Täysi-ikäinen tytär vihaa äitiään - kuinka suhtautua?

Dorothy wrote:

Vierailija kirjoitti:

Minä sanoisin, että jatka tuolla ystävällisellä ja aikuista lasta tukevalla linjalla. Olet ehkä ainoa, jolle hän uskaltaa näyttää pahan olonsa. 18 on vielä tosi nuori, joten asiat varmasti vielä muuttuvat. Kuulostat hyvältä ja vastuullisesta äidiltä, joka osaa myös tarkastella omaa käytöstään ja omia virheitään. Käy juttelemassa ulkopuolisen ammattilaisen kanssa, niin jaksat paremmin olla tyttäresi tukena. Paljon voimia sinulle! <3

Missä ap sanoo, että tytär on 18 vuotias? Vaikka sitä minäkin epäilen, että on tosiaan juuri täysi-ikäistynyt.

Aloituksessa sanotaan "täysi-ikäinen" ja "nuori". Tietysti ikälopun äidin silmin kolmikymppinenkin voi olla vielä nuori.

Minun ensimmäiset muistikuvani kännisestä äidistä ovat jostain ennen kouluikää. Teini-ikään mennessä äiti oli kännissä joka päivä. Voi olla, että hän ei enää nyt yli seitsenkymppisenä juo niin paljon kuin aiemmin, mutta minä en halua olla hänen kanssaan missään tekemisissä. Kerran vuodessa vien lapseni sinne kylään, jotta lapseni oppii tuntemaan mummonsa. Yöksi emme jää. Jos äitini olisi edes kerran kännissä lapseni läsnä ollessa, se olisi viimeinen tapaaminen.

Hei!

Olen jo kuusikymppinen nainen ja tyttäreni nelikymppinen.Olemme todenneet, että olemme liian samanlaisia, temperamenttisia naisia.      Jos olemme liian pitkään yhdessä, niin tilanteesta seuraa räjähdys.                  Mielestäni on turha lähteä etsimään syyllistä, jokainen meistä kantaa omia valintojaan ja valitsematta jättämisiä mukanaan. Kumman on oltava viisaampi, munan vai kanan?En tiedä. Joskus voi olla molemmille helpotus pitää etäisyyttä, olla sitten yhteydessä, kun se tuntuu hyvältä, ei velvollisuudesta.                               Tai voi olla, ettei sitä hyvää hetkeä tule koskaan. En vihaa häntä, rakastan häntä. Vain suru seuraa mukanani.

Vierailija kirjoitti:

Ap et selkeästi kyennyt tukemaan häntä lapsena, joten et kyllä kykene tukemaan häntä enää aikuisenakaan. Jätä lapsesi rauhaan, hän ei tarvitse eikä rakasta sinua.

OLIPA TÖYKEÄ JA TÖTTERÖ VASTAUS. Mistä sinä tiedät, mikä tässä ap:n asiassa on se oikea totuus. Taidat itse olla loukkaantuja joka paikkaan ?

Vierailija kirjoitti:

Dorothy wrote:

Vierailija kirjoitti:

Minä sanoisin, että jatka tuolla ystävällisellä ja aikuista lasta tukevalla linjalla. Olet ehkä ainoa, jolle hän uskaltaa näyttää pahan olonsa. 18 on vielä tosi nuori, joten asiat varmasti vielä muuttuvat. Kuulostat hyvältä ja vastuullisesta äidiltä, joka osaa myös tarkastella omaa käytöstään ja omia virheitään. Käy juttelemassa ulkopuolisen ammattilaisen kanssa, niin jaksat paremmin olla tyttäresi tukena. Paljon voimia sinulle! <3

Missä ap sanoo, että tytär on 18 vuotias? Vaikka sitä minäkin epäilen, että on tosiaan juuri täysi-ikäistynyt.

Aloituksessa sanotaan "täysi-ikäinen" ja "nuori". Tietysti ikälopun äidin silmin kolmikymppinenkin voi olla vielä nuori.

