Useammasta lapsesta haaveilevat...
Pakko kirjoittaa tänne ja kysyä mieltäni askarruttavasta asiasta...
Itselläni on kaksi ihanaa tytärtä, iältään 4 ja 1,5-vuotiaat... Takana on myös elämäni kauhein kokemus reilun kahden vuoden takaa; keskenmeno rv 17, jolloin jouduin synnyttämään kuolleen poikani.
Haaveilemme mieheni kanssa kolmannesta lapsesta. Minä innostuin asiasta ensin ja kuukausien päästä tartutin myös harkitsevaisen mieheni...
Aktiivisesti emme ole vielä ryhtyneet yrittelemään, tässä on vielä edessä muuttoa yms, mutta mielessä on ja jatkuvasti lasken että koska kannattais yritys aloittaa, toivon kovasti seuraavasta jouluvauvaa. Ikävää sanoa että lasken, koska tiedän että moni ei saa sitä ensimmäistäkään alulle vaikka vuosikausia yrittää... Itselläni kaikki raskaudet ovat napsahtaneet alulle 1-4 säännöllisen epäsäännöllisestä yrittämisestä.
Mutta itse asiaan... Koko ajan mielessä taistelevat uuden vauvan odotuksen haaveet, vauvantuoksuinen arki, imetykset jne ja toisaalta ajatus etten KOSKAAN ENÄÄ tee lapsia!!! Niin paljon nuo olemassa olevat lapset vievät energiaa ja aikaa omalta olemiselta ja parisuhteelta varsinkin. Hetkessä vauvahaaveet kaatuvat kamalaan omaan jaksamattomuuteen. Ja taas seuraavassa hetkessä, uusi vauva olisi niin tervetullut kuin ikinä voi!
Toki raskausaikakin pelottaa, eka raskaus meni niin oppikirjojen mukaan kuin vain mennä voi, ja nää kaksi viimeisintä olivat yhtä tuskaa, jatkuvaa pelkoa vauvan hyvinvoinnista ja sairaalajuoksuja. Ja ajatuksesta voiko neljäs vauvani olla terve...?
Onko muita joille useammasta vauvasta haaveilu on samanlaista vuoristorataa?
Niin, en edelleenkään tiedä jääkö perheemme lapsimäärä kaksilukuiseksi vai kasvaako se suurperheeksi... Onko kohtalotovereita...?!
Kommentit (7)
Siinä mielessä olen samassa tilanteessa, että kotona kaksi lasta (3v ja 1v) ja kolmas siintelee mielessä. Ollaan miehen kanssa aina puhuttu kolmesta lapsesta ja vieläpä ajatus on ollut, että tehdään ne kaikki pienellä ikäerolla, jos vaan Luoja suo.
Käytännön asiat toki meitäkin painavat. Vaikka näiden kahden kanssa on kädet täynnä töitä ja välillä sorrun minäkin valittamaan elämänvaiheen rankkuutta, emme pääse ajatuksesta eroon, että meitä olisi joskus viisi. Olen muutaman tutun (vanhemman ja " viisaamman" ) äidin kanssa asiasta jutellut. Toinen sai vuosi sitten kolmannen lapsensa. Hän oli aina ollut sitä mieltä, että kolmaskin lapsi perheeseen halutaan ja aina kun heitä oli vaan neljä, ajatus kalvoi. Nyt kuulemma homma on " paketissa" eikä mitään vauvakuumetuntemuksia enää ole. Minä uskon, että näin on myös meidän kohdalla. Nyt kun odotin toista lastamme, en missään vaiheessa ajatellut, että tämä on sitten meidän viimeinen vauva. Jos nyt se kolmas saadaan alulle, uskon, että minulle käy ihan samalla tavalla. Ajatus neljästä lapsesta on mielestäni tosi vieras. Tottakai, jos sattuisi vaikka kaksoset tulemaan, homma olisi ilman muuta ok, mutta tietoisesti ei ruveta perhettä enää kasvattamaan tuosta.
