkin kuin pelaamalla varmuudeksi pelejä kaikkien kanssa.

Mä ainakin olen niin ylikuormittunut etten jaksa nyt ottaa elämääni yhtään ihmistä lisää, kun tiedän ystävyyssuhteiden lisäävän velvollisuuksia. Pitää olla vastavuoroisesti yhteydessä, järjestää yhteisiä juttuja, kuunnella murheita, vastata puheluihin ja viesteihin. Ja jännittää sitä, että onko yhteydenpito osaltani riittävää vai tekeekö ystävä aloituksen av:lle otsikolla "Ystävyytemme on täysin yksipuolista!".

En vaan jaksa nyt. Se että jaksan puhua koiralenkillä jotain ei tarkoita sitä, että jaksaisin tai haluaisin puhua yhtään enempää. Enkä myöskään koe luontevaksi alkaa selitellä puolitutulle ihmiselle olojani. 

Itse olen jättänyt ihmiset, jotka puhuvat liian paljon, ja jos  eivät osaa kuunnella lainkaan. Koska kaikki suhteet tarvitsevat vastavuoroisuutta, ei vain toisen kuuntelua koko ajan. Toiset sen vuoksi, että mitätöivät koko ajan, jos puhun mistä milloin itseäni kiinnostavasta asiasta, niin en enää jaksa. Ja toiset ovat vain ilkeitä, koska heidän perheessä mukamas opittu näin puhumaan toisille, siis ilkeästi? Mutta jos tälle samalle ihmisille puhuu samoin, niin vihastuu heti, kun näytän hänelle, että miten puhuu minulle, niin heti ollaan suuttumassa? Ja näitä, että minut tulee hyväksyä sellaisena kuin olen mentaliteetti, mutta ei oikeasti välitä siitä, että hyväksyykö minut  omanlaisena. Kun on tämä minä kulttuuri. Itse pidän ihmisistä, jotka osaavat kuunnella ja puhuvat saman vertaisesti, ja toki välillä voi olla vain hiljaa hyvässä ystävyydessä ja katsella vaikka luontoa yhdessä. Ja nauraminen yhdessä on sitä parasta, mitä ystävän kanssa voi tehdä. Jatkuva negatiivinen puhe ei kiinnosta itseäni. Kaikilla on omat ongelmansa, mutta kukaan ei halua olla mikään likakaivo toiselle. Toki ongelmia tulee matkan varrelle ja puolin jos toisin autetaan ja kuunnellaan, mutta ei jatkuvaa negatiivista puhetta. 

Sehän riippuu siitä, kysyitkö sinä aina kaveriksi koiralenkille ja pyysit tapaamista joka päivä.

Voihan se olla niin, että naapuri olisi halunnut joskus käydä lenkillä yksin ja oli liian kiltti, eikä osannut kieltäytyä.

Nyt ei keksi muuta ratkaisua, kuin vetää tiukat rajat

Ap ei aloitustekstin perusteella kuulosta miltään takertujalta tai siltä että olisi muutenkaan alkanut elätellä liikoja ajatuksia ystävyydestä, vaan ihan täyspäiseltä ihmiseltä. On siis tosi vaikea sanoa mistä on kyse, joten hankalaa ehdottaa mitään muuta kuin että kannattaa antaa vaan tilaa tuolle naapurilleen. 

Yleisemmällä tasolla tuollaisessa tilanteessa voisi tosiaan olla kyse siitä että ap olisi tosiaan sellaista liian takertuvaa tyyppiä. Itselläni on juuri eräs tällainen tapaus, joka on periaatteessa tosi kiva ja hauska tyyppi, mutta aivan liian intensiivinen. Liikaa viestejä, liikaa informaatiota liian nopeasti, liikaa vähän kaikkea... Heti kun hänelle vastaa viestiin, siitä ei tahdo tulla loppua. Tai jos treffataan vaikka kahvilla ja jutellaan jotain niitä näitä, seuraavina päivinä se viestipommitus alkaa taas kun hän kyselee että miten sen ja sen asian kanssa jne. Vaikea selittää tätä, mutta jokainen takertujaan törmännyt varmaan tietää mistä puhun ja osaa erottaa tämän tavallisista vastavuoroisista ja tasapainoisista ystävistä/ystävyyssuhteista. 

