Lue keskustelun säännöt.
Jos lasten isä erittäin hankala persoonallisuus, miten puhua asiasta lapsille?
29.10.2023 |
Kaikenlaista tässä ollut vuosien varrella ja on edelleen. Olemme eronneet.
Miten jutella teinien kanssa isän persoonallisuudesta, rehellisesti, avoimesti mutta kuitenkin niin, ettei mustamaalaa toista?
Kannattaako asiasta edes puhua? Teenkö ison virheen puhuessani asiasta ääneen?
Mutta, käytöksensä on ollut kaikkea muuta kun normaalia. Tämä olisi mielestäni tärkeä lastenkin ymmärtää.
Tosi hankala paikka.
Kommentit (63)
Vierailija wrote:
Vierailija wrote:
Lasten isä voi olla lasten kanssa ihan erilainen kuin sinun kanssasi, joten älä mustamaalaa häntä.
Joo, voi olla erilainen. Entä sitten, kun ei ole vaan ei tue lasta mitenkään tunnetasolla (huutaa kiukkuisena tai nauraa, jos lapsi itkee), ei tee lapsen kanssa mitään, laittaa vaan TVn päälle, jne. Ja alle kouluikäinen lapsi joutuu sitten vaan yksin pärjäämään näissä tilanteissa.
Tuttua, ei saisi nauraa jos lasta opetetaan tai jos lapsi itkee tai kiukkuaa. Sairasta henkistä sekä psyykkistä väkivaltaa!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija wrote:
Älä puhu. Kyllä lapset tietää.
Omien lasteni isä on täys surkimus isänä. Olen tässä kuusi vuotta seurannut hänen isänä olemistaan. Niin ala-arvoista kaikin puolin. Omat lapseni tosin nyt ovat kaikki jo aikuisia. Isästään ovat puhuneet todella vähän vuosien aikana. Vastaan, jos kysyvät, mutta muuten en halua puhua. Heidän isänsä kanssa en itse ole ollut missään tekemisissä eron jälkeen. En voi sietää sitä miten lapsiaan kohtelee.
Lapset ovat aikuisia, mutta olet vain kuusi vuotta seurannut isänä olemista? Mitä en ymmärrä tässä?
Vierailija wrote:
Vierailija wrote:
Vierailija wrote:
Lapset luonnostaan rakastavat molempia vanhempiaan, oli ne millaisia hyypiöitä tahansa.
Tottakai mutta miksi rehellisyys isän persoinallisuushäiriöstä olisi huono asia? Lapsi voi rakastaa isäänsä vaikka tietää totuuden. Totuus on rakkautta.
Mikä rehellisyys? Se olisi äidin kokemus asiasta. Lapset kyllä kokee ja näkee itse asian ja muodostavat mielipiteen.
Jos isällä on oikeasti diagnosoitu personallisuushäiriö, joka näkyy myös lapsille esim. impulsiivisena käytöksenä tai yllättävinä raivareita aiheetta, on varmasti ihan hyvä puhua siitä lapsille neutraalisti (vähän kuin mistä tahansa muustakin sairaudesta) sitten kun ovat tarpeeksi vanhoja ymmärtämään ja käsittelemään asian. Lähinnä siitä näkökulmasta, että osaavat suhtautua isän käytökseen sairautena eivätkä esimerkiksi syytä itseään siitä.
Jos taas kyse on vaan äidin kokemuksesta ja siitä että äidin mielestä isä on hankala persoona, niin ei pidä puhua lapsille mitään. Siinä aiheuttaa lapsille vaan kauhean ristiriidan, joka voi pahimmassa tapauksessa johtaa mielenterveysongelmiin. Isän hankala luonne ei välttämättä näy lapsille mitenkään ja silloin lasten pitää antaa vaan nauttia isästä sellaisena kuin he hänet kokevat.
