Munasolujen luovutus?

Vierailija kirjoitti:

Tietääkseni haastatellaan tarkoin ja psykologin kanssa jutellaan tunnepuolesta. Käytännössä sama kuin ivf- hoito, mutta ilman tulospaineita. Itselläni kokemusta tahattoman lapsettomuuden vuoksi. Luovutettujen solujen mahdollisuudesta kieltäydyimme, mutta joillekin ne sopivat. Sinuna miettisin ehkä sitä, että ellet saakaan omia lapsia myöhemmin, harmittaako solujen luovutus vrt. solujen pakastus itselle.

Tääon sitten uutta. Mua ei mitenkään erikseen haastateltu. Jonkinlainen tutustumis/ infokäynti taisi muostaakseni ekalla kerralla olla. Mutta tästä on niin pitkä aika, että nykyään on ehkä toisin. Minä luovutin Helsingissä, Felicitas klinikalla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei kannata luovuttaa ennen kuin on omat lapset tehtynä. Rankat hormonihoidot voivat aiheuttaa pahimmassa tapauksessa lapsettomuutta tai syövän. Tiedän molempia tapauksia.

Munasolujen lahjoittaminen on yksi maailman kauneimmista teoista, mutta jos tällaisia riskejä on, niin harkitsisin itse tosi tarkkaan ja olisin tarvittaessa itsekäs.

Miltä tuntuisi tietää, että joku on saanut hartaasti toivomansa lapsen sinun ansiostasi?

Miltä tuntuisi, että mahdollisella tulevalla lapsellasi olisi puolisisarus jossain, jota he eivät tunne?

En ole luovuttanut munasoluja enkä varmaan luovuta, mutta oma lapsihaave on tosi kova. Lapsettomuus olisi tosi kova paikka ja siksi arvostan kaikkia, jotka munasoluja lahjoittavat, tuomitsematta niitä, ketkä eivät lahjoita.

Olen luovuttanut sukusoluja ja sen lisäksi minulla on omia lapsia. En millään tavalla kyllä ajattele, että lapsillani olisi jotain puolisisaruksia, vaikka joillain lapsilla minun geenejäni ehkä onkin. He eivät kuitenkaan ole minun lapsiani, toisin kuin omani.

Tätä voikin katsoa monella lailla, ap varmasti arvostaa, että jaoit oman kokemuksen!

Minä ajattelisin, että jos lahjoitan munasolun, että lapsesta tulisi "minun lapseni". Tämän takia on ollut vaikea edes harkita asiaa. Toisaalta tuntuu hirveän oudolta, että jotkut miehet hylkäävät vuosia kasvattamat lapsensa siksi, että saavat tietää, että kyseessä ei ole biologinen lapsi. Onhan se kuitenkin oma lapsi, jos sitä on rakastanut ja hoivannut ja pitänyt lapsenaan vuosia. Kun loppujen lopuksi ne geenit ei määrää läheskään kaikkea.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei kannata luovuttaa ennen kuin on omat lapset tehtynä. Rankat hormonihoidot voivat aiheuttaa pahimmassa tapauksessa lapsettomuutta tai syövän. Tiedän molempia tapauksia.

Munasolujen lahjoittaminen on yksi maailman kauneimmista teoista, mutta jos tällaisia riskejä on, niin harkitsisin itse tosi tarkkaan ja olisin tarvittaessa itsekäs.

Miltä tuntuisi tietää, että joku on saanut hartaasti toivomansa lapsen sinun ansiostasi?

Miltä tuntuisi, että mahdollisella tulevalla lapsellasi olisi puolisisarus jossain, jota he eivät tunne?

En ole luovuttanut munasoluja enkä varmaan luovuta, mutta oma lapsihaave on tosi kova. Lapsettomuus olisi tosi kova paikka ja siksi arvostan kaikkia, jotka munasoluja lahjoittavat, tuomitsematta niitä, ketkä eivät lahjoita.

Olen luovuttanut sukusoluja ja sen lisäksi minulla on omia lapsia. En millään tavalla kyllä ajattele, että lapsillani olisi jotain puolisisaruksia, vaikka joillain lapsilla minun geenejäni ehkä onkin. He eivät kuitenkaan ole minun lapsiani, toisin kuin omani.

