Harkitsen eroa miehestäni. Kannattaako pistää heti poikki, vai odottaa vielä muutama kk että saan kämpän ja rahaa kasaan?

Vierailija wrote:

Minusta olisi reilua kertoa nyt miehelle, että aiot erota, jos tilanteeseen ei tule muutosta. Sitten antaa miehelle muutama kuukausi aikaa näyttää, että hän parantaa tapansa.

Tämän minä tulen tekemään, sillä toivon että mies herää kuplastaan ja näkee ettei tämä näin jatkua voi. 

Ap

Jos eropäätös on jo tehty, niin kyllä se on reilua kertoa myös puolisolle. Valmistelut ensin ja äkkirykäyksellä lapsi kantoon ja ovesta ulos vain siinä tapauksessa, että suhteessa on väkivaltaa tai sen uhka. Ns normaalissa suhteessa sellainen äkkiero on epäreilu ja syvästi traumatisoiva kokemus. Etenkin kun tajuaa, että toinen on päättänyt asian jo ajat sitten ja tehnyt ikäänkuin selän takana kaikki valmistelut valmiiksi.

Yövuoroista pitäisi ensiksi vaihtaa pois, jos mies ei ole tähän halukas tuskin tilanne itsekseenkään paranee. Ehdottomasti järjestelet asiat itsellesi kuntoon ennen kuin ilmoitat miehelle. Erot kun tuo useasti pahimmat puolet ihmisestä esiin, vaikka ei väkivaltainen olisikaan. Äläkä laske sen varaan, että lapsi menisi jatkossa 50-50 systeemillä kun ei ole tähänkään asti hoitanut häntä. Itse kyllä ihmettelen kyseistä systeemiä, mahtaa olla todella rankkaa lapsille.

Vierailija wrote:

Minä lähdin heti. "Rahoitus" siihen järjestyi opintolainalla ja vanhempieni avulla. Raha oli murheista pienin siinä vaiheessa. Minun ex oli kylläkin väkivaltainen, hajotti mm tietokoneeni ja siihenkin tarvitsin siis rahaa että pystyin kirjoittamaan gradun. Ilolla makselen nyt opintolainaa takaisin kun olen jo jokin aika sitten valmistunut maisteriksi ja päässyt hyville liksoille. Vanhemmillenikin maksoin takaisin vaikkeivat sitä pyytäneetkään. Nyt olen rakentanut minun ja lapsen elämästä aivan ihanan.

 

Eli kyllä, lähde heti, kaikki todellakin järjestyy. Elämää ei kannata hukata sekuntiakaan.

Sinun tilanteesi olikin täysin toinen kuin ap:n. Väkivaltaisesta suhteesta pitääkin lähteä heti. Mutta jos suhdetta hiertää lähinnä epäreilu kotitöiden jako, niin silloin kannattaa kertoa toiselle, että se oikeasti haittaa niin paljon, että ero tulee, jos asiaan ei tule parannusta. Ja sen jälkeen odottaa muutama kuukausi, onko toisella todellinen halu tehdä muutosta.

Jos erootte ja lapsi on poika, niin poika tulee kärsimään eniten perheen rikkoontumisesta. Se voi kostautua myöhemmin. Poika tarvitsee miehenmallia, vaikka isä olis " vuoden isä" tyyppiä.

Jos mies on työssäkäyvä ja kunnollinen muuten, en eroaisi. Hyppäät vain ojasta allikkoon. Yhtäkkinen eroilmoitus voi olla miehelle kohtalokas, koska ovat henkisesti heikompia. Kokeile ensin vaikka viikkopalaveria ja lukujärjestystä jossa sovitte viikoittain kotityöt työvuorojen mukaan kummallekin sopiviksi. Harrastukset myös. Tiukempi ote miehen menoihin, sinäkin olet joutunut luopumaan paljosta synnytyksen jälkeen. Lapsen kanssakin voi harrastaa monipuolisesti.

