Lue keskustelun säännöt.
Riittääkö eron syyksi, ettei enää vain halua olla yhdessä?
31.10.2023 |
Jos ei vain enää jaksa puolisoaan, ei enää tee mieli olla yhdessä, elää yhteistä elämä. Kaikki toisen tavat alkanut ärsyttämään ja toisen läsnäolo myös. Jopa inhottamaan. Riittääkö tämä eron syyksi? Jos meillä ei olisi lapsia niin en edes kysyisi, mutta kun kaksi lasta on, toinen vasta päiväkodissa niin en kovin helposti ota eroa.
Meillä ei ole rahaa niin isoon asuntoon, että saisin saman katon olla kunnolla omaa rauhaa ja etäisyyttä miehestä. Toisaalta taas mies ei suostu asumaan erillään.
Mitä mieltä te muut olette? Pitääkö vain sinnitellä tässä lasten takia?
Kommentit (74)
Vierailija wrote:
Vierailija wrote:
Vierailija wrote:
Ainut virallinen syy on sun oma sydän, älä tee asioita mitkä ei ruoki sun omaa sydäntä. Sä pilaat oman elämäs jos sä aina ajattelet muita etkä itteäs.
Mutta entäs jos ap meni naimisiin tämän nyt ällöksi muuttuneen miehen kanssa, koska se silloin ruokki hänen omaa sydäntään??
Neuvo on huono, koska nimenomaan tunteidensa perusteellahan ihmiset usein tekee virheellisiä ratkaisuja. Tunteet on vaihtuvia, pysymättömiä.
Vain oikea rakkaus on pysyvää ja todellista. Se ei ole ohimenevä "tunne", vaan jotain isompaa ja jykevämpää.
Mistä syystä suhteeseen pitäisi jäädä? Jos tunteitaan ei saa kuunnella ja kuitenkin pitäisi suhteessa olla koska rakkaus on pysyvää, mutta Ap ei tuota pysyvää rakkautta selkeästikään tunne, niin mitä hänen sitten pitä
Mitä sitten kun kerran vuodessa tulee tarve kuunnella sydäntään, ja lapsilla isäehdokkaat vaihtuvat tiheästi? Se juju on katsos siinä, että kun olet tehnyt lapsia, niin että voi enää ajatella vain itseäsi ja liihottaa tunteidesi viemänä. Suhteeseen ei pidä jäädä, mutta lapsiakaan ei pidä tehdä jos on tunteiden mukana heittelehtivä lastu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voiko siitä enää olla paluuta, jos miehessä ärsyttää monet asiat ja esim on vaikea katsoa häntä, kun joku kohta naamassa inhottaa? Ja jos on vaihtoehtona tehdää jotain yhdessä tai yksin, niin valitsee mieluummin yksin?
Vierailija wrote:
Vierailija wrote:
Ihan riittävä syy lähteä lampsimaan eri poluille. Lapsetkin aistivat ettei kaikki ole hyvin joten pidemmän päälle lasten takia sinnittely ei ole kenenkään etu.
Mitäs sitten kun sen eron jälkeen äiti on yksinäinen ja lapset aistii sen, ja näiden lasten aistimusten takia äiti hommaa uuden suhteen itselleen? Entä sitten kun vuoden päästä äiti ei taas olekaan ikionnellinen vaan arki on alkanut ärsyttää, ja äidin mieli olisikin parempi jos poikakaverin voisi vaihtaa työkaveripoitsuun.
Itse asiassa lapset varmaankin aistisivat että äiti olisi onnellisempi taas uuden poikkiksen kanssa, ja sinnittely ilman työkaveria pitemmän päälle ei olisi kenenkään etu.
No entinen vaihtoon lasten edun nimissä(tottakai, lapset ja heidän oletetut aistimukset ovat kaikista tärkeintä!)