Kyllähe ovat sinun jälkeläisiäsi 100%:sti yhtä paljon, kuin 'omasi'. Tietenkään eivät ole enää psyykkisesti kehittyneet sinun suhteesi.

Hattua nostan kaikille luovuttajille. IVF-hoidon läpikäyneenä en suostuisi hommaan "pelkkää" munasolujen luovutusta varten.

Vierailija kirjoitti:

Mitä jos lapsi ei saakaan rakkautta vanhemmiltaan tai tulee kaltoinkohdelluksi?

Ikävä ajatus, ettei pystyisi vaikuttamaan biologisen lapsensa elämään tai auttamaan häntä tarvittaessa. Edes kaikki lapsettomuushoidossakaan käyvät vanhemmat eivät tule olemaan hyviä vanhempia.

Ei sitä koskaan saa tietää. Turha sellaista on murehtia. Todennäköisempää on, että kun lasta on pitkään ja hartaasti odotettu, ja rankat hoidot käyty läpi vanhemmuden vuoksi, niin kyllä sitä lasta sitten arvostetaan ja rakastetaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei kannata luovuttaa ennen kuin on omat lapset tehtynä. Rankat hormonihoidot voivat aiheuttaa pahimmassa tapauksessa lapsettomuutta tai syövän. Tiedän molempia tapauksia.

Munasolujen lahjoittaminen on yksi maailman kauneimmista teoista, mutta jos tällaisia riskejä on, niin harkitsisin itse tosi tarkkaan ja olisin tarvittaessa itsekäs.

Miltä tuntuisi tietää, että joku on saanut hartaasti toivomansa lapsen sinun ansiostasi?

Miltä tuntuisi, että mahdollisella tulevalla lapsellasi olisi puolisisarus jossain, jota he eivät tunne?

En ole luovuttanut munasoluja enkä varmaan luovuta, mutta oma lapsihaave on tosi kova. Lapsettomuus olisi tosi kova paikka ja siksi arvostan kaikkia, jotka munasoluja lahjoittavat, tuomitsematta niitä, ketkä eivät lahjoita.

Olen luovuttanut sukusoluja ja sen lisäksi minulla on omia lapsia. En millään tavalla kyllä ajattele, että lapsillani olisi jotain puolisisaruksia, vaikka joillain lapsilla minun geenejäni ehkä onkin. He eivät kuitenkaan ole minun lapsiani, toisin kuin omani.

Kyllähe ovat sinun jälkeläisiäsi 100%:sti yhtä paljon, kuin 'omasi'. Tietenkään eivät ole enää psyykkisesti kehittyneet sinun suhteesi.

Ainoastaan biologisesti. Pelkkä biologia ei tee kenestäkään vanhempaa, eikä luo mitään vanhemmuussuhdetta, koska minä en ole heidän kohdallaan toivonut tai halunnut lapsen syntymää. Minulla ei myöskään ole heihin mitään juridista eikä sosiaalista vanhemmuutta eikä minkäänlaista tunnesidettä eikä kiintymystä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei kannata luovuttaa ennen kuin on omat lapset tehtynä. Rankat hormonihoidot voivat aiheuttaa pahimmassa tapauksessa lapsettomuutta tai syövän. Tiedän molempia tapauksia.

Munasolujen lahjoittaminen on yksi maailman kauneimmista teoista, mutta jos tällaisia riskejä on, niin harkitsisin itse tosi tarkkaan ja olisin tarvittaessa itsekäs.

Miltä tuntuisi tietää, että joku on saanut hartaasti toivomansa lapsen sinun ansiostasi?

Miltä tuntuisi, että mahdollisella tulevalla lapsellasi olisi puolisisarus jossain, jota he eivät tunne?

En ole luovuttanut munasoluja enkä varmaan luovuta, mutta oma lapsihaave on tosi kova. Lapsettomuus olisi tosi kova paikka ja siksi arvostan kaikkia, jotka munasoluja lahjoittavat, tuomitsematta niitä, ketkä eivät lahjoita.