Kokemuksesta voin sanoa ettei se isä lastansa hoida yhtään enempää eron jälkeenkään. Lapsi vain sitten kärsii kun mikään lupaus ei pidä paikkaansa ja heitellään talosta toiseen. Etkä sinäkään saa yhtään enempää hengähdystaukoja. Pahimmillaan päädytte kaikki pitkään terapiaan. Muutaman vuoden päästä lapsi on jo hyvin omatoiminen ja saat itsekin lepoaikaa. Enempää ei kannata lapsia tehdä. Jaksamista, pikkulapsiaika kestää kuitenkin vain hetken.

Vierailija wrote:

Uskon, että JOKAINEN vanhempi tunnistaa tuon vaiheen. Vaikka sinusta nyt tuntuu, että tilanne on raskas,  niin eron jälkeen se on monin verroin raskaampi. Nyt olette yhdessä jakamassa lapselle huomiota. Kun olet yksin - et pystyisi edes rauhassa siivoamaan. Kerroit, että miehesi on vuorotyössä...Eli tilanne on hänelle myös raskas. Tein itsekin yövuoroja lasten ollessa pieniä, ja mieheni oletti automaattisesti, että hoidan yövuoron jälkeen sairaita lapsia ja hoidan kotityöt.

Olimme kummatkin todella väsyneitä ja ylikierroksilla. Jälkeenpäin ajateltuna sanoisin, että tärkeintä on keskittyö vain "olemiseen lapsen kanssa". Säännöllinen ruokailu, ulkoilu ja uni päälle. Kaikki muu VOI odottaa, kuten asunnon sotku, kotityöt, harrastukset ym. - niille on aikaa myöhemminkin....

Kun olin kolmen lapsen yh, niin moni ulkopuolinen ihmetteli, että miten jaksat. Kerroin, että paremmin, koska rutiinit muotoutuvat ja ei turhia pettymyksiä. Eli energiaa tuli elämään ja iloa pikku hiljaa paljon. Lapsetkin voivat paremmin, kun äiti ei rasittunut ja turhautunut. Puhu kuitenkin miehellesi, se on reilua. En minäkään ex-tempore eronnut vaan kävimme jopa pariterapiassa.

Ero on oikea ratkaisu, koska nyt sulla on kaksi lasta hoidettavana. Etkä todellakaan kuulosta onnelliselta. Et edes tyytyväiseltä. On kohtuutonta sinun yksin joutua hoitamaan kaikki kodin työt ja lapseen liittyvät asiat. Miehesi on laiska ja välinpitämätön, kun ei edes oma-aloitteisesti voi sen vertaa tehdä, että siivoaisi omat jälkensä ja veisi edes ne roskat. Epäilit hänen olevan masentunut. Se ei kuitenkaan ole sinun vastuullasi kannatella, koska oma jaksamisesi on nyt jo kärsinyt. Hän on siksi masentunut, koska viettää niin passiivista elämää. On hänen oma valintansa, jos elämäänsä kuuluu vain työssä käyminen ja tupakalla ravaaminen. Ei näe, että vierellä on vaimo ja lapsi joiden kanssa voisi yhdessä viettää aikaa ja puuhastella mukavia asioita yhdessä. 

Sanoit rakastavasi miestäsi. Mietipä, onko tunne oikeasti rakkautta. Vai onko se enemmänkin toisesta huolissaan oloa ja tottumusta toisen läsnäoloon.

Kuulostat siltä kuin olisit jo valmis eroon, koska olet tehnyt mielessäsi toimintasuunnitelmaa. Eli mietit rahan säästämistä vuokratakuihin ja ajattelet kuinka helpompaa arkesi olisi kaksin lapsen kanssa.

Yövuoro sopii tosi huonosti perhe-elämään jossa on pieniä lapsia. Kannattaisi ennemmin harkita työpaikan tai vuorojen vaihtoa. 

"Harkitset eroa"...olisiko tässä vaiheessa reilua seuraavaksi keskustella puolison kanssa?