Mutta vuoden päästä taas tympii ikävästi, ja lapset aistii, ja pakkohan se
Saivartelet eri asiasta ja tiedät sen kyllä. Ero pitkästä suhteesta ei meinaa sitä että aletaankin vaihdella poikkista vuoden välein ja tekemään kautta linjan pelkkiä impulsiivista päätöksiä jokaisen mielihalun mukaan. Tiedät itsekin että ei nyt puhuta mistään jatkuvaan vaihtuvista ikionnellisuuksista tai impulsiivisuudesta. Niin ja mitä sitten jos äiti tai isä on yksinäinen eron jäljeen? Aika normaalia sosiaaliselle eläimelle ja aikuiselle, jolle on normaalia kaivata aikuisten välistä kanssakäymistä. Onko se joku syy jäädä huonoon suhteeseen, jonka huono ilmapiiri ja parisuhteen malli väistämättä vaikuttaa lapsiinkin?
Vaikutat ihmiseltä jota ei kiinnosta niinkään lapset ja syyttömät, vaan se että kukaan ei ikinä eroaisi. Jostain syystä se harmittaa, pelottaa ja aiheuttaa vastustusta. Oisko vanhaa katkeruutta eksää tai lasten toista vamhempaa kohtaan?
Todellinen sydämen ääni nyt ei yleensä vaihtele vuoden välein ja nimenomaan ei tarkoita jatkuvaa tempomista sinne tänne, vaan tarkkaa kuuntelua ja hiljenemistä aiheen äärelle. Et ole lastu muttet myöskään pakota itseäsi johonkin mikä menee totaalisesti sua vastaan. Seuraat sulle sopivia juttuja, mutta myös arvioit päähän pälkähtäviä ajatuksia ajatuksen ja sydämen kanssa.
Ei ole kyse pinnallisten tuntemusten perässä juoksemisesta, vaan itsensä todellisesta kuuntelusta ja tuntemaan oppimisesta. Ei ole kyse näissä keskusteluissa suositusta valheellisesta diktomiasta siitä että joko olet vastuuton ja kevytkenkäinen lastu kun kuuntelet tunteitasi tai vastuullinen aikuinen, joka ei saa kuunnella tunteita tai oppia itsestään enää sen jälkeen kun on yhden päätöksen tehnyt.
Ihminen oppii itsestään koko elämänsä ja eri tahdeissa. Kukaan ei todellakaan ole vielä "valmis", saati virheetön, muuttumaton ja omaa satavuotiaan kokemusta silloin kun näitä suhdepäätöksiä tehdään. Varsinkaan nuoren polven normaalista kehitysvaiheesta ei pidä loppua elämää rankaista. Miten muuten voi oppia kuin elämällä? Miten muuten voi tietää mitä suhteilta tarvitsee kuin kokeilemalla? On ideaaleja, mutta ei ole realistista odottaa varsinkaan nuoruudessa niiden toteutuvan aina ja kaikkialla vain koska itse on osannut yhdellä osa-alueella tehdä ns. oikein jo silloin nuorena. Vain Ap voi oppia omalta kohdaltaan sanomaan mikä on impulssia ja mikä sydämen ääntä. Joskus halu on vain impulssi, joskus ei. Me ulkopuolelta ei voida sitä kumpaankaan suuntaan varmuudella hänen puolestaan sanoa. Vaikka miten eroamisen vastustajat ja pelkääjät olkiukkoilisivat, ei se muuta sitä että Ap:n tahto erota voi olla juuri se mitä hän ihmisenä ja vanhempana tarvitsee.
On tietysti kurjaa ettei itsetuntemusta ole ehtinyt karttua ennen lasten tekoa, mutta ei tuollainen ulkopuolisten kiukuttelu ja saivartelu jo kaatuneen maidon äärelläkään mitään muuta. Maito on kaatunut vaikka kuinka sanotte että ei saisi kaataa maitoa. Joo olisi hyvä kun osattaisi lapset tehdä vakaaseen rakkaussuhteeseen, mutta no ei tehty. Seuraavaksi paras vaihtoehto on erota ennemmin kuin olla onneton.