Olen luovuttanut sukusoluja ja sen lisäksi minulla on omia lapsia. En millään tavalla kyllä ajattele, että lapsillani olisi jotain puolisisaruksia, vaikka joillain lapsilla minun geenejäni ehkä onkin. He eivät kuitenkaan ole minun lapsiani, toisin kuin omani.

Tätä voikin katsoa monella lailla, ap varmasti arvostaa, että jaoit oman kokemuksen!

Minä ajattelisin, että jos lahjoitan munasolun, että lapsesta tulisi "minun lapseni". Tämän takia on ollut vaikea edes harkita asiaa. Toisaalta tuntuu hirveän oudolta, että jotkut miehet hylkäävät vuosia kasvattamat lapsensa siksi, että saavat tietää, että kyseessä ei ole biologinen lapsi. Onhan se kuitenkin oma lapsi, jos sitä on rakastanut ja hoivannut ja pitänyt lapsenaan vuosia. Kun loppujen lopuksi ne geenit ei määrää läheskään kaikkea.

Miksi käytät lainausmerkkejä?

Ihmiset, jotka hylkäävät lapsensa mainitsemastasi syystä, tuskin ovat koskaan olleet läheisiä lapsensa kanssa TAI puoliso on ollut ilkeä saadakseen yksinhuoltajuuden. Ei ole lapsen edun mukaista olla sellaisen kanssa yhteishuoltajuudessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei kannata luovuttaa ennen kuin on omat lapset tehtynä. Rankat hormonihoidot voivat aiheuttaa pahimmassa tapauksessa lapsettomuutta tai syövän. Tiedän molempia tapauksia.

Munasolujen lahjoittaminen on yksi maailman kauneimmista teoista, mutta jos tällaisia riskejä on, niin harkitsisin itse tosi tarkkaan ja olisin tarvittaessa itsekäs.

Miltä tuntuisi tietää, että joku on saanut hartaasti toivomansa lapsen sinun ansiostasi?

Miltä tuntuisi, että mahdollisella tulevalla lapsellasi olisi puolisisarus jossain, jota he eivät tunne?

En ole luovuttanut munasoluja enkä varmaan luovuta, mutta oma lapsihaave on tosi kova. Lapsettomuus olisi tosi kova paikka ja siksi arvostan kaikkia, jotka munasoluja lahjoittavat, tuomitsematta niitä, ketkä eivät lahjoita.

Olen luovuttanut sukusoluja ja sen lisäksi minulla on omia lapsia. En millään tavalla kyllä ajattele, että lapsillani olisi jotain puolisisaruksia, vaikka joillain lapsilla minun geenejäni ehkä onkin. He eivät kuitenkaan ole minun lapsiani, toisin kuin omani.

Kyllähe ovat sinun jälkeläisiäsi 100%:sti yhtä paljon, kuin 'omasi'. Tietenkään eivät ole enää psyykkisesti kehittyneet sinun suhteesi.

Ainoastaan biologisesti. Pelkkä biologia ei tee kenestäkään vanhempaa, eikä luo mitään vanhemmuussuhdetta, koska minä en ole heidän kohdallaan toivonut tai halunnut lapsen syntymää. Minulla ei myöskään ole heihin mitään juridista eikä sosiaalista vanhemmuutta eikä minkäänlaista tunnesidettä eikä kiintymystä.

Pelkkä biologia tekee vanhemmaksi.

Pelkkä psykologiakin tekee vanhemmaksi.

Vahvin vanhemmuus (niin hyvässä kuin huonossa) tulee tietty molemmista, koska perityn ja hankitun raja on veteen piirretty viiva.

Raha on toissijaista, sen tosiasian kannalta, että olet biologisesti ja/tai psykologisesti - sikäli kun näitä voi erottaa - vanhempi. Sinun juridinen velvollisuutesikin on toissijaista. Samoin sitoutuneisuuden tunteesi. Ne vastaavat vain siihen, MILLAISENA sinä vanhemmuuden koet.