En siis usko että ap olisi tällainen takertujatyyppi, mutta kannattaa silti pohtia olisiko yhteydenotoissa tai aloitteissa (määrissä) jotakin epäbalanssissa ja naapuri alkanut siksi ottaa etäisyyttä? 

Muita mieleen tulevia vaihtoehtoja on että ap:lla on tosiaan vaikkapa somessa jotain sellaista matskua joka on ristiriidassa tuon naapurin omien arvojen kanssa. Näinä maailman aikoina esim. uskonnolliset tai poliittiset mielipiteet voivat olla helpostikin sellaisia erottavia tekijöitä joillekin. 

Tai sitten hänellä vaan on omassa elämässään jotain sellaista meneillään, että nyt ei jaksa.

Tympeätä tietysti jos asia jää ilmaan roikkumaan ja orastava ystävyys kuihtuu tuohon.

Vierailija wrote:

Vierailija wrote:

Ei se suinkaan ole minkään valtakunnan suuttumista ettei välttämättä ole avosylin toivottamassa tervetulleeksi takaisin elämäänsä. En vain tunne tarvetta olla itsestäänselvyys jota voi kohdella miten huvittaa enkä tee niin raukkamaisen otuksen läsnäololla yhtään mitään joka ei suoraan kykene sanomaan etten ole seuraansa tervetullut mutta käytöksensä kertoo sen. En tunne pienintäkään paloa roikkua ihmisissä väkisin enkä ylläpitää yksipuolisia ihmissuhteita. Kukin taplaa tyylillään. 

Ei näköjään niin. Tässäkään kommentissa ei ole havaittavissa suuttumuksen hiventäkään :D Kuulostaa jopa vähän kahelilta tekstiltä aikuisen näppäimistöltä..

Itse en jaksa tällaisella vaivata mieltäni, en pidä kirjaa siitä kuka on yhteydessä ja milläkin taajuudella enkä varsinkaan kanna kaunaa siitä, että joku on "raukkamainen otus".

Ajattele mitä haluat. Ei vaikuta minuun eikä elämääni mitenkään. Aikuinen ihminen on todellakin varsin raukkamainen otus minun silmissäni jos ei sen vertaa selkärankaa löydy että suoraan sanoisi ettei kaipaa seuraani eikä halua ainakaan tällä hetkellä kuulla minusta mitään vaan vaikenee ja välttelee. Se, jos mikä on kahelia ja vieläpä aikuiselta ihmiseltä. En ole niin epätoivoinen ihmisten perään että moista jäisin kaipaamaan. Toivon korkeintaan että löytää seuraa kaltaisistaan ja antaa minun olla rauhassa ja viettää aikaani ihan oikeasti aikuisten ihmisten kanssa. 

Olitko tuppautuja, ts. osoittiko naapuri yhtä paljon ja oma-aloitteisesti halua tavata ja lenkkeillä yhdessä?

 

Olitko enemmän äänessä kuin naapuri? Oletko huono kuuntelija? Oksennatko paljon omia ongelmiasi tai olet muuten negatiivinen? 

 

Oletko utelias tai rajaton?

 

Oletteko liian eri äärilaitaa jossain maailmankatsomuksellisessa asiassa? Onko jompikumpi persu, vihervasemmistolainen, uskovainen tms.?

Ethän ole kohdellut koiraasi huonosti?

Tuossa nyt joitain syitä, miksi itse otan usein etäisyyttä.

Vierailija wrote:

Sehän riippuu siitä, kysyitkö sinä aina kaveriksi koiralenkille ja pyysit tapaamista joka päivä.

Voihan se olla niin, että naapuri olisi halunnut joskus käydä lenkillä yksin ja oli liian kiltti, eikä osannut kieltäytyä.