Vierailija wrote:
Vierailija wrote:
Vierailija wrote:
Ihan riittävä syy lähteä lampsimaan eri poluille. Lapsetkin aistivat ettei kaikki ole hyvin joten pidemmän päälle lasten takia sinnittely ei ole kenenkään etu.
Mitäs sitten kun sen eron jälkeen äiti on yksinäinen ja lapset aistii sen, ja näiden lasten aistimusten takia äiti hommaa uuden suhteen itselleen? Entä sitten kun vuoden päästä äiti ei taas olekaan ikionnellinen vaan arki on alkanut ärsyttää, ja äidin mieli olisikin parempi jos poikakaverin voisi vaihtaa työkaveripoitsuun.
Itse asiassa lapset varmaankin aistisivat että äiti olisi onnellisempi taas uuden poikkiksen kanssa, ja sinnittely ilman työkaveria pitemmän päälle ei olisi kenenkään etu.
No entinen vaihtoon lasten edun nimissä(tottakai, lapset ja heidän oletetut aistimukset ovat kaikista tärkeintä!)
Mutta vuoden päästä taas tymp
Ei tuonne päinkään. Jos lapsilla perustellaan eroa, niin tottakai se on silloin validia ottaa esiin.
Eihän AP tiennyt tätäkään tapahtuvaksi. Tai jos tiesi niin miksi teki lapsia? Tietenkin, jos ajattelee että on hyvä erota koska lapset aistii ja kärsii, vaikka tutkimukset osoittavat että lapsille tärkeintä on se perhe, ei äidin kyllästyminen, se pätee myös myöhemmin.
Jos peruselet erosi sillä että sinä vain kyllästyin mieheen, ja se on ok syy tuhota lasten perhe, niin asia on eri. Silloinhan otat itse vastuun etkä verhoa sitä lastesi syyksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija wrote:
Todellinen sydämen ääni nyt ei yleensä vaihtele vuoden välein ja nimenomaan ei tarkoita jatkuvaa tempomista sinne tänne, vaan tarkkaa kuuntelua ja hiljenemistä aiheen äärelle. Et ole lastu muttet myöskään pakota itseäsi johonkin mikä menee totaalisesti sua vastaan. Seuraat sulle sopivia juttuja, mutta myös arvioit päähän pälkähtäviä ajatuksia ajatuksen ja sydämen kanssa.
Ei ole kyse pinnallisten tuntemusten perässä juoksemisesta, vaan itsensä todellisesta kuuntelusta ja tuntemaan oppimisesta. Ei ole kyse näissä keskusteluissa suositusta valheellisesta diktomiasta siitä että joko olet vastuuton ja kevytkenkäinen lastu kun kuuntelet tunteitasi tai vastuullinen aikuinen, joka ei saa kuunnella tunteita tai oppia itsestään enää sen jälkeen kun on yhden päätöksen tehnyt.
Ihminen oppii itsestään koko elämänsä ja eri tahdeissa. Kukaan ei todellakaan ole vielä "valmis", saati virheetön, muuttumaton ja omaa satavuotiaan k
Mikä on sydämen ääni tässä tapauksessa? Voiko ihmiseltä koskaan perhettä perustettaessa odottaa mitään vastuuta? Vai tuleeko hyväksyä jatkuva epäluottamus? Ei ihme että osa lapsista ja nuorista voi pahoin.
Ihmisten pitää erota aina ja heti kun vähänkin on tunne että jossain muualla voisi olla paremmln. Joka kerta. Ei sillä väliä vaikka kun sinne on mennyt huomatakseen ettei siellä ollutkaan paremmin. Tärkeintä on erota kuitenkin.Erotkaa ihmiset enemmän ja aiemmin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Muistakaa että kaikki lapset aina ja joka tapauksessa toivovat koko lapsuutensa vanhempiensa eroavan. Ei ole olemassa muun laisia lapsia. Nih.