IKÄLOPUN ??? KAIKKI vanhanevat ! Myöskin nämä oikukkaat nuoret aikuiset rypistyvät ja vanhanevat. Iäkästä ihmistä pitää kunnioittaa nuorempien. Tällaisia tötteröitäkö maa päällään kantaa ? Myös sinä vanhanet ihan varmasti.

Ap:n äidin tarinasta tulee mieleen tapaus, josta pari vuotta sitten edesmennyt mummoni usein kertoi. Hänen lapsuudenkotinsa lähistöllä eleli uusperhe, jossa oli pariskunta, miehen lapsia, naisen lapsia jä yksi yhteinenkin tenava. Tämän perheen äiti (äitipuoli) keitteli usein suuressa kattilassa keittoa.

Mummo kertoi, että keittoa syömään saivat tulla he naapurin mukulatkin perheen lasten lisäksi. Keitto oli ihan kelvollista, varsinkin silloiset sodanjälkeiset olosuhteet huomioon ottaen.

Siinä talon liepeillä liikkui paljon kulkukissoja ja kerran se nainen lipsautti, että niitä hän loukuilla pyydysti ja niistä hän ne keittonsa keitti. Mummo sanoi, että ei se keitto sinänsä siitä huonommaksi muuttunut, mutta kyllä hän alkoi vähän vältellä sitä paikkaa, kun tiesi, mistä liha niihin keittoihin tulee.

Se liitto oli luultavasti alkanut uskottomuudesta (mummo tosin käytti siitä rumempaa sanaa), mutta alkoholia se pariskunta ei käyttänyt pisaraakaan. Eikä käyttänyt mummokaan ja mistä hän olisi sitä sanutkaan, kun oli vasta lapsi.

Tämän vuoksi mummon tarina voi olla myös sinun kannaltasi opettavainen. Kaikenlaista voi sattua ja joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa, kuten mummo aina opetti. Samaa toivon myös ap:lle!

Tuossa on ideaa kyllä. Tilanteeseen voisi auttaa asioiden selvittely yhteisen kissanlihakeittoaterian ääressä.

Mene narsku muualle uhriutumaan ja myönnä samalla itsellesi se mitä kaikkea pazkaa olet saanut aikaan tuon vihan ansaitaksesi. On teillä kahdella kuitenkin jotain yhteistä: te molemmat odotatte sun kuolemaa.

Ihan kamala tilanne, en osaa edes kuvitella tuollaista!?

Päihteet varmaan muuttaa persoonallisuutta ja aiheuttaa harhaisuutta mikä ilmenee vihana? 

Voimia! 

3 aikuisen tyttären äiti

Vierailija kirjoitti:

Anna sille aikaa ja etäisyyttä. Käy nyt jotain omia juttujaan läpi. Ole tukena, jos hän sellaista kaipaa.

Mutta kun hän ei koskaan näytä tarvitsevan tukea. Ei kerro mitään. Myöhemmin saan vain kuulla, että vihaa. 

Vierailija kirjoitti:

Taas yksi äitykkä, joka ei ymmärrä missä vika on, vaikka lapsi on todennäköisesti sen suoraan päin naamaa sen sanonut useaan kertaan. Kun ei voi hyväksyä, että itsessä on vika, sitä pitää väkisin hakea muualta. Jopa omasta lapsesta.

En ole koskaan hakenut lapsestani vikoja. Minä käyttäydyin aikoinaan väärin. Mutta parempi kai olla yrittämättä keskustella siitä ja antaa hänen olla.

Päästä tyttäresi elämään omaa elämäänsä ja keskity itsekin omaan elämääsi. Löydä mielenkiintoista tekemistä ja seuraa ja nauti elämästäsi!

Vierailija kirjoitti:

Hei!