Vierailija wrote:

Yövuoro sopii tosi huonosti perhe-elämään jossa on pieniä lapsia. Kannattaisi ennemmin harkita työpaikan tai vuorojen vaihtoa. 

Miehen työ on sellainen että alalla on pulaa, eli ei olisi pakko tehdä yötöitä. Itsellä on "vain" aamu ja iltavuoroja, mutta mun alalla taas töitä ei ole  tässä 100km säteellä, joten ei ole vaihtoehtoa.

Mut se miehen yötyö menisi mulle kyllä. Yöllä kun on töissä, nukkuu päivällä, niin iltapäivällä ennen töitä on hereillä ja virkeä, niin pystyisi hoitamaan oman osansa kyllä kotitöistä ja muutenkin olemaan perhearjessa mukana.

Ap

Vierailija wrote:

Vierailija wrote:

Yövuoro sopii tosi huonosti perhe-elämään jossa on pieniä lapsia. Kannattaisi ennemmin harkita työpaikan tai vuorojen vaihtoa. 

 

 

Miehen työ on sellainen että alalla on pulaa, eli ei olisi pakko tehdä yötöitä. Itsellä on "vain" aamu ja iltavuoroja, mutta mun alalla taas töitä ei ole  tässä 100km säteellä, joten ei ole vaihtoehtoa.

 

Mut se miehen yötyö menisi mulle kyllä. Yöllä kun on töissä, nukkuu päivällä, niin iltapäivällä ennen töitä on hereillä ja virkeä, niin pystyisi hoitamaan oman osansa kyllä kotitöistä ja muutenkin olemaan perhearjessa mukana.

 

Ap

Tein joskus yövuoroja itsekin ja olin aivan töttöröö herätessäni. Olihan se ainoa vapaa aika ennenkuin taas piti olla töissä joten se heräämisen jälkeinen aika meni palautuessa ja levätessä. En olisi voinut tehdä sitä pitkään lasten ollessa pieniä joten lopetin ja siirryin tekemään aamua ja iltaa. Iltaakin tein vain yhden viikossa. Kesti hetken että löysin työpaikan jossa tuo oli mahdollista mutta onnistui lopulta. Ainakaan minä en olisi jaksanut yövuoro jälkeisenä aikana tehdä juuri mitään. Ehkä muutamat tiskit olisin jaksanut laittaa ja röhnöttää sohvalla. Lapseni olivat sitä paitsi tuohon aikaan päiväkodissa ja vaimoni töissä. 

Pitäisi olla lakisääteistä että molemmilla omat säästöt. 

Vierailija wrote:

Uskon, että JOKAINEN vanhempi tunnistaa tuon vaiheen. Vaikka sinusta nyt tuntuu, että tilanne on raskas,  niin eron jälkeen se on monin verroin raskaampi. Nyt olette yhdessä jakamassa lapselle huomiota. Kun olet yksin - et pystyisi edes rauhassa siivoamaan. Kerroit, että miehesi on vuorotyössä...Eli tilanne on hänelle myös raskas. Tein itsekin yövuoroja lasten ollessa pieniä, ja mieheni oletti automaattisesti, että hoidan yövuoron jälkeen sairaita lapsia ja hoidan kotityöt.

Olimme kummatkin todella väsyneitä ja ylikierroksilla. Jälkeenpäin ajateltuna sanoisin, että tärkeintä on keskittyö vain "olemiseen lapsen kanssa". Säännöllinen ruokailu, ulkoilu ja uni päälle. Kaikki muu VOI odottaa, kuten asunnon sotku, kotityöt, harrastukset ym. - niille on aikaa myöhemminkin....

Aina tulee uusi vaihe, joten asioita kannattaa tarkastella kriittisesti eikä nojata aina vaiheisiin ja lapsiin. Omat lapseni ovat 14 ja 10. Erosimme viime vuonna.