Hei avioeroa haetaessa ei tarvitse sytä.Sen voi laitaa vireille ihan yksin.Ilmoitus asiasta tulee avio-puolisolle kirjattuna kirjeenä ja hän ei voi sitä vastustaa.Lisä tetoja asiasta saat netistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen itse pitkässä avioliitossa. Kun lapset olivat pieniä, avioliittomme oli huonommillaan. Ei vain ollut aikaa, työelämä oli raskasta, rakensimme taloa ja monta muutakin odottamatonta asiaa oli. Emme eronneet. Olimme vanhempina hyviä mutta meidän kahdenkeskinen suhteemme ei voinut hyvin. Päätimme odottaa, koska olemme ihmisiä, jotka pitävät lupauksensa. Olin luvannut rakastaa myötä- ja vastoinkäymisissä. Onneksi odotimme, koska tilanne korjautui. Olemme naimisissa edelleen, lapset jo lukiossa.
Jokin irtiotto, matka yksin jonnekin vähäksi aikaa voisi selventää ajatuksia. Toista pitää helposti itsestäänselvyytenä, eikä näe omaa osuuttaan parisuhteessa. Suhteen eteen pitää tehdä töitä, eikä lyödä hanskoja tiskiin heti, kun ei olekaan kivaa.
Miksi avioliitossa tai perheessä ylipäätään täytyisi tehdä mitään lupauksia mistään tai kenellekkään. Sellainen on ehdottomien ahtaisiin normeihin itsensä ketjuilla kahllinneiden juttuja. Lapsille pitää antaa malli jossa ei luvata kenellekään koskaan yhtään mitään. Perhemallit pitää uudistaa ja ravistella tuon mukaisiksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija wrote:
Tottakai riittää syyksi.
Jos olette avioliitossa, niin se on sopimusrikko ja petos. Jos ette, niin riippuu mitä olitte sopineet.
Vierailija wrote:
Te aviolupauksenne rikkoneet, pitävätkö teidän muut lupauksenne paremmin? Esim. lapselle mennä katsomaan lapsen esitystä tms? Miten valitsette ne lupauksenne, joita noudatatte?
Lupausten rikkomisesta tulee pahaa karmaa. Mutta tietenkin, jos on ollut puolisoa valitessaan niin hukassa itseltään, että on mennyt naimisiin ihmisen kanssa, jota ei rakasta, pakkohan siitä on sitten lähteä, kun suomukset putoavat silmistä.
Sitten onkin virheanalyysin paikka: mikä sai sinut valitsemaan väärän puolison? Miehen ulkonäkö? Oma turhamaisuus? Romanttisen amerikkalaisen roskaviihteen laittamat vaaleanpunaiset silmälasit päähäsi, niin että luulit sammakkoa prinssiksi? Puolisokandidaatin varakkuus? Hieno suku? Vai oletko lapsuuden hyväksikäytön takia menettänyt kyvyn tehdä itsenäisiä ratkaisuja ja mies painosti sut naimisiin?
Nämä kaikki on vain ulkopuolisen hypoteeseja. Ihmettelen vain, miten huolettomasti ihmiset antaa
Kuulepas sinä näsäviisas sormellaosoittelija.
Yleensä, kun ollaan naimisissa ja on lapsia ja halutaan erota, ollaan oltu yhdessä vuosia. Usein kymmenen vuotta, viisitoista, jopa kaksikymmentä, kolmekymmentä.
Yleensä on menty naimisiin suht nuorena, jos on lapsia. On pariuduttu ja avioiduttu, koska on haluttu olla yhdessä ja perustaa yhdessä perhe. Sittemmin on kasvettu, oma identiteetti on vasta kypsynyt yhteiselon aikana. Tiedäthän, että ihminen on henkisesti aikuinen vasta lähempänä 30:tä?