Nyt ei keksi muuta ratkaisua, kuin vetää tiukat rajat

Tiukat rajat itselleen?

Vierailija wrote:

Sehän riippuu siitä, kysyitkö sinä aina kaveriksi koiralenkille ja pyysit tapaamista joka päivä.

Voihan se olla niin, että naapuri olisi halunnut joskus käydä lenkillä yksin ja oli liian kiltti, eikä osannut kieltäytyä.

Nyt ei keksi muuta ratkaisua, kuin vetää tiukat rajat

No mutta mitä minä sitten teen jos tapaamme? En minä voi ryhtyä kiertoreittiäkään käyttämään vain jotta en vahingossakaan tapaisi tätä henkilöä (paitsi että myönnän, että yhdessä vaiheessa tein niin).

Ja ei, en kysynyt kaveriksi. Tervehdin, juttelin pari sanaa ja läheisempi tuttavuus lähti siitä, että erään kerran tervehdin häntä ja kysyin "miten menee?" johon hän avautui laajasti. 

Olen usean kerran sanonut, että toivon että hän sanoo jos ei ole aikaa sille että rapsuttelen koiraa ja hän on ollut se, joka on toistuvasti sanonut, että haluaisi tavata useammin. 

En tarvitse uusia ystäviä, niitä on jo paljon, mutta en enää tiedä miten toimia jos menen ovesta ulos (kuten väistämättä teen monta kertaa päivässä) ja tapaan henkilön.

ap

Kesällä tapasitte ja nyt puhut hänestä menetettynä ystävänä... aika nopeata, ehkä? Olisitko sittenkin hieman liian takertuva? Kannattaa ainakin miettiä onko niissä aloitteissa tasapuolisuutta, vastavuoroisuutta tms. niin että olette molemmat olleet suunnilleen samaan tahtiin toisiinne yhteydessä tai saman verran ehdottaneet yhteistä lenkkiä jne. 

Naapurilla taitaa olla nyt vaan jotain omia ongelmia, päätellen tuosta ap:n viimeisestä kommentista. 

Ei ole kiinnostunut seurastasi. Mulle kävi noin ja annoin olla rauhassa ja ei ole kuulunut mitään. Oli myös kyseessä uusi tuttavuus.

Älä nyt selittele mitään kiireitä. Tervehdit ja kävelet ohi. Siinä alkuystävyydessä punnitaan se haluaako jonkun ystäväkseen ja hän ei halua.

Olet tärkeä

Minusta tuntuu, että ihmiset vain muuttavat tosi nopeasti mieltään nykyään kaikenlaisissa ihmissuhteissa.

Tutustuin työn kautta yhteen ihmiseen, jonka kanssa tuntui olevan tosi paljon yhteistä. Huom. hän oli tässä kaveruudessa aloitteellinen osapuoli, vähän jopa "love bombingia" ilmassa, mutta ei ollut mitenkään ahdistavaa silti, eikä missään vaiheessa oltu mikään "paita ja peppu" vaan ihan vain kavereita jotka silloin tällöin otti yhteyttä ja jutusteli asioista jotka kiinnostivat molempia.

Sitten se vaan yhtäkkiä hänen puoleltaan loppui ihan seinään. Yritin muutaman kerran vielä kysellä kuulumisia - ajattelin että sen verran voin vähintään tehdä, kun hän oli alussa kuitenkin se innokkaampi osapuoli, niin minua ei nyt voisi miksikään seurani tuputtajaksi luulla - mutta eipä tullut enää muutamaa sanaa enempää vastakaikua.

Koko tuttavuus kesti muutaman kuukauden, ja nyt ei ole muutamaan kuukauteen enää tullut mitään yhteydenpitoa. Ei sillä että ikävissäni tässä olisin - kuten sanoin, läheisiä ystäviä emme olleet missään vaiheessa - mutta vähän hämmentää ja huvittaa kyllä tällainen "pikatuttavuus", joka alkoi ja loppui yhtä nopeasti.