Jotkut ajattelevat biologian kannalta, jotkut kaiken muun. Minä en osaa ajatella muuten kuin biologian kannalta. En voi siksi harkita lahjasolujen käyttöä. Tiedän sukulinjaani vuosisatoja taaksepäin nimiä myöten. En osaa ajatella, että se linja jatkuisi minun kauttani niin, että biologia vaihtuisi minun jälkeeni. Se tuntuu aivan ylitsepääsemättömältä ajatukselta. Parempi olla ilman, vaikka harmittaa tosi paljon.

Meillä on maailman ihanin ja rakkain lahjamunasolusta alkunsa saanut pieni tyttö. Tuntuu täysin omalta vaikka luonnollisesti tiedän ettei hänellä ole minun geenejäni. Häntä rakastetaan ja vaalitaan koko sydämestä. Suuret kiitokset hänelle joka munasoluja luovuttamalla mahdollisti meille tämän ihmeen elämäämme.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei kannata luovuttaa ennen kuin on omat lapset tehtynä. Rankat hormonihoidot voivat aiheuttaa pahimmassa tapauksessa lapsettomuutta tai syövän. Tiedän molempia tapauksia.

Munasolujen lahjoittaminen on yksi maailman kauneimmista teoista, mutta jos tällaisia riskejä on, niin harkitsisin itse tosi tarkkaan ja olisin tarvittaessa itsekäs.

Miltä tuntuisi tietää, että joku on saanut hartaasti toivomansa lapsen sinun ansiostasi?

Miltä tuntuisi, että mahdollisella tulevalla lapsellasi olisi puolisisarus jossain, jota he eivät tunne?

En ole luovuttanut munasoluja enkä varmaan luovuta, mutta oma lapsihaave on tosi kova. Lapsettomuus olisi tosi kova paikka ja siksi arvostan kaikkia, jotka munasoluja lahjoittavat, tuomitsematta niitä, ketkä eivät lahjoita.

Olen luovuttanut sukusoluja ja sen lisäksi minulla on omia lapsia. En millään tavalla kyllä ajattele, että lapsillani olisi jotain puolisisaruksia, vaikka joillain lapsilla minun geenejäni ehkä onkin. He eivät kuitenkaan ole minun lapsiani, toisin kuin omani.

Tätä voikin katsoa monella lailla, ap varmasti arvostaa, että jaoit oman kokemuksen!

Minä ajattelisin, että jos lahjoitan munasolun, että lapsesta tulisi "minun lapseni". Tämän takia on ollut vaikea edes harkita asiaa. Toisaalta tuntuu hirveän oudolta, että jotkut miehet hylkäävät vuosia kasvattamat lapsensa siksi, että saavat tietää, että kyseessä ei ole biologinen lapsi. Onhan se kuitenkin oma lapsi, jos sitä on rakastanut ja hoivannut ja pitänyt lapsenaan vuosia. Kun loppujen lopuksi ne geenit ei määrää läheskään kaikkea.

Miksi käytät lainausmerkkejä?

Ihmiset, jotka hylkäävät lapsensa mainitsemastasi syystä, tuskin ovat koskaan olleet läheisiä lapsensa kanssa TAI puoliso on ollut ilkeä saadakseen yksinhuoltajuuden. Ei ole lapsen edun mukaista olla sellaisen kanssa yhteishuoltajuudessa.

Lainausmerkit siksi, kun vaikka kokisin omasta munasolustani syntyneen vauvan olevan minun lapseni, niin eihän se olisi minun lapseni, jos se on jonkun toisen lapsi.

Tarkoitin juuri tilannetta, jossa lapsen kanssa ollaan oltu läheisiä, ja vain sen takia hylätään koko ihminen, että hän ei olekaan oma biologinen lapsi. Uskon, että näin tapahtuu paljonkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei kannata luovuttaa ennen kuin on omat lapset tehtynä. Rankat hormonihoidot voivat aiheuttaa pahimmassa tapauksessa lapsettomuutta tai syövän. Tiedän molempia tapauksia.

Munasolujen lahjoittaminen on yksi maailman kauneimmista teoista, mutta jos tällaisia riskejä on, niin harkitsisin itse tosi tarkkaan ja olisin tarvittaessa itsekäs.

