Onkohan mulla joku persoonallisuushäiriö

Vierailija wrote:

Eikös tuollainen oman persoonan puuttuminen ja miellyttämisentarve  esim narsistiseen pers.häiriöön. Siinähän myös pohjimmiltaan kyse, että henkilö piilottaa oman vaillinaisuutensa itseltään ja ennen kaikkia toisilta. Vetää roolia, jonka tietää toimivan toisiin ihmisiin, jotta olisi pidetty ja arvostettu.

En kuitenkaan sanoa että ap on narsistinen vaan, että huomasin yhtymäkohtia kuvauksessa

Siis miten te luette näitä asioita? Hän ei kehtaa kertoa ja sekin on luonnollista. Joskus on prosessoitava itsekseen asioita. Lisäksi persoonallisuushäiriö on jos on eikä se ole olennainen aihe miettiä koska sille ei voi tehdä mitään, vaan hoitaa nuo elämän ongelmat pois.

Vierailija wrote:

Keittiöpsykologina sanoisin, että ei tuo persoonallisuushäiriötä ole. Identiteetin kehitys ehkä jäänyt kesken nuoruudessa. Lapsena ja teininä se on juuri tuollaista. Luulenpa, että et ole yksin. Tunnen kaltaisiasi. 

Ei se ole mitään keskeneräisyyttä vaan muutoksien tarvetta. Kun on ottanut vastuuta elämässä saattaa saada palkinnoksi prosesseja, ehkä puolisonkin täytyisi ottaa vastuuta ja arvostaa enemmän. Ihmiset muuttuvat. Ei kukaan jää kesken, enemmän se on lapsellisuutta tai vastuuttomuutta käytännössä se kesken jääminen. Ihminen kehittyy koko ajan. Mistä hemmetistä te oikein opiskelette näitä? Jokaisella joku oma teoria kaikkiin asioihin eri termeillä.

Vierailija wrote:

Vierailija wrote:

Onko rehellisyys itseä ja elämää kohtaan persoonallisuushäiriö? Ei ole. Se, että tuollainen tulee sinulle mieleen, on oire tästä sairaasta ja sairastuttavasta ajasta.

Aikalaishulluutta tai ei, niin asia kuitenkin häiritsee minua ja eritysesti siksi, että pelkään jaksamiseni loppuvan muiden ympärillä elämiseen. Varmaan johonkin terapiaan pitäis mennä...

ap

Itse olen vastakohtasi ja ymmärrän kyllä hyvin, että tuo häiritsee. On nimittäin hirveän paljon helpompi elää ja olla onnellinen, kun tietää kuka on. Kai kyse on siitä, että on jotenkin kosketuksissa tunteisiinsa.

Suosittelen ensisijaisesti yksinoloa. Pieni vaellusreissu tai vaikka hotelliyö tai mökkiviikonloppu. Toki ymmärrän, ettei ole välttämättä helppo järjestää perheellisenä. Terapia myös hyvä idea. 

Vierailija wrote:

Vierailija wrote:

Onko rehellisyys itseä ja elämää kohtaan persoonallisuushäiriö? Ei ole. Se, että tuollainen tulee sinulle mieleen, on oire tästä sairaasta ja sairastuttavasta ajasta.

Aikalaishulluutta tai ei, niin asia kuitenkin häiritsee minua ja eritysesti siksi, että pelkään jaksamiseni loppuvan muiden ympärillä elämiseen. Varmaan johonkin terapiaan pitäis mennä...

ap

Ei se terapia auta jos sulla ei ole varsinaisesti ongelmia. Kaverit voi kuunnella tai täällä keskustella. Valitettavasti ne terapeutit ei oikein ole keskustelutaitoisia ja lähinnä kyselevät kysymyksiä sekä määrääväät ehkä mielialalääkkeitä. Heidän työnsä tarkoitus ei ole valitettavasti nykyisin se mikä kuuluisi olla, se on sellaista kysymysten kysymistä ja voivottelua. Kokeile jos siltä tuntuu.

1 rarehanu wrote:

Aika usein ihmisillä on kyse hyväksytyksi tulemisen tarpeesta ja siksi käyttäydytään miellyttääkseen muita ihmisiä.

Se taas johtuu siitä että vaativat huomiota eivätkä ota vastuuta itsestänsä kunnolla. Näissä on eroja mutta on oltava rohkeasti oma itsensä ja kerrottava mielipiteensä sekä elettävä rehellisen rohkeasti itseänsä. Sitten se kuuluisa sanonta, älä välitä muiden mielipiteistä pitää sitten ymmärtää. Ymmärrä että et voi miellyttää kaikkia, et voi elää kuten muut haluavat jos haluat olla aidosti onnellinen. Pitää sanoa ja oikaista epäkohdat, pitää osata ja jaksaa puolustautua. Sitten täytyy hyväksyä että kaikki eivät pidä minusta ja elää sitä omaa elämää avoimin mielin. Ei mielistellä ihmisiä saadakseen ystäviä vaan ollaan aidosti mukavia. Jos sekään ei auta, on hyväksyttävä totuus ja toivottava että samanhenkisiä tyyppejä löytyy. Ja niin edelleen..

