Psykoterapia on outoa

Tämä itselläni ainakin tökkii kaiken maailman terapioissa heti alkuunsa, kun tiedostaa ettei toista oikeasti kiinnosta ja olisi luultavasti vaikka kukkia kastelemassa ennemmin ellei siitä kuuntelemisesta rahaa saisi.

Runon sanoin "kun puhuu, pimeys käy vähemmän pimeäksi"

Miettikääpä vähän mikä teissä on pielessä kun asenne on heti tuollainen. Siitä voi vaikka jutella sen terapeutin kanssa. 

Ei siitä koskaan oikein pääse yli. Itselläni on pitkä terapia takana (loppui n. 10 v. sitten), mutta kyllä se muistaakseni aina jollain tasolla ajatuksissa oli.

Vierailija wrote:

Tämä itselläni ainakin tökkii kaiken maailman terapioissa heti alkuunsa, kun tiedostaa ettei toista oikeasti kiinnosta ja olisi luultavasti vaikka kukkia kastelemassa ennemmin ellei siitä kuuntelemisesta rahaa saisi.

Tämä, ja siinä myös ikään kuin luovuttaa toiselle valtaa, koska asetelma ei ole symmetrinen.

Psykiatri saa palkkansa siitä, että on mt-ongelmaisia ihmisiä on olemassa. Jos psykiatrit oikeasti auttaisivat näitä ihmisiä, niin ei olisi heilläkään työpaikkaa kovin kauan.

Minä en koskaan kokenut sitä noin, mutta varmasti riippuu millaiset kemiat terapeutin kanssa sattuu. Hän vaikutti nimenomaan ammatillisesti ja analyyttisesti kiinnostuneelta, ei ihmisenä ja ystävänä, vaikka tietysti empatiaa osoittikin. Se ammatillisuus on mielestäni tärkeää, sillä silloin ei varo puhumasta siksi, että pelkäisi rasittamasta terapeuttia.

Minun tunteeni oli, että kun istuin terapeutin tuoliin, laitoin ikään kuin radion päälle ja puhuin ikään kuin itseni ja kaikkien roolieni ohitse. Minun ei tarvinnut esittää hänelle mitään ja hän oli vain analysoimassa, mitä kanavalla tapahtui, eikä arvostelemassa minua ihmisenä. 

Ite en ymmärrä kun vakavan traumataustan takia saan kelan tukemaa psykoterapiaa mutta terapeutti vaihtunut 2 kertaa vaikka pitäisi olla sama kun psykoterapia. Oli meidän suvun henkirikokset ja se ksuaaliset hyväk sikäytöt ja per voilut liikaa niin mietinpähän vaan miten tuollainen normaali ihminen voi mua parantaa ? Elämässäni 7 vuotiaasta asti nähnyt ainakin 20 terapeuttia. Onnea nyt tälle uudelle. Toinen jäi sairaslomalle mutta en usko että oikea syy ja välillä mietin jäikö mun takia. Oon ollut lasten psykiatrisella suljetulla ja lukuisissa eri perhekodeissa ja laitoksissa, vankilassa en onneksi koskaan toisin kuin yli puolet suvusta. 

Up

Avaudu mieluummin kaverille..

Ei niitä mun juttuja, joita terapiassa käsittelin, olis kukaan ilmaiseksi kuunnellut. Ihan suosiolla maksoin siitä, että ammatti-ihminen johdatti mut kokemieni kauhujen läpi.

Jos tuolta tuntuu, niin joko sinä et ole valmis terapiaan tai terapeutti on sulle väärä.

Vähän sama tunne. Mun ongelmat ei onneksi ole mitään traumaa tms. tosi vakavaa, vaan syömishäiriö ja yleensä impulssikontrollin heikkous. Olen käynyt nyt puoli vuotta terapiassa. Edelleen tuntuu siltä, että vaikka on mukava jutella terapeutin kanssa ja olen oivaltanut jopa lapsuuden juurisyitä ongelmilleni, niin se ongelmallinen käytös ei muutu. Ymmärrän nyt itseäni paremmin, osaan olla lempeämpi itselleni, mutta edelleen kohellan impulsiivisesti ja välillä ahmin kuin minua olisi pidetty viikkoja nälässä. Kun se mun ongelma edelleen on, että mistä hitosta voisi saada sitä kuuluisaa tahdonvoimaa, kun on ihminen jolla sitä ei ole. 

Tai oikeastaan se, että minussa on niin paljon eri puolia, joita siellä terapiassakin on käyty läpi. Yksi puoli haluaa oikeasti ratkaista nämä ongelmat ja alkaa elää säntillistä hyvää elämää. Se on se puoli, joka haluaa myös käydä terapiassa. Mutta sitten on niin monia muita puolia, kuten ikuisesti tarvitseva ja itsensä hylätyksi kokeva sisäinen lapsi, ylimielinen hedonisti jne, jotka ei edes halua muuttua. Jos jonkun järkevän puolen persoonaani vallassa ollessa olen terapiassa yhtä mieltä, niin se ei auta mitään jos vaikka perjantaina klo 20 vallan kaappaa "syökäämme ja juokaamme, huomenna kuolemme", hedonisti, joka antaa piut paut aiemmin vallassa olleen minän puolen säännöille, terapioille yms. Kunnes sitten tulee krapula, moraalinen pääosin. Hitto kun voi tällaiset "pikkuvaikeudetkin" olla vaikeita ratkoa.