Miltä tuntuisi tietää, että joku on saanut hartaasti toivomansa lapsen sinun ansiostasi?

Miltä tuntuisi, että mahdollisella tulevalla lapsellasi olisi puolisisarus jossain, jota he eivät tunne?

En ole luovuttanut munasoluja enkä varmaan luovuta, mutta oma lapsihaave on tosi kova. Lapsettomuus olisi tosi kova paikka ja siksi arvostan kaikkia, jotka munasoluja lahjoittavat, tuomitsematta niitä, ketkä eivät lahjoita.

Olen luovuttanut sukusoluja ja sen lisäksi minulla on omia lapsia. En millään tavalla kyllä ajattele, että lapsillani olisi jotain puolisisaruksia, vaikka joillain lapsilla minun geenejäni ehkä onkin. He eivät kuitenkaan ole minun lapsiani, toisin kuin omani.

Tätä voikin katsoa monella lailla, ap varmasti arvostaa, että jaoit oman kokemuksen!

Minä ajattelisin, että jos lahjoitan munasolun, että lapsesta tulisi "minun lapseni". Tämän takia on ollut vaikea edes harkita asiaa. Toisaalta tuntuu hirveän oudolta, että jotkut miehet hylkäävät vuosia kasvattamat lapsensa siksi, että saavat tietää, että kyseessä ei ole biologinen lapsi. Onhan se kuitenkin oma lapsi, jos sitä on rakastanut ja hoivannut ja pitänyt lapsenaan vuosia. Kun loppujen lopuksi ne geenit ei määrää läheskään kaikkea.

Miksi käytät lainausmerkkejä?

Ihmiset, jotka hylkäävät lapsensa mainitsemastasi syystä, tuskin ovat koskaan olleet läheisiä lapsensa kanssa TAI puoliso on ollut ilkeä saadakseen yksinhuoltajuuden. Ei ole lapsen edun mukaista olla sellaisen kanssa yhteishuoltajuudessa.

Lainausmerkit siksi, kun vaikka kokisin omasta munasolustani syntyneen vauvan olevan minun lapseni, niin eihän se olisi minun lapseni, jos se on jonkun toisen lapsi.

Tarkoitin juuri tilannetta, jossa lapsen kanssa ollaan oltu läheisiä, ja vain sen takia hylätään koko ihminen, että hän ei olekaan oma biologinen lapsi. Uskon, että näin tapahtuu paljonkin.

Minä ymmärrän noita hylkääjiä. Silloinhan sitä ihmistä on rakastanut ja kasvattanut nimenomaan omana lapsena. Yhtäkkiä putoaa kaikelta pohja pois. Hän ei olekaan oma vasn jonkun toisen lapsi, merkki petoksesta. Hän on lapsi, muttei oma. Eri

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei kannata luovuttaa ennen kuin on omat lapset tehtynä. Rankat hormonihoidot voivat aiheuttaa pahimmassa tapauksessa lapsettomuutta tai syövän. Tiedän molempia tapauksia.

Munasolujen lahjoittaminen on yksi maailman kauneimmista teoista, mutta jos tällaisia riskejä on, niin harkitsisin itse tosi tarkkaan ja olisin tarvittaessa itsekäs.

Miltä tuntuisi tietää, että joku on saanut hartaasti toivomansa lapsen sinun ansiostasi?

Miltä tuntuisi, että mahdollisella tulevalla lapsellasi olisi puolisisarus jossain, jota he eivät tunne?

En ole luovuttanut munasoluja enkä varmaan luovuta, mutta oma lapsihaave on tosi kova. Lapsettomuus olisi tosi kova paikka ja siksi arvostan kaikkia, jotka munasoluja lahjoittavat, tuomitsematta niitä, ketkä eivät lahjoita.

Olen luovuttanut sukusoluja ja sen lisäksi minulla on omia lapsia. En millään tavalla kyllä ajattele, että lapsillani olisi jotain puolisisaruksia, vaikka joillain lapsilla minun geenejäni ehkä onkin. He eivät kuitenkaan ole minun lapsiani, toisin kuin omani.

Tätä voikin katsoa monella lailla, ap varmasti arvostaa, että jaoit oman kokemuksen!

