Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Vapauduin yli vuosikymmenen ahdistuneisuudesta yksinkertaisesti sillä, että aloin kysyä itseltäni: "Mitä minä haluan?"
01.11.2023 |
Aina, kun kohtaan kielteisen tunteen tai ahdistus nostaa päätään ja se ajatusmylly aikoo alkaa jauhaa, sanon itselleni: "En tahdo tätä. Mitä minä haluan juuri nyt?" Aina mieleeni ei edes tule mitään, mutta tuo auttaa silti. Toistan vain tuota "Mitä minä haluan" niin kauan, että ajatukset itsekseen lähtevät uusille urille tai alan spontaanisti puuhata jotain.
Varsinkin ensimmäisillä kerroilla tuosta yhdestä pienestä kysymyksestä seurasi sellainen pysähtynyt tunne koko elimistössä. koko keho kysyi, että mitä? Kysyin uudestaan, "mitä minä haluan?" ja kehoni/alitajuntani/mikälie oli, että ihan oikeastiko kysyt? Että sillä on väliä, mitä minä haluan?
Se helpotuksen ja hellittämisen tunne -no, oletan että tervepäisillä tuntuu aina siltä. Mutta kun on elänyt koko elänsä lievästi ahdistuneena ja yli kymmenen vuotta ahdistuneisuushäiriön ja masennuksen kanssa kamppailen, se RAUHA on jotain niin suloista.
Alkuun vastaus tuohon kysymykseen, jos sitä edes tuli, oli lähinnä "tahdon vaan istua hiljaa paikallani" ja sitten tein niin -enimmäkseenhän se on mahdollista. Mutta vähintään puolet ajasta ei tullut vastausta, pelkkä kysymys riitti parantamaan oloani. Sitten myöhemmin, kun olen rentoutunut lisää, on alkanut pulpahdella muunkinlaisia vastauksia. Toistaiseksi mikään ei ole ollut mahdoton toteuttaa, ei edes vaikea.
Haluan siis kohtuullisia ja järkeviä asioita, mutta olen jostain syystä ilmeisesti koko ikäni kieltänyt ne itseltäni.
Ajattelin jakaa tämän, ettei muiden tarvitsisi haaskata kolmea vuotta ja isoa kasaa rahaa terapiaan, mistä ei ole hyötyä.
Tietenkin ihmisillä on erilaisia syitä ahdistukselle, joten konstini ei kenties auta kaikkia, mutta ehkä jotakuta sentään. Sen toivossa halusin kertoa tämän.
Kommentit (48)
Ihmisellä on tällainen tarve kuin "hyväksyntä". Jos koko elämässä yritetään tavoittaa muiden hyväksyntä niin lopputulos on tämä - tyytymättömyys omaan elämään!
Lopetkaa huomion hakeminen! Lopetkaa muiden hyväksynnän kaipaaminen!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minusta ap:n oivalluksessa on tosi tärkeää se, että kielteisiin tunteisiin voi suhtautua vaan kompassineulana. Että ei tarvitse alkaa analysoida, OMG miksi musta tuntuu tältä, vaan todeta, että tuntuu tältä, tätä en tahdo. Joten mitä sitten tahdon?
Silloin ei anna liikaa valtaa sille kielteiselle, eikä se hullumylly lähde pyörimään päässä.
Ihan tutkitusti elämässä muutenkin saavuttaa paremmin hyviä asioita, mitä tavoittelee, kuin jos keskittyy välttelemään pahoja.
Vierailija wrote:
Ihmisellä on tällainen tarve kuin "hyväksyntä". Jos koko elämässä yritetään tavoittaa muiden hyväksyntä niin lopputulos on tämä - tyytymättömyys omaan elämään!
Lopetkaa huomion hakeminen! Lopetkaa muiden hyväksynnän kaipaaminen!