Jos taas lapset itse tuovat esille isän hankalaa käytöstä, voi siitä tietysti keskustella ja kertoa mahdollisimman neutraalisti esimerkiksi itsekin kokeneensa sellaista käytöstä häneltä, mutta taas sillä agendalla, että lapsille tulisi olo, ettei isän käytös johdu heistä. Ei sillä agendalla, että haukutaan tässä isää, jotta lapset ei pitäisi hänestä kun en itsekään pidä ja hän on kohdellut minua väärin.
Vierailija wrote:
Vierailija wrote:
Lasten isä voi olla lasten kanssa ihan erilainen kuin sinun kanssasi, joten älä mustamaalaa häntä.
Joo, voi olla erilainen. Entä sitten, kun ei ole vaan ei tue lasta mitenkään tunnetasolla (huutaa kiukkuisena tai nauraa, jos lapsi itkee), ei tee lapsen kanssa mitään, laittaa vaan TVn päälle, jne. Ja alle kouluikäinen lapsi joutuu sitten vaan yksin pärjäämään näissä tilanteissa.
Se pärjääminen voi olla sitäkin, että sinä kestät sen, että lapsella on isänsä kanssa sinusta erillinen suhde ja omaa aikaa, johon sinun roolisi ei enää yllä. Tämä pitäisi nyt aikuisena ja erovanhempana jotenkin hyväksyä ja tsemppiä siihen työhön.
Minun 10v tytär kysyi yksi päivä että "Miksi sinä halusit ruveta seurustelemaan isin kanssa?" Sen jälkeen, kun mieheni oli saanut taas raivarit ilman mitään järkevää syytä.. Niin kyllä lapset tuntevat isänsä..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kun äitini aloitti tuollaisen keskustelun, kysyin, mitä kuvittelee saavuttavansa? Olin jo joskus 5-vuotiaana tajunnut isäni olevan viallinen ja lopetin odottamasta häneltä yhtään mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä olen ollut saman ongelman edessä. Olen pitänyt kunnia-asianani olla puhumatta pahaa isästä, mutta tämä on samaan aikaan puhunut pahaa minusta, jolloin varsinkin pienempänä lapsille tuli se kuva, että minä olen se paha. Ja kyllä, minä jätin isän ja rikoin perheen, pelastautuakseni henkiseltä väkivallalta ja alistamiselta. Isompana lapset on ottaneet esille isän käytöstä heitä kohtaan, joka on sitä samaa mitä itsekin koin. Olen yrittänyt tukea, mutta olen ollut todella epävarma siitä, mitä sanoa. Olen saattanut todeta, että isän käytös on väkivaltaa tai todella väärin, tai että ymmärrän hyvin, mistä he puhuvat. Pelottaa, että kohtelu on jättänyt heihin jälkiä. Tilanne on ollut raskas, kun itse on ollut palasina vuosikausien veitsenterällä olosta, lasten oireilu on jäänyt minun huolekseni eikä yritykset hakea apua ole johtaneet mihinkään, koska isä on hurmaava ja menestyvä tyyppi, jonka pimeästä puolesta ei näy vilaustakaan kodin ulkopuolella. Ja lapset ei ole halunneet puhua kuin minulle. Onneksi ovat kohta aikuisia. Tsemppiä!
Vierailija wrote:
Vierailija wrote:
Eivätköhän ne lapset ihan itsekin huomaa, jos toinen vanhempi on sekaisin. Anna heidän muodostaa oma mielipiteensä. Ja toki jos he itse haluavat puhua asiasta kanssasi, ole valmis tukemaan.
T. narsistin lapsi
Kuulehan, rehellinen keskustelu ei ole pakottamista mihinkään. Totuuden julkituominen auttaa lasta ymmärtämään. Monet lapset häpeävät vanhempaansa mutta eivät halua myöntää sitä ettei vanhempi suutu. Kannattaa ajatella lapsia ennen itseä vaikkakin narsisti ei siitä pidä.
Itse kyllä koin äitini nimenomaan ajattelevan lapsiaan, kun hän ei oma-aloitteisesti dumpannut omia huonoja kokemuksiaan ja murheitaan meihin. Saimme rauhassa muodostaa oman käsityksen isästämme, mutta äitimme kuunteli ja tuki, jos halusimme asiasta puhua hänelle.