Jos on menty yhteen tätä ennen, on käytännössä aivan turhaa painostaa tai vaatia vastausta siihen miksi on valinnut VÄÄRIN. Kokemusta ja iän tuomaa viisautta on puuttunut ja on itsekin ollut epäkypsä nykyiseen verrattuna. Annetaan toisillemme anteeksi, sinäkin, tuomari.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija wrote:
Vierailija wrote:
Tottakai riittää syyksi.
Jos olette avioliitossa, niin se on sopimusrikko ja petos. Jos ette, niin riippuu mitä olitte sopineet.
Höpö höpö.
Vihkivalassa luvataan tahtoa, ei pysyä ikuisesti naimisissa. Mitään muuta rikkomusta tai petosta ei erotessa tehdä. Avioliitto ei ole vankila, siitä saa erota.
Eihän siihen syytä tarvita kun erotaan.
Turha kuitenkin kuvitella, etteivät siitä lapset kärsisi. Moni lässyttää että lasten on paha olla, jos äiti ei ole onnellinen liitossaan.
Lapsella on aina jonkinlainen ikävä etävanhempaa. Lapsi on se, joka joutuu ravaamaan kahden kodin väliä. Koittakaapa itse viettää vaikkapa 10 vuotta jatkuvaa matkalaukkuelämää.
Sitten vielä lapsi yrittää sopeutua uusiin iseihin, äiteihin, sisaruksiin, mummoihin, ukkeihin yms ja näytellä olevansa onnellinen.
Vierailija wrote:
Miksi avioliitossa tai perheessä ylipäätään täytyisi tehdä mitään lupauksia mistään tai kenellekkään. Sellainen on ehdottomien ahtaisiin normeihin itsensä ketjuilla kahllinneiden juttuja. Lapsille pitää antaa malli jossa ei luvata kenellekään koskaan yhtään mitään. Perhemallit pitää uudistaa ja ravistella tuon mukaisiksi.
Eroprosentti pitää saada vähintään 90 prosenttiin. Sitten vasta on yhteiskunta jossa lapset voivat paremmin. Siksi elämänmittaisen parisuhteen toksinen malli pitää pöyhiä romukoppaan.
Lapseni kavereista monella on kaksi kotia. Lasteni mukaan kukaan näistä kahden kodin lapsesta ei tykkää siitä, että koteja on kaksi. Moni on myös avoimesti sanonut inhoavansa äitinsä/isänsä uutta puolisoa ja tämän lapsia. Tyttäreni pari kaveria ovat äidilleen vihaisia siitä, että äiti on saattanut heidät tilanteeseen, jossa nämä tytöt joutuvat asumaan isäpuolensa lasten kanssa samassa taloudessa. Heidän mielestään äidin olisi pitänyt kysyä heiltä (tytöt n. 15-16-vuotiaita).
Ero ja uusi perhe on harvoin niin ruusuista, kuin voisi joiden julkkisjuttujen perusteella kuvitella.
Vierailija wrote:
Lapseni kavereista monella on kaksi kotia. Lasteni mukaan kukaan näistä kahden kodin lapsesta ei tykkää siitä, että koteja on kaksi. Moni on myös avoimesti sanonut inhoavansa äitinsä/isänsä uutta puolisoa ja tämän lapsia. Tyttäreni pari kaveria ovat äidilleen vihaisia siitä, että äiti on saattanut heidät tilanteeseen, jossa nämä tytöt joutuvat asumaan isäpuolensa lasten kanssa samassa taloudessa. Heidän mielestään äidin olisi pitänyt kysyä heiltä (tytöt n. 15-16-vuotiaita).
Ero ja uusi perhe on harvoin niin ruusuista, kuin voisi joiden julkkisjuttujen perusteella kuvitella.
Näin se on. Monet julkkikset antavat pinkkiä hattaraa täynnä olevaa kuvaa eroista. Vaikka totuus onkin jotain muuta. Eivät kestäisi sitä ovatkin itse aiheuttaneet onnettomuutensa.