Vierailija wrote:

Vierailija wrote:

Vierailija wrote:

Oliko hankala lapsuus? Onko minäkuvahäiriö enneminkin? Oletko koskaan miettinyt aspergerin syndrooman mahdollisuutta? 

Tähän vielä lisäisin, että ne persoonallisuushäiriöt taitavat aina esiintyä suhteessa muihin ja käyttäytymisen pitäisi olla jotenkin sosiaalisesti häiritsevää. En tiedä tosin erakkopersoonan kohdalla.. ehkä joku epävakaakin/rajatila voisi tulla mieleen, mutta eikös senkin pitäisi käytöksessä näkyä..

Kuulostaa lähinnä normaalilta ihmiseltä joka on tullut elämänsä taitekohtaan. Silloin pohtii kaikkea, koko elämäänsä ja kyseenalaistaa asioita. Se kuuluu prosessiin. Persoonallisuushäiriöiset eivät toimi aivan kyllä noin eivätkä ota vastuuta kuten aloituksessa on kuvattu. Älkää nyt ajatelko että kaikilla ihmisillä on joku psyykkinen sairaus. Epävakaa ihminen on kaksisuuntain

Sinähän tässä olet kujalla, kun et osaa lukea. Ap itse avasi keskustelun nimenomaan diagnoosinäkökulmasta. Eihän tuo vastaaja häntä diagnosoinut, pohdiskeli vaan. Emme tiedä Ap:n ikää tai montaa muutakaan asiaa, mutta hän itse kirjoittaa kärsivänsä tilanteesta. Silloin hänellä on JOKU ongelma. Kukaan ei ole väittänyt tietävänsä, mikä se ongelma on. Paitsi sinä. T. Eri

No ei todellakaan ainakaan vain tuon perusteella tule mitään persoonallisuushäiriötä mieleen. Ihmisillä on ihan ihme kuvitelmia ja todella herkästi tulkitaan milloin mikäkin sairaudeksi ja ongelmaksi, vaikka useinkaan ei ole sellaisesta kyse. On todellä yleistä, että ihmiset elävät tietyllä tapaa tottumuksesta ym. odotetun normin mukaan ja havahtuvat vasta myöhemmässä iässä tunteeseen ja mietteisiin onko oma elämä sittenkään juuri sitä, mitä itse sisimmässään on ja haluaa. On aivan yhtä luonnollista, ettei ehkä oikein hahmota mitä se muu sitten voisi olla ja kuka itse oikeastaan onkaan, kun on vain mennyt totutun kaavan mukaan enempiä miettimättä. Tuo kaikki ei ole mitään sairautta tai häiriötä, vaan normaalia elämää ja kasvua. Siinä ei auta kuin pitkällinen itsetutkiskelu ja eri asioiden kokeileminen. Tarvittaessa asiaa voi toki työstään myös jonkinlaisen osaavan 'valmentajan' tai jopa jonkinsortin terapeutin kanssa (en tarkoita mitään pitkää ja intensiivistä vakavia traumoja korjaavaa terapiaa).

Vierailija wrote:

Vierailija wrote:

Vierailija wrote:

Oliko hankala lapsuus? Onko minäkuvahäiriö enneminkin? Oletko koskaan miettinyt aspergerin syndrooman mahdollisuutta? 

Tähän vielä lisäisin, että ne persoonallisuushäiriöt taitavat aina esiintyä suhteessa muihin ja käyttäytymisen pitäisi olla jotenkin sosiaalisesti häiritsevää. En tiedä tosin erakkopersoonan kohdalla.. ehkä joku epävakaakin/rajatila voisi tulla mieleen, mutta eikös senkin pitäisi käytöksessä näkyä..

Kuulostaa lähinnä normaalilta ihmiseltä joka on tullut elämänsä taitekohtaan. Silloin pohtii kaikkea, koko elämäänsä ja kyseenalaistaa asioita. Se kuuluu prosessiin. Persoonallisuushäiriöiset eivät toimi aivan kyllä noin eivätkä ota vastuuta kuten aloituksessa on kuvattu. Älkää nyt ajatelko että kaikilla ihmisillä on joku psyykkinen sairaus. Epävakaa ihminen on kaksisuuntain

Juuri näin. On aika hämmentävää, että ihmiset eivät enää tunnu ymmärtävän mitä ja millaista normaali ihmiselämä ja ihmisyys on. Tämä on aidosti jo todella yleistä.