Jos ap todella on se hyvä ja turvallinen vanhempi ja exä taas on kauhuvanhempi, kyllähän lapsien pitäisi uskaltaa äidilleen puhua. Hieman kuitenkin alan kyseenalaistaa tätä ap:n näkökulmaa, jos lapset eivät kerran edes halua asua hänen luonaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä tämä isä on ainakin aiemmin ollut lapsilleen todella ilkeä, ja inhottava. Puhunut rumasti, jakanut älyttömiä rangaistuksia. Nyt eron jälkeen muuttunut täysin erilaiseksi. Ja syy kaikkeen käytökseensä tietysti minussa.
Arki ja elämä kanssaan oli munankuorilla kävelyä. Isän miellyttämistä ettei räjähdä. Isä teki mitä huvitti, eli omaa elämäänsä muusta perheestä ulkopuolella. Nyt eron jälkeen on astunut isän rooliin uudella tavalla.
Mielestäni rehellisyys siinä, mikä on normaalia käytöstä, mikä ei ja mitä tarvitsee sietää ja mitä ei, olisi hyvä lastenkin tietää.
Onko muutos pysyvä? Todellinen? Teenkö väärin, jos ilmaisen huoleni lasten hyvinvoinnista sen perusteella minkälaista arki aiemmin oli?
Voiko ihminen niin täysin muuttua?
Ja ei, en ole katkera, ei en halua viedä isältä lapsia, en halua rikkoa välejään. Haluan että lapsilla olisi hyvä isäsuhde. Mutta pelkään, mitä teinivuodet isän kanssa saa aikaan. Kuinka kauas kantoisia seuraamuksia. Isä ihannoi alkoholikokeiluja kannustaa mielummin tyttöystävä hommiin entä harrastuksen pariin. "Nehän on melkein aikuisia" vaikka ovat pahimmassa teini-iässä.
Mä oon tainnut tehdä tosi ison virheen, ku olen antanut ammattilaisen tehdä lapsista lasun, minun kertomien asioiden pohjalta. Olis vaan pitänyt antaa olla. Reagoida sitten, jos aihetta ilmenee.
Apua, mitä mä olen menny tekemään.
Menetän ne lapset lopullisesti.
Ja kyllä olen aina pitänyt itseäni sinä turvallisena ja läsnäolevana vanhempana. Ja nyt omakin käsitykseni siitä, mitä olen ja mitä olen ollut on joutunut kyseenalaistetuksi, omassa mielessäni, juurikin koska lapset eivät halua kanssani asua.
Isä kertoo miten lapset luottavat häneen, eikä yksi suostu edes puhumaan kanssani puhelimessa. Kun menin sanomaan ääneen, että mulla hyvät välit lapsiin, sen jälkeen ei ole tää yksi mun kanssa puhunut. Ja isänsä laittaa viestiä että koittaisit edes puhua sen kanssa. Vai onko sekin mun syy ettei puhu? 🤣
Kaikki, aivan kaikki sanomani käännetään mua vastaan. Lapset käännetään mua vastaan. Joskus on vaan pakko puolustautua kun sitä soopaa tulee niin paljon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksi lisäännytte, jos elämä on alunperinkin pelkkää ongelmaa?
Vierailija wrote:
Vierailija wrote:
Älä puhu. Kyllä lapset tietää.
Omien lasteni isä on täys surkimus isänä. Olen tässä kuusi vuotta seurannut hänen isänä olemistaan. Niin ala-arvoista kaikin puolin. Omat lapseni tosin nyt ovat kaikki jo aikuisia. Isästään ovat puhuneet todella vähän vuosien aikana. Vastaan, jos kysyvät, mutta muuten en halua puhua. Heidän isänsä kanssa en itse ole ollut missään tekemisissä eron jälkeen. En voi sietää sitä miten lapsiaan kohtelee.