 

Unohdin kaiken moneksi vuodeksi, lihosin 30 kg ja masennuin. Tein vain asioita perheelleni, josta kyllä nautinkin paljon. Jossakin vaiheessa kuitenkin tajusin, ettei minulla ole omaa elämää, mies pelaa tietokoneella ja katson illat pitkät yksin Netflixiä ja kaipaan, että joku olisi vieressäni. Siitä alkoi prosessi. Pyysin miestä pariterapiaan kahden vuoden ajan. Ei halunnut eikä uskonut, että olin tosissani. Meillä ei ollut mitään enää jäljellä ja kuvioihin tuli miehen mustasukkaisuus, kun aloitin taas kuntoilun ja itsestäni huolehtimisen sekä harrastuksen. Minun olisi pitänyt olla siis yksin istumassa iltaisin sohvalla kuolemaani asti ja kuunnella, kun mies pelaa tai tekee omia juttujaan. Ei se ollut elämää. Meillä oli paljon riitoja, joskus riideltiin päiviä putkeen jopa aamuyöhön asti. Mies tuhlasi veropalautukset ja ylimääräiset rahat moottoripyöräilyyn, minä säästin ja sijoitin ja kannustin yhteiseen tiliin, jonne voimme säästää lomia varten. Minulla oli unelma saada yhteinen loma-asunto ulkomailta, mies piti ajatusta haihatteluna. Häneen oli iskostunut perheensä tavat ja uskomukset suomalaisesta tavasta elää ja toimia sekä että ”töissä käydään, jotta saadaan leipää pöytään, mitään ei yleensä voi jäädä säästöön, joten unelmointi on turhaa ja tyhjäpäisten ajatuksia”. 

 

Ero oli vaikea. Mutta nyt on yksi murhe vähemmän. Eikä minun tarvitse tuntea oloani yksinäiseksi ja miettiä iltaisin, että olisipa joku kanssani edes sohvalla keskustelemassa eikä tietokoneen ääressä. Voin lähteä ulos ilman, että mies tivaa onko minulla joku toinen. En ole enää vankilassa sohvallani tai kodissani. 

 

Perhe on minullekin ykkönen, muttei perhettä pyöritetä kimpassa, jos asiat ovat todella huonosti. Silloin pitää ajatella myös itseään ja alkaa rakentamaan sitten omaa elämää, jos kumppani ei halua edes pariterapiaan tai näe toisen tuskaa ja yksinäisyyttä. Ihminen tarvitsee toista ihmistä, varsinkin perhe-elämässä, jossa riittää tekemistä ja ajateltavaa. 

Oletko puhunut hänen kanssaan?

Vierailija wrote:

Vierailija wrote:

Vierailija wrote:

Yövuoro sopii tosi huonosti perhe-elämään jossa on pieniä lapsia. Kannattaisi ennemmin harkita työpaikan tai vuorojen vaihtoa. 

 

 

Miehen työ on sellainen että alalla on pulaa, eli ei olisi pakko tehdä yötöitä. Itsellä on "vain" aamu ja iltavuoroja, mutta mun alalla taas töitä ei ole  tässä 100km säteellä, joten ei ole vaihtoehtoa.

 

Mut se miehen yötyö menisi mulle kyllä. Yöllä kun on töissä, nukkuu päivällä, niin iltapäivällä ennen töitä on hereillä ja virkeä, niin pystyisi hoitamaan oman osansa kyllä kotitöistä ja muutenkin olemaan perhearjessa mukana.

 

Ap

Tein joskus yövuoroja itsekin ja olin aivan töttöröö herätessäni. Olihan se ainoa vapaa aika ennenkuin taas piti olla töissä joten se heräämise

Mies tekee 3-4 yötä viikossa, ei hän tee edes vapaapäivinä tuonkaan vertaa 

Ap

Olimme lasten isän kanssa 11v yhdessä, lapset pienellä ikäerolla. Toista lasta odottaessani mies muuttui passiiviseksi (ei ole koskaan ollut menijä tai aktiivinen, mutta jopa hänen mittarillaan täysin lapatossuksi), ärsyyntyi ja vetäytyi. Ei koskaan suostunut myöntämään, että voisi olla masentunut, lopetti puhumisen ja lopulta kuuntelemisen.