Vierailija wrote:

Psykiatri saa palkkansa siitä, että on mt-ongelmaisia ihmisiä on olemassa. Jos psykiatrit oikeasti auttaisivat näitä ihmisiä, niin ei olisi heilläkään työpaikkaa kovin kauan.

no ei ne psykiatritkaan mitään sateentekijöitä ole..avohoito ei ehkä sittenkään ole niin siunaus, joillekin ilmeisesti vanhan ajan malli toimisi paremmin kun häärisi monenlaista hoitajaa ympärillään, niin tuntisi tulevansa hoidetuksi.

Vierailija wrote:

Vähän sama tunne. Mun ongelmat ei onneksi ole mitään traumaa tms. tosi vakavaa, vaan syömishäiriö ja yleensä impulssikontrollin heikkous. Olen käynyt nyt puoli vuotta terapiassa. Edelleen tuntuu siltä, että vaikka on mukava jutella terapeutin kanssa ja olen oivaltanut jopa lapsuuden juurisyitä ongelmilleni, niin se ongelmallinen käytös ei muutu. Ymmärrän nyt itseäni paremmin, osaan olla lempeämpi itselleni, mutta edelleen kohellan impulsiivisesti ja välillä ahmin kuin minua olisi pidetty viikkoja nälässä. Kun se mun ongelma edelleen on, että mistä hitosta voisi saada sitä kuuluisaa tahdonvoimaa, kun on ihminen jolla sitä ei ole. 

Tai oikeastaan se, että minussa on niin paljon eri puolia, joita siellä terapiassakin on käyty läpi. Yksi puoli haluaa oikeasti ratkaista nämä ongelmat ja alkaa elää säntillistä hyvää elämää. Se on se puoli, joka haluaa myös käydä terapiassa. Mutta sitten on niin monia muita puolia, kuten ikuisesti

Kuulostaa todellakin traumalta. Mistä tämä on peräisin, jos ei traumasta? 

Vierailija wrote:

Vähän sama tunne. Mun ongelmat ei onneksi ole mitään traumaa tms. tosi vakavaa, vaan syömishäiriö ja yleensä impulssikontrollin heikkous. Olen käynyt nyt puoli vuotta terapiassa. Edelleen tuntuu siltä, että vaikka on mukava jutella terapeutin kanssa ja olen oivaltanut jopa lapsuuden juurisyitä ongelmilleni, niin se ongelmallinen käytös ei muutu. Ymmärrän nyt itseäni paremmin, osaan olla lempeämpi itselleni, mutta edelleen kohellan impulsiivisesti ja välillä ahmin kuin minua olisi pidetty viikkoja nälässä. Kun se mun ongelma edelleen on, että mistä hitosta voisi saada sitä kuuluisaa tahdonvoimaa, kun on ihminen jolla sitä ei ole. 

Tai oikeastaan se, että minussa on niin paljon eri puolia, joita siellä terapiassakin on käyty läpi. Yksi puoli haluaa oikeasti ratkaista nämä ongelmat ja alkaa elää säntillistä hyvää elämää. Se on se puoli, joka haluaa myös käydä terapiassa. Mutta sitten on niin monia muita puolia, kuten ikuisesti

Pakko vastata sinulle. 

Sinuna en vielä edes odottaisi tuloksia tulevaksi. Puoli vuotta on lyhyt aika ja oikeastaan terapiassa menee ensimmäinen vuosi tutustumiseen. Tämän jälkeen saattaa tulla notkahduskausi, jonka jälkeen niitä tuloksia alkaa näkyä. 

Minusta on harmi, että tätä aika "normaalia" kaavaa en enää kerrota potilaille. 

Tsemppiä tiellesi ja toivotaan, että niitä tuloksia alkaa sieltä tulemaan. 

Vierailija wrote:

Kuulostaa todellakin traumalta. Mistä tämä on peräisin, jos ei traumasta? 

Ongelma on, että mulla ei ole historiassa mitään isoja juttuja, mitkä olisi traumatisoineet. Ei huonoa lapsuudenkotia, ei koulukiusaamista, ei karuja elämänkokemuksia. Jotenkin olen vaan ns. kultalusikka suussa eläneenäkin onnistunut kehittämään itselleni monimutkaisen, draamailevan persoonallisuuden, siinä missä saman lapsuudenkodin kaksi muuta lasta on järkevyyden ja mielenrauhan perikuvia.