Vierailija wrote:

Vierailija wrote:

Keittiöpsykologina sanoisin, että ei tuo persoonallisuushäiriötä ole. Identiteetin kehitys ehkä jäänyt kesken nuoruudessa. Lapsena ja teininä se on juuri tuollaista. Luulenpa, että et ole yksin. Tunnen kaltaisiasi. 

Ei se ole mitään keskeneräisyyttä vaan muutoksien tarvetta. Kun on ottanut vastuuta elämässä saattaa saada palkinnoksi prosesseja, ehkä puolisonkin täytyisi ottaa vastuuta ja arvostaa enemmän. Ihmiset muuttuvat. Ei kukaan jää kesken, enemmän se on lapsellisuutta tai vastuuttomuutta käytännössä se kesken jääminen. Ihminen kehittyy koko ajan. Mistä hemmetistä te oikein opiskelette näitä? Jokaisella joku oma teoria kaikkiin asioihin eri termeillä.

Oletko sitten itse ammattipsykologi tai vastaava, kun tiedät nämä asiat niin paljon paremmin kuin me muut? Itsehän näen asian niin, että me kaikki olemme aina keskeneräisiä. Koska kuten sinäkin sanoit, ihminen muuttuu ja kehittyy. Jos on tarve muutokselle, silloinhan on keskeneräinen. Haudassa ei sitten ole enää mikään kesken. 

Kyllähän psykologia tuntee termin kehitystehtävä. Eli on tiettyjä asioita, jotka tyypillisesti käydään läpi tietyssä iässä. Eivät ne ole kiveenhakattuja, ja jokaisen henkinen kehitys etenee yksilöllistä tahtia. Tähän vaikuttaa ihan elämäntapahtumatkin. Lapsellinen voi olla hyvin monella tavalla. 

 

Mutta minähän en todellakaan sanonut, että Ap olisi lapsellinen. Jos luet viestini uudelleen, huomannet, että siinä lauseessa oli sana EHKÄ. Vaikutat sen verran mustavalkoiselta henkilöltä, että toivottavasti et oikeasti ole alan ammattilainen. 

 

Ylös

Vierailija wrote:

No ei todellakaan ainakaan vain tuon perusteella tule mitään persoonallisuushäiriötä mieleen. Ihmisillä on ihan ihme kuvitelmia ja todella herkästi tulkitaan milloin mikäkin sairaudeksi ja ongelmaksi, vaikka useinkaan ei ole sellaisesta kyse. On todellä yleistä, että ihmiset elävät tietyllä tapaa tottumuksesta ym. odotetun normin mukaan ja havahtuvat vasta myöhemmässä iässä tunteeseen ja mietteisiin onko oma elämä sittenkään juuri sitä, mitä itse sisimmässään on ja haluaa. On aivan yhtä luonnollista, ettei ehkä oikein hahmota mitä se muu sitten voisi olla ja kuka itse oikeastaan onkaan, kun on vain mennyt totutun kaavan mukaan enempiä miettimättä. Tuo kaikki ei ole mitään sairautta tai häiriötä, vaan normaalia elämää ja kasvua. Siinä ei auta kuin pitkällinen itsetutkiskelu ja eri asioiden kokeileminen. Tarvittaessa asiaa voi toki työstään myös jonkinlaisen osaavan 'valmentajan' tai jopa jonkinsortin terapeutin kanssa (en tarkoita mitä

Lisään tähän vielä, että en itsekään jaksa muita ihmisiä kovinkaan paljoa, oikeastaan juuri lainkaan, mutta omalla kohdallani se johtuu siitä, että olen erityisen herkkä ja älykäs introvertti. Siinähän ei ole kyse mistään sairaudesta tai häiriöstä, vaan itselleni täysin luonnollisesta persoonanrakenteesta. En tiedä mistä sinun väsymyksesi johtuu, mutta ei sekään välttämättä mitään erikoista ole tai jotain, mikä pitäisi tai minkä edes pystyisi hoitamaan pois eikä tietenkään tarvitse tai pidäkään. Ja voihan väsymyksesi johtua myös kokemuksistasi ihmisten kanssa, mutta otat sitten mahdollisuuksien mukaan etäisyyttä ihmisiin ja mietit sitä kaikkea eli millaisia suhteesi ovat, kuinka tilannetta voisi parantaa/korjata vai voiko jne. jne. Ja jos kyse on sitten luontaisesta tarpeesta yksin oloon, ei siinä ole mitään ihmeellistä, ongelmallista tai väärää. Ei ole vain niin, että ainoa oikea tapa on olla enemmän sosiaalinen ja kanssakäymisissä muiden kanssa kuin viettää aikaa itsekseen. Tämähän on itsestäänselvää tai ainakin sen pitäisi olla.

Sinua vaivaa tyypillinen suomalaisen naisen kynnysmattosyndrooma. Sinua on aina kohdeltu huonosti tai välinpitämättömästi, ja olet saanut kehujen sijaan vaatimuksia. Hiljalleen olet alistunut rooliisi muiden miellyttäjänä.