Kuopuksen ollessa vuoden päätin, että helpompaa on vaikka yksinhuoltajana kahden pienen lapsen kanssa kuin näennäisesti ydinperheessä, jossa mieheen ei voi mitenkään tukeutua tai luottaa avunsaantiin. Totta kai asiasta ensin keskustelin, että jollei meno muutu (vie ne sukat itse pyykkikoriin ja osallistu kerran viikossa ruuanlaittoon) ja hän edes googlaa masennusta, niin lähden. 2kk eikä mitään tapahtunut, kuulemma ero tuli täysin puskista. Eihän ero tullut täysin puskista, mies ei vain uskonut minun olevan tosissani. 

Lapset ovat isällään joka toisen viikonlopun ja koen, että voin hengittää paljon vapaammin. 

3-4 yötä viikossa on täysi työviikko koska yövuoroista tulee nukkumapäiviä. Se, että ei vapaapäivinä jaksa tehdä mitään johtuu joko hänen passiivisesta asenteestaan tai väsymyksestä.

Jos hän on masentunut niin se voi olla yksi syy. Minusta sinun kannattaisi jollain tapaa saada hänet herätettyä tähän tilanteeseenne. Keskustella vakavasti ja kertoa, että et jaksa enää ja olet lähdössä pian jos tämä jatkuu. Syyttely ei auta mitään, mutta jokin kompromissi voisi olla paikallaan. 

Vierailija wrote:

Vierailija wrote:

Ja "unohtui" lisätä että miehellä on myös monia omia harrastuksia, etkä itse pääse ikinä mihinkään..?

Mitenköhän eron mahdollisesti tullessa huoltajuus menisi? Luuletko että mies ottaisi enemmän osaa lapsenne hoitamiseen?

 

 

Mies on kotona, ei käy missään muualla kun töissä. Hänellä ei ole edes kavereita minkä luona kävisi. Nyt oli puhetta että heidän firmalla on pikkujoulut, sinne ei ole menossa vaikka mä yritän patistaa että menisi. Väitän että tykkäsi olla siellä (menevät hänen lempibändin keikalle) mutta ei jaksa sitäkään

Ap

Toihan on se ansa mihin miehet naisensa saattaa. Et ole ainoa. Tuhansien ja taas tuhansien vaimojen suusta kuulee samaa. Mies hankki naisen terapeutiksi,piiaksi ja sosiaalisen hyväksynnän saamiseksi lastensa synnyttäjäksi. Tehtävä suoritettu. Et tuu saamaan enempää.

Vierailija wrote:

Olimme lasten isän kanssa 11v yhdessä, lapset pienellä ikäerolla. Toista lasta odottaessani mies muuttui passiiviseksi (ei ole koskaan ollut menijä tai aktiivinen, mutta jopa hänen mittarillaan täysin lapatossuksi), ärsyyntyi ja vetäytyi. Ei koskaan suostunut myöntämään, että voisi olla masentunut, lopetti puhumisen ja lopulta kuuntelemisen.

 

Kuopuksen ollessa vuoden päätin, että helpompaa on vaikka yksinhuoltajana kahden pienen lapsen kanssa kuin näennäisesti ydinperheessä, jossa mieheen ei voi mitenkään tukeutua tai luottaa avunsaantiin. Totta kai asiasta ensin keskustelin, että jollei meno muutu (vie ne sukat itse pyykkikoriin ja osallistu kerran viikossa ruuanlaittoon) ja hän edes googlaa masennusta, niin lähden. 2kk eikä mitään tapahtunut, kuulemma ero tuli täysin puskista. Eihän ero tullut täysin puskista, mies ei vain uskonut minun olevan tosissani. 

 

Lapset ovat isällään joka toisen vi 

 Mulla on toisiaan vain yksi lapsi, mutta tämä sinun kokemukset miehen passiivisuudesta kuvaavat hyvin omaa miestäni.

Ap