Olen jo kuusikymppinen nainen ja tyttäreni nelikymppinen.Olemme todenneet, että olemme liian samanlaisia, temperamenttisia naisia.      Jos olemme liian pitkään yhdessä, niin tilanteesta seuraa räjähdys.                  Mielestäni on turha lähteä etsimään syyllistä, jokainen meistä kantaa omia valintojaan ja valitsematta jättämisiä mukanaan. Kumman on oltava viisaampi, munan vai kanan?En tiedä. Joskus voi olla molemmille helpotus pitää etäisyyttä, olla sitten yhteydessä, kun se tuntuu hyvältä, ei velvollisuudesta.                               Tai voi olla, ettei sitä hyvää hetkeä tule koskaan. En vihaa häntä, rakastan häntä. Vain suru seuraa mukanani.

Olemme äitini kanssa ihan erilaisia, emmekä todellakaan täydennä toisiamme vaan jos olemme liian pitkään samassa paikassa olemme lopulta napit vastakkain.

Onko joku oletusarvo, että äiti ja tytär ovat ystäviä keskenään? Äitini mielestäni minun pitäisi olla hänen kopionsa... näin ei todellakaan ole. Voi pettymys 🤣

Pitää päästää irti ja antaa olla rauhassa jos kerran vihaa. Viha on vahva ja suuri tunne.

Isän tyttö ja isän suvun tyttö, voi olla että äiti ei kelpaa.

Elä hiljaisuudessa tyttöä kohtaan. 

Vierailija kirjoitti:

Elä hiljaisuudessa tyttöä kohtaan. 

Mitä tarkoitat?

Mun tyttäreni vihasi mua niin paljon, että teki izarin. Kahden muun lapseni kanssa olen todella läheinen.

Lapsiaan ei valitettavasti voi valita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Elä hiljaisuudessa tyttöä kohtaan. 

Mitä tarkoitat?

Älä tee itsestäsi hänelle taakkaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotain sun läheisyydessäs/kommunikaatiotyylissäsi on epätervettä. Viha on aina vastaenergia - onko sinussa juurisyy?

 

Varmasti on, en vain tiedä mitä. Sama koskee myös hänen isäänsä, pieleen menee hänelläkin. Taustalla on, että tytär on autismin kirjolla ja tulkitsee vuorovaikutustilanteita usein hieman eri tavalla kuin enemmistö. Tätä olemme yrittäneet huomioida, mutta en ole onnistunut löytämään sellaista vuorovaikutustyyliä, joka olisi hänestä ok.

Täällä kohtalotoveri. Tyttärelläni on diagnosoitu myöhemmin autisminkirjon häiriö, ja kun tyttö oli pieni niin en kertakaikkiaan ymmärtänyt, mistä on edes kysymys eikä tuolloin mihinkään tutkimuksiin päästy vaikka haettiin apua useaan otteeseen. Keskusteleminen on todella hankalaa, kun hän elää jossain ihan omissa sfääreissään. Kaikenlaista lähestymistapaa on tullut kokeiltua, ja silloin erityisesti kun tyttö itse tekee aloitteen. Ei tarvita kuin yksi pienikin väärinkäsitys tai virhetulkinta, niin toinen vetäytyy eikä puhu mitään puoleen vuoteen. Suoraan sanottuna olen itse sen verran väsynyt tähän jo, että olen ihan iloinen siitä että hän asuu omillaan. Kotona asuu vielä kaksi neurotyypillistä lasta, joiden kanssa olemme saaneet elää nyt ihan normaalia elämää ja ymmärrettävällä kommunikoinnilla ja vuorovaikutuksella. Älä ainakaan itseäsi syyllistä. Joidenkin autistien kanssa kykenee loputtoman jouston kautta löytämään keinon elää yhteistä elämää, mutta osa ovat niin hankalia, ettei mikään auta. Mua ei hävetä edes myöntää, että olen luovuttanut. Tytär saa aina ottaa yhteyttä, mutta enää en ala käsittelemään häntä silkkihansikkain.