Minä ajattelisin, että jos lahjoitan munasolun, että lapsesta tulisi "minun lapseni". Tämän takia on ollut vaikea edes harkita asiaa. Toisaalta tuntuu hirveän oudolta, että jotkut miehet hylkäävät vuosia kasvattamat lapsensa siksi, että saavat tietää, että kyseessä ei ole biologinen lapsi. Onhan se kuitenkin oma lapsi, jos sitä on rakastanut ja hoivannut ja pitänyt lapsenaan vuosia. Kun loppujen lopuksi ne geenit ei määrää läheskään kaikkea.

Miksi käytät lainausmerkkejä?

Ihmiset, jotka hylkäävät lapsensa mainitsemastasi syystä, tuskin ovat koskaan olleet läheisiä lapsensa kanssa TAI puoliso on ollut ilkeä saadakseen yksinhuoltajuuden. Ei ole lapsen edun mukaista olla sellaisen kanssa yhteishuoltajuudessa.

Lainausmerkit siksi, kun vaikka kokisin omasta munasolustani syntyneen vauvan olevan minun lapseni, niin eihän se olisi minun lapseni, jos se on jonkun toisen lapsi.

Tarkoitin juuri tilannetta, jossa lapsen kanssa ollaan oltu läheisiä, ja vain sen takia hylätään koko ihminen, että hän ei olekaan oma biologinen lapsi. Uskon, että näin tapahtuu paljonkin.

Minä ymmärrän noita hylkääjiä. Silloinhan sitä ihmistä on rakastanut ja kasvattanut nimenomaan omana lapsena. Yhtäkkiä putoaa kaikelta pohja pois. Hän ei olekaan oma vasn jonkun toisen lapsi, merkki petoksesta. Hän on lapsi, muttei oma. Eri

Huomataan taas miten ihmiset ajattelee eri tavalla samasta asiasta! Tosi ikävää, että se lapsi joutuu kärsimään siitä, että vanhempi on ollut esim. uskoton. Ei minusta lapsi ole mikään petoksen merkki vaan oikea, itsenäinen ihminen. Mutta on tietysti tosi arka, tärkeä ja iso asia.

Harmittaa aina se, että toisten tunnekokemuksia arvotetaan ulkopuolelta oikeaksi tai vääräksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei kannata luovuttaa ennen kuin on omat lapset tehtynä. Rankat hormonihoidot voivat aiheuttaa pahimmassa tapauksessa lapsettomuutta tai syövän. Tiedän molempia tapauksia.

Munasolujen lahjoittaminen on yksi maailman kauneimmista teoista, mutta jos tällaisia riskejä on, niin harkitsisin itse tosi tarkkaan ja olisin tarvittaessa itsekäs.

Miltä tuntuisi tietää, että joku on saanut hartaasti toivomansa lapsen sinun ansiostasi?

Miltä tuntuisi, että mahdollisella tulevalla lapsellasi olisi puolisisarus jossain, jota he eivät tunne?

En ole luovuttanut munasoluja enkä varmaan luovuta, mutta oma lapsihaave on tosi kova. Lapsettomuus olisi tosi kova paikka ja siksi arvostan kaikkia, jotka munasoluja lahjoittavat, tuomitsematta niitä, ketkä eivät lahjoita.

Olen luovuttanut sukusoluja ja sen lisäksi minulla on omia lapsia. En millään tavalla kyllä ajattele, että lapsillani olisi jotain puolisisaruksia, vaikka joillain lapsilla minun geenejäni ehkä onkin. He eivät kuitenkaan ole minun lapsiani, toisin kuin omani.

Kyllähe ovat sinun jälkeläisiäsi 100%:sti yhtä paljon, kuin 'omasi'. Tietenkään eivät ole enää psyykkisesti kehittyneet sinun suhteesi.

Ainoastaan biologisesti. Pelkkä biologia ei tee kenestäkään vanhempaa, eikä luo mitään vanhemmuussuhdetta, koska minä en ole heidän kohdallaan toivonut tai halunnut lapsen syntymää. Minulla ei myöskään ole heihin mitään juridista eikä sosiaalista vanhemmuutta eikä minkäänlaista tunnesidettä eikä kiintymystä.