Meillä on se hyvä tilanne, että ajattelemme miehemme kanssa aivan samoin lapsilukumäärästä. Lisäksi molemmilla on vahva tunne, että lapset yritetään tehdä samaan syssyyn - ajatus iltatähdestä tuntuu molemmista todella vieraalta. Välillä oikein huvittaa, miten ajatukset menevätkin näissä asioissa niin yksiin, mutta hyvä niin :).
ihan kuin olisin itse kirjoittanut!
Me haaveilemme suurperheestä, mutta toisaalta myös työ on itselleni todella tärkeää. Mietityttää se oma jaksaminen, kun meilläkin on jo kotona kaksi pientä (1 v ja 2,5 v). Kaikki on mennyt kyllä todella hienosti, mutta rankkaahan se pikkulapsiaika on aina. Nyt kolmannen kohdalla pohdin paljon sitä, miten pärjäisimme, jos lapsi olisikin vakavasti sairas tai vammainen. Onko meillä oikeus saada kolmas terve lapsi?
No, onneksi asiaa ei tarvitse itse päättää. Pitäisi vaan mennä sellaisella asenteella eteenpäin, että otetaan vastaan se mitä saadaan, mutta silti ei ole helppoa tehdä ratkaisuja.
Me molemmat haaveillaan kyllä 4-5 lapsesta, mutta samalla tuskaillaan näiden kahden kanssa, kun ei ne nuku ja toikkaroi sitten unenpöpperöisinä ja kiukkuisina. Ja silti niitä haluaisi vaan lisää! Ihme hommaa.
Mulla on 9-vuotias tyttö edellisestä liitosta, nyt haaveillaan yhteisestä lapsesta, 7. yrityskierto menossa. Yhteisiä haluttaisiin 2-3 eli joka tapauksessa 3 olisi vähintään jos näin suodaan kun laskee tyttäreni lapsilukuun mukaan...
Onnistuis nyt ees se ensimmäinen yhteinen ;-)
Jos saatais vielä keskustelua aiheesta lisää...
Ihana huomata etten ole ainoa joka painii näin kovin tämän asian kanssa. Toki jokainen varmasti miettii jaksamistaan paljon, kun useampaa lasta suunnittelee. Itselläni jo tuntuu että iskee kohta höperyys ;).
Pitäisi vaan osata toppuuttaa että nyt ei mieti koko asiaa, laittaa toviksi asian jäihin ja katsoo mitä tuleman pitää. Mutta ei onnistu. Lähes joka päivä vannon etten enää jaksa, hyvä kun saan nämä kaksi hoidettua ja kiitän elämää siitä että meille kaksi tervettä lasta on siunaantunut, onko jo kohtuutonta vaatia enempää...
Silti löydän itseni lähes joka päivä vauvakuume-palstalta ja seuraan varsinkin 3-kuumeilijoiden elämänmenoa... Ja mietin tulevan vauvan mahdollisia syntymäkuukausia...
*huoh*. Olisi niin selkeää kun napsahtaisi tuosta vaan " puoliylläriplussa" , tiedän että olisin onnesta myhkyräisenä enkä miettis enää jaksamisia ollenkaan...!
Mietteliäs Mamikka.
Meillä on jo neljä lasta ennestään ja mies on menossa vasektomiaan, minulla on alkanut kaihertaa mielessä vielä se viimeinen lapsi. Juuri tuo luopuminen on kamalinta, ei koskaan enää isoa masua eikä vauvan tuoksua eikä imetystä eikä mitään uuden vauvan kanssa touhuilua. Olen taatusti päästäni sekaisin kun toivon vielä yhtä lasta meidän perheeseen. Mieli on allapäin mies ei tahdo enempää, minä kun sen yhden vielä haluaisin :´(
Tämä keskustelu osui ja upposi joten, päätinpä kirjoitella minäkin. Meillä pohdittu paljon juuri noita juttuja, miten jaksaa, jos tulee kolmas, kun nytkin välillä ollut tiukkaa, nuorempi (nyt 2v.)valvottanut jne. (vanhempi lapsista 3,5 v.). Sitten on mietitty sitä, että entäs jos kolmas ei olekaan terve ja työtä on moninkertaisesti enemmän, eikö voisi olla ja tyytyä tähän kun nyt on niin hyvin....