Vierailija wrote:
Vierailija wrote:
Miksi avioliitossa tai perheessä ylipäätään täytyisi tehdä mitään lupauksia mistään tai kenellekkään. Sellainen on ehdottomien ahtaisiin normeihin itsensä ketjuilla kahllinneiden juttuja. Lapsille pitää antaa malli jossa ei luvata kenellekään koskaan yhtään mitään. Perhemallit pitää uudistaa ja ravistella tuon mukaisiksi.
Eroprosentti pitää saada vähintään 90 prosenttiin. Sitten vasta on yhteiskunta jossa lapset voivat paremmin. Siksi elämänmittaisen parisuhteen toksinen malli pitää pöyhiä romukoppaan.
Ootko sä ihan terve? Kuulostaa enemmänkin johonkin kulttiin hurahtaneen horinoilta.
Mistä syystä suhteeseen pitäisi jäädä? Jos tunteitaan ei saa kuunnella ja kuitenkin pitäisi suhteessa olla koska rakkaus on pysyvää, mutta Ap ei tuota pysyvää rakkautta selkeästikään tunne, niin mitä hänen sitten pitäisi tehdä? Millä muulla rakkaus pitäisi tunnista kuin tuntea se? Et voi järkeillä itseäsi tuntemaan tai tunnistamaan rakkautta. Et voi ylipäätään tunnistaa rakkautta ennen kuin sen on todellisesti kohdannut. Vasta silloin on mahdollista oppia erottamaan rakkaus kaikesta siitä muusta mikä laittaa ihmiset valitsemaan suhteita, jotka eivät kestä ja muuntuvat ajan kuluessa onnettomiksi silkasta tunteen vähyydestä. Kulahtaneen kämppissuhteen kutsuminen kumppanuudeksi ja tosiasioiden peittäminen väittäen tämän kumppanuuden nyt olevan sitä alkuhuumasta riisuttua rakkautta ei sekään vielä tee siitä rakkautta, vaikka tuollainen selittäminen onkin hyvin tavallista. Rakkautta ei tarvitse leipoa rakkaudeksi eikä sen tuhoksi koidu alkuhuuman loppuminen. Eikä se ole jotain kuivakkaa kämppisteltäyä, josta joutuu miettimään onko tämä nyt sitten sitä. Se on väkevää ilmankin ja se on niin väkevää ettei sitä tarvitse luupin kanssa etsiä ja kysyä onko vai eikö. Rakkaus vain ei ole niin yleistä, jotta edes jokainen useissakin suhteissa ollut olisi sitä kokenut.
Syy miksi ihmiset menevät tunteiden mukana on se, että he eivät ole kohdanneet varsinaista rakkautta vielä. Jos he olisivat, tunne pysyisi. Siitä olet oikeassa. Rakkaus on pysyvää eikä muunnu joksikin mistä haluaa erota tunteiden loppumisen vuoksi. Yksi tapa tunnistaa rakkaus on se että tadaa, tunteet eivät lopu eikä temmo parin vuoden välein joka suuntaan! Oikea rakkaus onkin harvassa. Jotkut eivät kohtaa sitä koskaan. Näin hyvin harva sitä on vielä kohdannut silloin kun parikymppisenä aletaan katsella kumppania ja lapsia tehdä. Helposti päädytään yhteen väärän kanssa luullen ihastusta ja himoa rakastumiseksi ja rakkaudeksi.
Oma ohjeeni on kuunnella sydäntä. Pitää vain oppia erottamaan sen ääni pinnallisemmista (tai ei-omista) tunneimpulsseista, joita valtaosa suhteisiinryhtymisistä on. Esimerkki ei-omasta impulssista on lähteä suhteeseen ulkoisen paineen takia. Sydän voi sanoa ei, mutta joku muu pelko tai tarve, kuten hyväksytyksi tuleminen tai sukulaisten miellyttäminen, yliajaa sen.