Se on vaikeaa, jos on lapsena kokenut rakkauden ehdollisena. Silloin kokee, että se hyväksyntä on ainoa tae hengissäpysymisestä.
Kuitenkin aikuisena on mahdollista oppia itse antamaan itselleen se hyväksyntä ja huomio, mitä joku sisäinen lapsi tms. kaipaa. Tuolla pienellä kysymyksellä tulee tosiaan se kokemus siitä, että sinut nähdään, kuullaan, hyväksytään ja kokemuksellasi on merkitystä.
Vierailija wrote:
Vierailija wrote:
Vierailija wrote:
Luulenpa, että aika monen nykyajan ahdistuneen yli on kävelty koko elämän ajan eikä ihmisiä ole erityisemmin kiinnostanut mitä he haluavat. Suomalaisessa yhteiskunnassa on myös se tapana, että itsensä kuuluu kokea vaivaksi ja oma läsnäolonsa hyvin valitettavaksi, jota täytyy pyytää anteeksi. Kun kehtaakin olla olemassa ja jos menee pyytämään jotain niin sitten on jo paha ja itsekäs ihminen.
Tämä on niin totta. Yhdessä lehtijutussa oli juuri siitä kun miehet kokevat yhteiskunnan reilummaksi paikaksi kuin naiset. Jäin miettimään että sekin johtuu varmasti osittain siitä, että miehet opetetaan jo pienestä asti kertomaan/ottamaan elämältä mitä haluavat sen sijaan että naiset oppivat olemaan vaatimattomampia ja laittamaan muiden toiveet omiensa edelle.
Kerro pari esimerkkiä, missä käy ilmi, että naisille o
Se on koko elämä. On todella törkeää sinulta edes kysyä. Huomaa sen miten itsestään selvänä pidät kaikkea etkä huomaa miksi toinen luopuu jostain, että sinä saat omasi. Sinulle on niin päivänselvää saada kaikki.
eri
Kiitos ap aloituksesta. On järkyttävää, että jotain on niinkin peustavanlaatuisesti pielessä, että varmaan monikin ihminen ei kysy omia haluamisiaan tai varsinkaan toimi niiden mukaan. Omasta elämästä on kuitenkin kyse ja kuten jo aloituksessa mainittiin, monet haluamiset olisivat aika pieniä. Sellaisia, joilla olisi oikeasti merkitystä vain itselle.
Tiedä sitten onko tämä kasvatuksesta vai mistä mutta minäkään en noin vain osaa huomioida toiveitani. Edes se, että olen toiminut oman pääni mukaan isoissa asioissa hyvin tuloksin muuta tätä. Olen kuitenkin "huono ihminen, laiska, saamaton, en välitä siitä tai tästä tarpeeksi" jne. jne. koska en viitsisi tai haluaisi tehdä jotain mitä "pitäisi", silloin kun "pitäisi", vaikka niillä pitämisillä ei olisi juurikaan väliä.
Ajatukset pyörivät niissä asioissa, joita "pitäisi" ja eivät todellakaan siinä mitä haluaisin. Eipä ihme jos ei tunnu hyvältä. En valitettavasti ole tässä suhteessa kokenut valaistumista kuten ap.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos tuon takia jätätte lääkkeet syömättä niin yhteiskunnassa todella liikkuu sairaita, vaarallisia naisia!
Vierailija wrote:
Vierailija wrote:
Vierailija wrote:
Luulenpa, että aika monen nykyajan ahdistuneen yli on kävelty koko elämän ajan eikä ihmisiä ole erityisemmin kiinnostanut mitä he haluavat. Suomalaisessa yhteiskunnassa on myös se tapana, että itsensä kuuluu kokea vaivaksi ja oma läsnäolonsa hyvin valitettavaksi, jota täytyy pyytää anteeksi. Kun kehtaakin olla olemassa ja jos menee pyytämään jotain niin sitten on jo paha ja itsekäs ihminen.