Pelkkä biologia tekee vanhemmaksi.

Pelkkä psykologiakin tekee vanhemmaksi.

Vahvin vanhemmuus (niin hyvässä kuin huonossa) tulee tietty molemmista, koska perityn ja hankitun raja on veteen piirretty viiva.

Raha on toissijaista, sen tosiasian kannalta, että olet biologisesti ja/tai psykologisesti - sikäli kun näitä voi erottaa - vanhempi. Sinun juridinen velvollisuutesikin on toissijaista. Samoin sitoutuneisuuden tunteesi. Ne vastaavat vain siihen, MILLAISENA sinä vanhemmuuden koet.

Ei tee. Vanhemmaksi ei tosiaan tulla vain luovuttamalla sukusoluja. Kyllä siihen jotain muutakin tarvitaan.

Mitä ihmettä tarkoitat psykologisella vanhemmuudella? Eihän sillä ole mitään tekemistä pitkän biologian kanssa. Kai käsität, että munasolujen luovuttaja ei ole missään yhteydessä siihen luovutetuilla sukusoluilla alkunsa saaneeseen lapseen? Kuulostaa aika oudolta, jos joku sukusoluja luovuttanut ajattelisi olevansa toisten ihmisten lasten vanhempi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei kannata luovuttaa ennen kuin on omat lapset tehtynä. Rankat hormonihoidot voivat aiheuttaa pahimmassa tapauksessa lapsettomuutta tai syövän. Tiedän molempia tapauksia.

Munasolujen lahjoittaminen on yksi maailman kauneimmista teoista, mutta jos tällaisia riskejä on, niin harkitsisin itse tosi tarkkaan ja olisin tarvittaessa itsekäs.

Miltä tuntuisi tietää, että joku on saanut hartaasti toivomansa lapsen sinun ansiostasi?

Miltä tuntuisi, että mahdollisella tulevalla lapsellasi olisi puolisisarus jossain, jota he eivät tunne?

En ole luovuttanut munasoluja enkä varmaan luovuta, mutta oma lapsihaave on tosi kova. Lapsettomuus olisi tosi kova paikka ja siksi arvostan kaikkia, jotka munasoluja lahjoittavat, tuomitsematta niitä, ketkä eivät lahjoita.

Olen luovuttanut sukusoluja ja sen lisäksi minulla on omia lapsia. En millään tavalla kyllä ajattele, että lapsillani olisi jotain puolisisaruksia, vaikka joillain lapsilla minun geenejäni ehkä onkin. He eivät kuitenkaan ole minun lapsiani, toisin kuin omani.

Kyllähe ovat sinun jälkeläisiäsi 100%:sti yhtä paljon, kuin 'omasi'. Tietenkään eivät ole enää psyykkisesti kehittyneet sinun suhteesi.

Ainoastaan biologisesti. Pelkkä biologia ei tee kenestäkään vanhempaa, eikä luo mitään vanhemmuussuhdetta, koska minä en ole heidän kohdallaan toivonut tai halunnut lapsen syntymää. Minulla ei myöskään ole heihin mitään juridista eikä sosiaalista vanhemmuutta eikä minkäänlaista tunnesidettä eikä kiintymystä.

Pelkkä biologia tekee vanhemmaksi.

Pelkkä psykologiakin tekee vanhemmaksi.

Vahvin vanhemmuus (niin hyvässä kuin huonossa) tulee tietty molemmista, koska perityn ja hankitun raja on veteen piirretty viiva.

Raha on toissijaista, sen tosiasian kannalta, että olet biologisesti ja/tai psykologisesti - sikäli kun näitä voi erottaa - vanhempi. Sinun juridinen velvollisuutesikin on toissijaista. Samoin sitoutuneisuuden tunteesi. Ne vastaavat vain siihen, MILLAISENA sinä vanhemmuuden koet.

Tässä on tärkeää huomata, ettei vanhemmuudella tarkoiteta omistajuutta: toinen ihminen ei ole biologista tai psyykkistä OMAISUUTTA.

Mitä vanhemmuus sitten tarkoittaa?