...vaan niin siinä sitten kävi, että yhteisellä päätöksellä ollaan nyt kolmosta tekemässä. Miten tähän päädyttiin - itse ajattelen, että lapset ovat valtava rikkaus ja toivon että omilla lapsillani olisi useampia sisaruksia, toisin kuin minulla. Koska itse kaipaan ihmisiä/sukua ympärilleni (olen sukurakas tyyppi ja minulle ei ole suotu sellaista lähipiiriä kuin haluaisin), niin ei sitä oikein saa muuten kuin lapsia tekemällä. Se väsymys ja raskas aika lasten kanssa kestää hetken vs. sinulla on lapset ja sisaruksilla toisensa tukenaan monta kymmentä vuotta (toivottavasti).
Yksi syy päätökseen on varmasti myös se, että elämä on vihdoinkin helpottunut ja yöt käyneet rauhallisiksi, nyt voi hengähtää, vaan jos odottaa kovin pitkään sitä ei ehkä enää uskalla ryhtyä lapsentekoon, toisaalta toivomme senverran pientä ikäeroa, ettei se yksi ole aina kaikista jutuista ulkopuolella. Tavaratkin ovat vielä kaapissa, joten edes hankintoja ei tarvitse tehdä. Jos nyt tulen raskaaksi on minulla myös voimia järjestellä asioita niin, että jaksan paremmin seuraavan vauva-ajan (haen tarvittaessa lapsille muutamaksi päiväksi hoitopaikan - katson että minulla on siihen täysi oikeus vaikka olenkin kotona).
Tässä niitä syitä, jotka meillä kaatoivat kupin siihen suuntaa, että tehdää vielä se kolmonen ja nyt päätös tuntuu niin hyvältä ja oikealta (varmasti tulee niitä hetkiä kun miettii mitä tuli tehtyä, kun on valvonut öitä putkeen, siis jos meille se kolmonen suodaan). Huolen mahdollisen tulevan vauvan terveydestä olen järkeillyt itselleni niin, että ei se ole sen todennäköisempää nyt kuin edellisissäkään raskauksissa että vauva ei olisi terve ja elämässähän voi aina tapahtua ikäviä asioita, eikä elämää kannata siksi jättää elämättä!
Toivottavasti tämä toi esiin joitakin uusia asioita... vaan niinhän se on, että jokainen tekee omat ratkaisunsa ja lopulta aika näyttää miten kävi, kaikesta kun ei voi itse aina päättää!
Voimia kaikille, sillä tiedän mitä se on, kun käy itsensä kanssa näitä pohdiskeluja!
Meillä on kaksi lasta, poika 3,5 ja tyttö 1,5. Tytön synnyttyä olin aivan varma, että nyt nämä on tässä ja piste. Mutta mutta... Joskus annan itselleni luvan " haaveilla" vauvasta. Toki noiden kahden muksun myötä ne ruusunpunaiset kuvitelmat on hävinneet ja enemmänkin sitä pohtii arjen kuvioita ja selviämistä kolmen kanssa.
Mulla oli kanssa kekskenmeno ekan ja tokan raskauden välissä, joten sekin pelottaa, että miten noiden lasten kanssa sitten pärjäisi jos raskaus olisi todella vaikea tai jotain ikävää taas sattuisi.
Mies on samoilla linjoilla kanssani. Toisaalta hyvä näin mutta välillä hän myös vihjailee vielä yhdestä vauvasta.
Ehkä me annamme vielä hiukan ajan kulua, katsotaan sitteen!