Tämä on niin totta. Yhdessä lehtijutussa oli juuri siitä kun miehet kokevat yhteiskunnan reilummaksi paikaksi kuin naiset. Jäin miettimään että sekin johtuu varmasti osittain siitä, että miehet opetetaan jo pienestä asti kertomaan/ottamaan elämältä mitä haluavat sen sijaan että naiset oppivat olemaan vaatimattomampia ja laittamaan muiden toiveet omiensa edelle.
Kerro pari esimerkkiä, missä käy ilmi, että naisille o
Olen eri. En tiedä kysytkö asiallisesti vai ilkeyttäsi mutta ainakin minulta on vaadittu ihan toisella tavalla kuin veljeltäni.
Olen vahtinut lapsena muita itseäni nuorempia lapsia useita kymmeniä kertoja. Veljeni ei koskaan. Kun on haluttu, että teen jotain, se on pitänyt tehdä silloin ja heti ja hyvin. Veljeni on sanonut vain "joo, joo" eikä ole tehnyt mitään eikä siitä ole seurannut hänelle mitään, toisin kuin minulle ja veljeänikin nuoremmalle pikkusiskolleni.
Minä olen saanut huudot kun olen myöhästynyt sään takia kotiintuloajasta pari kertaa elämäni aikana 5 minuuttia. Veljeni on tullut kaksi tuntia myöhässä ja sille on vain hyväntahtoisesti naurettu. Aina minulta ja sisareltani on odotettu vastuullisuutta ja aikaansaavuutta jne. hyvin nuoresta asti. Omaa tahtoa ei ole saanut olla eikä kiitosta saati "palkintoa" ole tullut mistään. Veljeltämme ei ole juuri odotettu mitään edes aikuisena.
Toki on karhunpalvelus kun mitään ei vaadita mutta liiat vaatimukset ja vastuut varsinkin liian nuoresta asti eivät ole hyväksi myöskään ja niistä olen maksanut myöhemmin elämässäni. Olen alle 40-vuotias eli näissä esimerkeissä ei edes ollut kyse mistään 50-luvusta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija wrote:
Sinulta ei ole kukaan kysynyt mitään.
Ei sinultakaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Omalla kohdallani helpotusta on tuonut myös tällainen hokema, tosin erilainen. Mutta muistutan itseäni siitä, että kaikki on ihan okei, tässä hetkessä ei mitään hätää. Ahdistus on vain tunne, jonka voi antaa tulla ja mennä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuo on hyvä, ap. Lisäksi voisit kysyä itseltäsi, mitä minä tarvitsen?
Hieno ketju tärkeästä aiheesta. Itse kipuilen aikuistuvien lasten asioiden kanssa. Pitäisi jo osata hellittää, antaa tilaa, lopettaa passaaminen, mutta kun en osaa! Asiaa ei helpota se, että olen totaaliyksinhuoltaja ja olen joutunut pitämään lankoja yksin käsissä. Molemmilla lapsilla on nepsy-ongelmia ja toisella lisäksi syömishäiriö, mikä ei edesauta itsenäistymistä. Olenkin ajatellut, että olen sairastunut huoleen. Osaisinko edes elää enää ilman huolia? Jos välillä on seesteisempi kausi, niin kehitän murehtimista. Ja se koko ajan kalvava syyllisyys; miksi en tehnyt niin tai miksi en tehnyt näin, miksi olen laiska vetelys? Jos en ole stressaantunut, niin en saa nukuttua. Vain stressaantuneena nukun. Tiedän kyllä, mitä tarvitsen ja se on täysin oma aika, jolloin kukaan ei edes puhu minulle, eikä yksinolon keskeytymisen riskiä ole.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tämä on totta. Löysin itse saman lääkkeen jokin aika sitten. Muistelin miten paljon parempaa elämäni oli lapsena ja nuorena. Oivalsin, että silloin tein kaikkea mistä oikeasti tykkäsin ja pakkopullaa ei ollut niin paljon.
