29 vuotta Estonian uppoamisesta

Oltiin opiston asuntolasta menossa aamulla päärakennukseen aamiaiselle kun aulan tv:stä satuttiin ohikulkiessa huomaamaan että jotakin on tapahtunut. Palattiin katsomaan ja kun tajuttiin mistä on kyse, kurssikaverille iski paniikki että hänen ystävänsä piti olla siinä laivassa. Hän ryntäsi takaisin asuntolaan soittamaan ja koittamaan tavoittaa ystäväänsä siinä onnistumatta. Myöhemmin päivän aikana selvisi että tämä ystävä oli myöhästynyt kyseisestä laivasta ja siksi onnekseen jäänyt onnettomasti päättyneestä matkasta.

Leikittiin päiväkodissa Estonian uppoamista.

Miettikää sitä tunnetta kun ihmisiä nukkunu hytissä ja laiva kaatunut, ei mitään mahdollisuutta selvitä pois sieltä. Mitähän siinä ne on ajatellut kun laiva niin kallellaan ettei pois pääsyä hytistä ole vaan sinne jää.

Hirvittävä kohtalo.

Huomasin yöllä tekstiteeveestä, että Estonia on uponnut. Herätin sikeästi nukkuvan mieheni, ja hän mutisi, että varmaan vain joku pikku laiva.

Meillä oli sovittu reissu yhteen pieneen lomakeskukseen. Seisottiin siellä kahdestaan laiturilla ja katsottiin hiljaisina järvelle.

Vierailija kirjoitti:

perheenjäsen oli saman aikaan viking laivalla

Muistan ympärillä olevien laivojen henkilökunnan kertomuksia epätoivoisista pelastusyrityksistä meren armoilla olevien turvaan saamiseksi. Lisäksi matkustajat järkyttyneinä joutuivat avuttomina seuraamaan ihmisten eloonjäämistaisteluja meressä ja vedellä täyttyneillä lautoilla. Merenkäynti oli todella kova silloin. Ei Estoniaa varmasti unohda koko elämänsä aikana.

Olin vähän alle 18 vuotta. Istuin kotona, kun ei lama-aikaan ollut työtä, keväällä oli päättynyt kaksivuotinen koulutus. Alkoi kuvaa hahmottua teksti-TV:n kautta pikku hiljaa, tuntui absurdilta. Kovia kuolinlukuja ja tapahtumanselostuksia alkoi esiintyä pitkin päivää, samalla päässä pyöri oman nuoren elämän kaikkia juttuja, oli vähän outo olo. Kaiken lisäksi isä työskenteli tuolloin merivartiostossa, tuli kotiin muistaakseni seuraavana päivänä (olivat viikon kerrallaan töissä valmiudessa ainakin tuohon aikaan) ja oli mm. kärrännyt uhrien ruumiita varastoon. Traumat jäi hänelle ja minuunkin tuo tapahtumat vaikutti jollain tavalla.

137 pelastui Estonian uppoamisesta myrskyisällä merellä 28.9.1994 lue kaikkien tarinat https://www.is.fi/ulkomaat/art-2000000813757.html

Hirvittäviä nuo selviytyneiden tarinat.

Pimeä myrskyävä meri isoine aaltoineen ja kylmine vesineen, tuulen huumaava pauhu, laivasta lopulta sähköt poissa, isot vesimassat liikkuneet pitkin poikin laivan sisätiloja, metallin paukahduksia ja kirskahduksia, ihmisten itkua, huutoa ja vaikerointia, istut kallellaan olevassa laivassa pilkkoa pimeässä hytissä/käytävällä odottaen loppuasi..

En itse keksi mitään karmeampaa lähtötapaa, onneksi sentään pääsivät tuskistaan ilmeisen nopeasti (paitsi pelastuslautoilla olijat). Rauha heidän sielulleen.

Vieläkö tästä jaksetaa jankata???

Iskee taas ahdistus, kun muistan tapauksen. Olin 12-vuotias ja eräänä aamuna heräsin ensi kertaa kiinnostuneena maailman menosta. Menin innoissani olohuoneeseen, jossa vanhemmat jo katsoivat aamu-TV:tä. Samantien sain tietää, että edellisenä yönä on matkustajalaiva uponnut Itämereen vieden mukanaan 800 ihmistä. Olin itse käynyt samanlaisilla laivoilla samanlaisilla risteilyillä ja lapsen vilkas mielikuvitus sai minut tuntemaan kaiken vähän liian voimakkaasti. Järkytys, tyrmistys ja suru olivat melkoiset.

En edelleenkään ymmärrä, miten jotkut voivat puhua tapauksesta täysin välinpitämättöminä.

Mä en tiedä miksi, mutta mulle jotenkin tuo syksy-94 on se sellainen "oikea" ja ainoa syksy joka tulee aina mieleen tuoksuineen, vaatteineen ja estonian uppoamisineen kun mietin eri vuodenaikoja.

Esim se pari-kolme vuotta myöhemmin tapahtunut dianan kuolonkolari pariisissa ei jättänyt siitä syksystä minkäänlaisia vastaavia muistijälkiä vaikka yhtälailla, ellei enemmänkin, sitäkin mediassa käsiteltiin. Sen sijaan se kahden poliisin ampuminen helsingissä samalta syksyltä herättää samalla tavalla muistijälkiä mitä estoniakin vaikkakaan se syksy-97 ei tunnu samalla tavalla "oikealta" syksyltä mitä tuo syksy -94..

Jotenkin outoa.