Toki olen ollut lapsesta asti äärmmäisen herkkä, joten siinä mielessä jonkinlainen traumatisoituminen on voinut tapahtua ihan siitä, kun ei se elämä hyvissäkään oloissa täydellistä koskaan ole. Esim. onnistuin lapsena kehittävään valtavan epäonnistumisen pelon siksi, että minua kehuttiin lahjakkaaksi ja taitavaksi. Minun mieleni tulkitsi sen niin, että vanhemmat ajattelee, että kelpuuttavat minut vain siksi, jos olen lahjakas ja taitava, ja hylkäisivät jos en olisi. Mistä sitten pelko että "paljastun" että olenkin vain tavallinen kakara enkä lahjakas, ja uusien asioiden opettelun välttely etten paljastu. Eikä vanhempani ole koskaan varmasti mitään tuollaista ajatelleet, kehittelin ihan omassa päässäni näitä huolia.

Vierailija wrote:

Vierailija wrote:

Pakko vastata sinulle. 

Sinuna en vielä edes odottaisi tuloksia tulevaksi. Puoli vuotta on lyhyt aika ja oikeastaan terapiassa menee ensimmäinen vuosi tutustumiseen. Tämän jälkeen saattaa tulla notkahduskausi, jonka jälkeen niitä tuloksia alkaa näkyä. 

Minusta on harmi, että tätä aika "normaalia" kaavaa en enää kerrota potilaille. 

Tsemppiä tiellesi ja toivotaan, että niitä tuloksia alkaa sieltä tulemaan. 

Kiitos. Se mun terapian tarkoitus vaan oli olla kognitiivinen lyhytterapia, 10-20 kertaa yleensä riittää... Täysin itse maksavana alkaa myös käydä vähän hapokkaaksi jos pitää reilusti yli vuosikin käydä, ja kun ei ole varmuutta että edes auttaa... Terapeutti kyllä vakuuttelee, että asioita järjestyy mielessä uudella tavalla silloinkin, kun käytöksen tasolla ei ole välttämättä edistystä.

Onhan se. Itse olen aloittanut käymään terapiassa suht hiljattain. Ongelmina keski-iän kriisi, se etten tiedä mitä elämässäni haluan, ahdistuneisuus, pelot. Voi olla että on väärä terapeutti minulle tai väärä suuntaus, mutta minusta aina tuntuu, että en saa sieltä mitään apua, vain kuuntelijan joka ei osaa sanoa oikein mitään. Kauheasti keskitytään tunteisiin, esim. että miltä se ahdistus tai pelot kehossa tuntuu. En minä ole siitä puolesta juurikaan kiinnostunut itse, pärjään kyllä niiden tuntemusten kanssa oikein hyvin. Minua kiinnostaa, mistä syvemmällä tasolla ne tunteet nousee, mikä elämässäni tai maailmankuvassani on vialla. Terapeutin näkemys tuntuu vähän olevan, että jos kerran kestän ne tunteet, eivätkä ne edes estä minua tekemästä ihan mitä haluan (eli esim.. teen vaikka pelottaa), niin oikeastaan ongelmaa ei ole. Mutta onhan se vähän tympeää elämää sekin, jos vähän aina ahdistaa tai pelottaa, vaikka sitten pystyykin elämään ja toimimaan siitä huolimatta. Kuluttavaa pidemmän päälle.

Vierailija wrote:

Onhan se. Itse olen aloittanut käymään terapiassa suht hiljattain. Ongelmina keski-iän kriisi, se etten tiedä mitä elämässäni haluan, ahdistuneisuus, pelot. Voi olla että on väärä terapeutti minulle tai väärä suuntaus, mutta minusta aina tuntuu, että en saa sieltä mitään apua, vain kuuntelijan joka ei osaa sanoa oikein mitään. Kauheasti keskitytään tunteisiin, esim. että miltä se ahdistus tai pelot kehossa tuntuu. En minä ole siitä puolesta juurikaan kiinnostunut itse, pärjään kyllä niiden tuntemusten kanssa oikein hyvin. Minua kiinnostaa, mistä syvemmällä tasolla ne tunteet nousee, mikä elämässäni tai maailmankuvassani on vialla. Terapeutin näkemys tuntuu vähän olevan, että jos kerran kestän ne tunteet, eivätkä ne edes estä minua tekemästä ihan mitä haluan (eli esim.. teen vaikka pelottaa), niin oikeastaan ongelmaa ei ole. Mutta onhan se vähän tympeää elämää sekin, jos vähän aina ahdistaa tai pelottaa, vaikka sitten pystyyk

Eivät psykoerapeutit osaa auttaa kouluttautuneita itsereflektioon kykeneviä fiksuja, ajattelevia ihmisiä. Ei niillä ole mitään annettavaa sellaiselle, joka kykenee yhtään itsekin analysoimaan itseään. Mieti nyt itsekin miten korkeatasoista se on, kun joku sosionomi yrittää analysoida sinua. Ei terapeutti ole mikään lääkäri.

Jos silti ehdottomasti haluat käydä terapiassa, niin etsi nyt ainakin sellainen terapeutti, jolla on psykologin pohjakoulutus.