Parantumaton sairaus - elämä on nyt
Sain kirjeellä diagnoosin sairaudesta, jota ei voida parantaa, etenemistä voidaan vain seurata. Sairauden eteneminen on yksilöllistä, mutta se tulee rajoittamaan merkittävästi normaalia elämää.
Olen vielä melko nuori (40), ja nähnyt maailmaa aika paljon, onneksi. Silti tuli olo, että nyt laitan asiat uusiksi, ja en panttaa enää haaveiden toteuttamista ja elämän elämistä. Vaikka aika arkisia ovatkin, ihan turhaa käyttää aikaa minkään vatvomiseen.
Kertokaa, minkä asioiden tekemistä olette jostain syystä pantanneet, ja jotka toteuttaisitte ensimmäisenä, kun elämä tuntuu täpärältä ja rajalliselta. Ehkä ette ole kehdanneet toteuttaa itseänne, ei ole ollut rahaa, sopiva elämäntilanne tai joku muu syy.
Minulla sairaus pakotti muuttamaan elämääni, mutta muutuin myös itse. Ennen työt olivat minulle todella tärkeitä ja haaveilin nousujohteisesta työurasta, enää ei kiinnosta tippaakaan. Teen perustason työtä tyytyväisenä, en tavoittele johtotehtäviä ja olen iloinen, jos työkyky kestää perustyötä. Ei huvita uhrata itseään työlle, kun oma hyvinvointi on nykyisin tärkeämpi.
Lopetin sellaiset kaverisuhteet, jotka olivat olleet yksipuolisia tai aiheuttaneet minulle paljon surua. En jaksa enää kiltteyttäni olla muille mieliksi tai olla toisten likasanko. Tämä on keventänyt oloani ihan hirveän paljon, kun ei tarvitse yksipuolisesti kuunnella toisten murheita, vaan voin keskittyä omiin asioihini ja tasavertaisiin ihmissuhteisiin. Olisinpa kyennyt tekemään tämän ratkaisun jo aiemmin.
Siihenkin sairaus vaikutti, että enää ei kiinnosta, elänkö muiden mielestä unelmaelämää. Jos ei huvita matkustella ulkomaille, käydä baareissa, juhlissa ja muissa menoissa, niin ei ole pakko. Nautin tyytyväisenä elämästä kotona, kävelystä luonnossa ja elokuvien katselusta. Kuulostaa kummalta, mutta monessa mielessä olen paljon onnellisempi kuin ennen.