Elämästä oli aikuisena vähitellen tullut kaikenlaisten kuviteltujen vaatimusten täyttämistä aamusta iltaan. En heti edes tiennyt mitä haluan, kun en ollut tottunut ajattelemaan sitä.
mitenköhän pääsisi eroon vuosikaudet jatkuneesta paniikkihäiriöstä joka ilmenee, kun ympärilläni on ihmisiä, esim. kauppaan tai kauppakeskukseen meno on yksin mahdotonta ...paniikki iskee heti
Vierailija wrote:
Omalla kohdallani helpotusta on tuonut myös tällainen hokema, tosin erilainen. Mutta muistutan itseäni siitä, että kaikki on ihan okei, tässä hetkessä ei mitään hätää. Ahdistus on vain tunne, jonka voi antaa tulla ja mennä.
Vuosikausia kun jatkuu niin helpottaa silti? Joka päivä miten monta kertaa tahansa ja helpottaa aina, joka ikinen kerta?
Vierailija wrote:
Minusta ap:n oivalluksessa on tosi tärkeää se, että kielteisiin tunteisiin voi suhtautua vaan kompassineulana. Että ei tarvitse alkaa analysoida, OMG miksi musta tuntuu tältä, vaan todeta, että tuntuu tältä, tätä en tahdo. Joten mitä sitten tahdon?
Silloin ei anna liikaa valtaa sille kielteiselle, eikä se hullumylly lähde pyörimään päässä.
Ihan tutkitusti elämässä muutenkin saavuttaa paremmin hyviä asioita, mitä tavoittelee, kuin jos keskittyy välttelemään pahoja.
Ajatuksia ei täysin voi hallita, joten puhut potaskaa. Pelkoreaktiot pyörivät milloin taustalla, milloin näkyvinä, kun niihin ei kiinnitä huomiota.
Pois ne saa mutta pelkkä ajatusleikki ei riitä. Ei myöskään oma toiminta, jos se ei johda parempaan lopputulokseen. Koska itseä tai sen ulkopuolisia asioita ei voi täysin kontrolloida, on vähättelyä sanoa että kela ei pyöri kun vain itse toimii toisin.
Vierailija wrote:
Ihmisellä on tällainen tarve kuin "hyväksyntä". Jos koko elämässä yritetään tavoittaa muiden hyväksyntä niin lopputulos on tämä - tyytymättömyys omaan elämään!
Lopetkaa huomion hakeminen! Lopetkaa muiden hyväksynnän kaipaaminen!
Samaa kannattaa hokea myös itselle niin paljon, ettei lopulta tule enää dumpanneeksi omia ajatuksia koko maailman eteen.
Alue: Aihe vapaa
Ja merkittävää on, että nimenomaan NAISET kasvattavat tytöistä tuollaisia. Yksikään mies ei koskaan sano tyttölapselle, että "älä istu jalat harallaan" tms. Tai odota sen kaatelevan kahvia koko perheelle 12-vuotiaana tms. Äidit ja mummot ne on asialla. Ihan kuten tietyissä maissa vanhemmat naiset pitävät yllä silpomiskulttuuria.
Vanhemmat naiset ovat tyttöjen ja nuorten naisten pahimpia vihollisia. Jopa omien tyttäriensä. Kyttäävät ja tahtovat varmistaa, että se päätyy samaan suohon missä itse ovat.
Itse olen vela. Jokaiselle minun ja miehen suvun miehelle on ollut aivan taivaallisen yhdentekevää, teemmekö lapsia vai emme. Jokainen nainen taas on ollut aiheesta jotain mieltä. Enimmäkseen sitä, että minä olen hirviö kun en anna miehelleni lasta, jota se ei tahdo.
Miehet elää omaa elämäänsä. Naiset eivät, ja siksi ne eivät tahdo sallia sitä muillekaan naisille.