Perintöainekseen liittyvää kytkeytymistä - tapahtui se sukusolun välityksellä, tai yksilön kasvuun/kehitykseen vaikuttamalla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei kannata luovuttaa ennen kuin on omat lapset tehtynä. Rankat hormonihoidot voivat aiheuttaa pahimmassa tapauksessa lapsettomuutta tai syövän. Tiedän molempia tapauksia.

Munasolujen lahjoittaminen on yksi maailman kauneimmista teoista, mutta jos tällaisia riskejä on, niin harkitsisin itse tosi tarkkaan ja olisin tarvittaessa itsekäs.

Miltä tuntuisi tietää, että joku on saanut hartaasti toivomansa lapsen sinun ansiostasi?

Miltä tuntuisi, että mahdollisella tulevalla lapsellasi olisi puolisisarus jossain, jota he eivät tunne?

En ole luovuttanut munasoluja enkä varmaan luovuta, mutta oma lapsihaave on tosi kova. Lapsettomuus olisi tosi kova paikka ja siksi arvostan kaikkia, jotka munasoluja lahjoittavat, tuomitsematta niitä, ketkä eivät lahjoita.

Olen luovuttanut sukusoluja ja sen lisäksi minulla on omia lapsia. En millään tavalla kyllä ajattele, että lapsillani olisi jotain puolisisaruksia, vaikka joillain lapsilla minun geenejäni ehkä onkin. He eivät kuitenkaan ole minun lapsiani, toisin kuin omani.

Kyllähe ovat sinun jälkeläisiäsi 100%:sti yhtä paljon, kuin 'omasi'. Tietenkään eivät ole enää psyykkisesti kehittyneet sinun suhteesi.

Ainoastaan biologisesti. Pelkkä biologia ei tee kenestäkään vanhempaa, eikä luo mitään vanhemmuussuhdetta, koska minä en ole heidän kohdallaan toivonut tai halunnut lapsen syntymää. Minulla ei myöskään ole heihin mitään juridista eikä sosiaalista vanhemmuutta eikä minkäänlaista tunnesidettä eikä kiintymystä.

Pelkkä biologia tekee vanhemmaksi.

Pelkkä psykologiakin tekee vanhemmaksi.

Vahvin vanhemmuus (niin hyvässä kuin huonossa) tulee tietty molemmista, koska perityn ja hankitun raja on veteen piirretty viiva.

Raha on toissijaista, sen tosiasian kannalta, että olet biologisesti ja/tai psykologisesti - sikäli kun näitä voi erottaa - vanhempi. Sinun juridinen velvollisuutesikin on toissijaista. Samoin sitoutuneisuuden tunteesi. Ne vastaavat vain siihen, MILLAISENA sinä vanhemmuuden koet.

Tässä on tärkeää huomata, ettei vanhemmuudella tarkoiteta omistajuutta: toinen ihminen ei ole biologista tai psyykkistä OMAISUUTTA.

Mitä vanhemmuus sitten tarkoittaa?

Perintöainekseen liittyvää kytkeytymistä - tapahtui se sukusolun välityksellä, tai yksilön kasvuun/kehitykseen vaikuttamalla.

Materialisti-wokeille kaikki on omaisuutta.

Vanhemmuus on jälkeläisen perimässä, joka jatkuvasti elää. Se on olennaista.

Vierailija kirjoitti:

Vanhemmuus on jälkeläisen perimässä, joka jatkuvasti elää. Se on olennaista.

Tietysti voidaan miettiä, miltä vanhemmuus tuntuu sen vaikuttajissa, vanhemmissa, mutta se on vähän sellaista taaksepäin katselua.

Vierailija kirjoitti:

Vanhemmuus on jälkeläisen perimässä, joka jatkuvasti elää. Se on olennaista.

Perimälläkö ne lapset sitten elää?

Ei vanhemmuus ole mitään itsensä monistamista ja saman perimän kautta elämistä. Ei lapsi ole biologisen vanhempansa kopio tai jatke vaikka samaa perimää olisikin. Lapsi on ihan oma ja itsenäinen yksilönsä, jolla on omat ajatukset ja tunteet.