Puhumattomuus tuo ongelmia. Odotapas kun lapsille tulee mittari täyteen ja haluavat avautua. Ota vastaan silloin valheellinen elämäsi sillä olet vaikuttanut negatiivisesti lapsiisi. Tunnekylmä ihminen varmasti sinäkin, et ole suojellut lapsiasi etkä arvostanut heitä. Olet piilottanut tutuuksia kun suojelet vain itseäsi.
En ymmärtänyt mitä tarkoitat. Olisiko minun pitänyt jatkuvasti lapsia muistuttaa kuinka isä ei ole läsnä, isä on jättänyt elatuksen maksamatta ja isän sanomisiin ei voi luottaa eikä isä huolehdi mistään. Kyllä lapset itse ovat huomanneet asiat. Elatuksen maksamattomuudesta en ole sanonut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Teet niinkuin äidinvaistosi kehoittaa.
Ymmärrän huolesi.
Usein juuri se hankalasti käyttäytyvä vanhempi saa kieroiltua lapset puolelleen a) puhumalla pahaa ja b) olemalla sekoilun vastapainoksi välillä niin antelias, salliva ja hurmaava, että etenkin esiteinit jää aivan pauloihin. Normaali vanhempi normaaleine rajoineen näyttäytyy tyhmänä, ankeana ja ankarana, mikä saa lapset valitsemaan sen toisen, mikä entisestään heikentää normaalin vanhemman mahdollisuuksia saada ketään ymmärtämään ongelmaa ja auttamaan. Ajatellaan vaan, ettei isässä voi olla mitään vikaa, kun lapset vapaaehtoisesti siellä ovat.
Vierailija wrote:
Vierailija wrote:
En puhuisi mitään. Lapset saavat muodostaa itse oman kuvan isästään, se ei sinulle kuuluu. Kenties olet itse se hankala persoona?
Tämä. Siltä vaikuttaisi.
Ja te taas vaikutatte olevan ihmisiä, jotka tekevät hätiköityjä johtopäätöksiä ihmisistä, joita ette edes tunne.
Minusta lapsille pitää puhua siitä, millainen käytös on hyväksyttävää ja millaista käytöstä ei pidä hyväksyä. Eli minä suosittelen, että lapsille puhuu, ettei toisia ihmisiä saa syyllistäö ja jokaisella on oikeus olla sellainen kuin on.
no, jos isä sitten on syyllistävä ja tiomitseva ihminen, niin viesti menee perille siinä sivussa.
ei se niinkään voi mennä, että lapsille antaa kuvan, että kaikki toisten toiminta on oikein.
Vierailija wrote:
Vierailija wrote:
Yrität erottaa lapset isästään? Olet hirviö.
Jos isä kusipää, hänellä ei ole oikeutta tavata lastaan ja manipuloida häntä
Äidillä sitten on? Sitäpaitsi tuo kusipäisyys on mielipidekysymys. Lasten vieroittaminen toisesta vanhemmasta on rikos.
Vierailija wrote:
Minusta lapsille pitää puhua siitä, millainen käytös on hyväksyttävää ja millaista käytöstä ei pidä hyväksyä. Eli minä suosittelen, että lapsille puhuu, ettei toisia ihmisiä saa syyllistäö ja jokaisella on oikeus olla sellainen kuin on.
no, jos isä sitten on syyllistävä ja tiomitseva ihminen, niin viesti menee perille siinä sivussa.
ei se niinkään voi mennä, että lapsille antaa kuvan, että kaikki toisten toiminta on oikein.
Juuri näin.
Olivatpa ihmiset millaisia tahansa, kestäkää totuus. Jos lapsi ei halua hyväksyä totuutta niin antakaa olla. Ei ne lapsetkaan aina ole hyviä ihmisiä. Kannattaa muistaa että jokainen tilanne on omanlainen, suppeasta näkemyksestänne käsin pilaatte hyvinvoinnin edistämisen. Aivan sama, siinähän kärsitte ihan itse. Älkää itkekö kun äiti tai iskä oli paha ihminen kun ei saa edes lapsille puhua totuutta.