Vierailija kirjoitti:

Olin vähän alle 18 vuotta. Istuin kotona, kun ei lama-aikaan ollut työtä, keväällä oli päättynyt kaksivuotinen koulutus. Alkoi kuvaa hahmottua teksti-TV:n kautta pikku hiljaa, tuntui absurdilta. Kovia kuolinlukuja ja tapahtumanselostuksia alkoi esiintyä pitkin päivää, samalla päässä pyöri oman nuoren elämän kaikkia juttuja, oli vähän outo olo. Kaiken lisäksi isä työskenteli tuolloin merivartiostossa, tuli kotiin muistaakseni seuraavana päivänä (olivat viikon kerrallaan töissä valmiudessa ainakin tuohon aikaan) ja oli mm. kärrännyt uhrien ruumiita varastoon. Traumat jäi hänelle ja minuunkin tuo tapahtumat vaikutti jollain tavalla.

Mä olin saman ikäinen ja tosi vahvasti tuo vaikutti etenkin kun asiasta ei varsinaisesti voinut puhua kenenkään kanssa vaan se kaikki oli vaan sellaista joutavaa taivastelua. 

Lisäksi tosi monet vaan vähätteli tapahtunutta ja oli sellaisella "coolilla" who cares?-asenteella.

Uuh

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

perheenjäsen oli saman aikaan viking laivalla

Muistan ympärillä olevien laivojen henkilökunnan kertomuksia epätoivoisista pelastusyrityksistä meren armoilla olevien turvaan saamiseksi. Lisäksi matkustajat järkyttyneinä joutuivat avuttomina seuraamaan ihmisten eloonjäämistaisteluja meressä ja vedellä täyttyneillä lautoilla. Merenkäynti oli todella kova silloin. Ei Estoniaa varmasti unohda koko elämänsä aikana.

Laivojen henkilökunta kertoi saaneensa matkustajilta valituksia, kun meressä kelluvat ruumiit ja pelastuslautat häiritsivät aamiaista ikävästi. 

Ihmismieli ja joidenkin kyvyttömyys miettiä mitä suustaan päästävät on aivan käsittämätön.

Aamulla olin lähdössä ammattikouluun mamman luota, kun näin telkkarista tapahtuneen. Pari tuntia myöhemmin pappani kuoli syöpään sairaalassa. Eli joka vuosi 28.9 muistan Estoniasta lähinnä papan poismenon.

Vierailija kirjoitti:

Minä olin aikuinen ja meikkasin ja join aamukahvia aamutv:n alkaessa kuudelta, kun Lauri (en muista sukunimeä, oli legenda) kertoi vakavin kasvoin, mitä oli tapahtunut. Jähmetyin niille sijoilleen enkä millään meinannut tajuta asiaa ja sen suuruutta. Olin itsekin matkustanut sillä Suomesta Ruotsiin. Laiva oli eri niminen silloin.

Töihin kahdeksaksi ja siellä neukkarissa heti TV päälle. Työkavereiden kanssa juotiin aamukahvit aika hiljaisina. Kävin päivän mittaan kurkkaamassa neukkarissa TV:ta ja koko ajan tuli jotain uutta ja hyvin järkyttävää. Mun lehmänhermoinen työkaveri kysyi, että mikä sua nyt niin tuossa järkyttää, laivoja on aina uponnut. Olin, että tuostako ei tarvitse välittää, vai? Ei kuulemma. Minä välitin ja suuresti, koska olin lapsesta asti tottunut Ruotsin kävijä laivalla perheen kanssa ja sittemmin kavereiden ja mieheni kanssa. Olin tottunut siihen, etteivät nuo laivat uppoa vaan valtamerillä isot rahtilaivat.

Luulen ettei ole lehmänhermoinen, vaan niin huonohermoinen ja ahdistunut ettei kykene käsittelemään rationaalisesti tällaista tapahtumaa.  Tällöin negatiiviset tunteet saatetaan yrittää sivuuttaa vähättelemällä tapahtunutta ja jopa suuttumalla tai pilkkaamalla, jos joku muu yrittää ottaa sitä puheeksi.

Get over it.

Vierailija kirjoitti:

Piti oikein tarkistaa päivämäärä. Kyllä vuosipäivän aatossa ollaan. Enää Estoniasta ei haluta puhua. Vielä pari vuotta sitten oli vuosipäivänä mediassa isot jutut. Viime vuosina on ollut niin paljon kriisejä, kuten pandemia ja sota, ettei haluta vanhoja ikäviä tapahtumia muistella vielä niiden päälle.

Eikä asia enää siitä muutu. Vain salaliittoteoriat rehottavat. Tosin niitäkin on pyritty suitsimaan lopultakin.

Pidin lukion jälkeen välivuotta, tein tehtaassa 3-vuorotyötä. Oltiin tulossa yövuorosta, kun kuulin radiosta uutisen uppoamisesta. Muistan vielä jopa senkin, missä kohtaa työmatkaa oltiin tulossa. Muut autossa olleet eivät sitä uutista heti rekisteröineet, ennen kuin minä mainitsin asiasta. Sitten tuli autossa hiljaista, kun keskityttiin kuuntelemaan radiota.

Mitä tapahtui kadonneille henkilökunnan jäsenille, kapteeni Avo Pihtille, myymäläpäällikkö Tiina Muurille, Veiden tanssijakaksosille? Yksi perämies löytyi tapettuna saaristovesiltä.

Muistan hyvin. Puhelin soi keskellä yötä, ja isäni- sanomalehtimies- lähti kauheaa kyytiä autolla pihasta. Tuli kotiin seuraavana iltana täysin murtuneena, ei juurikaan puhunut viikkoon. Hän piilotti ottamansa valokuvat (ne niin kaameat ettei niitä voinut julkaista)mutta minä uteliaana lapsena löysin ne. Ei olisi pitänyt etsiä, 29 vuoden jälkeen ne ovat muistissa vieläkin.