Onko parempi pysyä onnettomassa avioliitossa vai erota?

Oma kokemus se, että eron myötä elämä muuttui toiveikkaammaksi ja omaehtoisemmaksi. Eroprosessi voi olla kova juttu, mutta sitten alkaa uusi vaihe. Onnettoman liiton jatkaminen vei toivottomuuteen. Eli pitkässä juoksussa ero mun kohdalla oli viisasta. Riskin ottamistahan se kysyy.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miinukset ja plussat eroamisesta

-köyhdyt

-lapset: lapset kärsii ellei liitto nyt ole heille täysi hlvetti (väkivalta, päihteet tms.), et enää näe lapsia päivittäin aina, kasvattaminen on hankalampaa eronneen kumppanin kanssa

+kurjuus liitosta loppuu

Kyllä ne lapset kärsivät siitäkin, että näkevät vanhempien/toisen vanhemman olevan onneton.

Tämä on selittelyä. Pääosin erot tulee vain siitä, että aletaan velloa omassa fiiliksessä ja sitten muututaan maaniseksi marttyyriksi, jonka jälkeen onkin lasten onnellisuuden takia hyvä syy erota. Loppujen lopuksi kaikki suhteet muuttuu tylsiksi ajan mittaan ja pitkässä aikavälissä mikään ei kuitenkaan muutu, jos puoliso ei ole juuri joku väkivaltainen juoppo. Tutkimusten mukaan jopa "lievä alkoholismi" perheessä on lapsille pienempi paha kuin avioero. Ts. toisen vanhemman liikajuominen ei ole niin vahingollista kuin ero, jos juominen ei ole riehumista ja perheen pelottelua. 

Oletko itse tällainen huonossa liitossa pysyvä ja yrität selitellä itsellesi, että kyllä lapsesi varmasti ovat onnellisempia näin? Vaikea kuvitella, että kukaan muu olisi noin harhainen.

Eri

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Elämä on liian lyhyt elettäväksi väärän ihmisen kanssa..

Just näin.

Moni kyllä päätyy naimisiin kakkosvaihtoehdon kanssa tai "raskaushuijauksen" tuloksena ...tai vaikka noiden molempien seurauksena, muuta kärvistelee taloudellisista syistä liitossa lopun ikäänsä koska ei vaan uskalla lähteä vaikka kaipaakin jotain muuta.....

Näinkin voi käydä.

No tuskin kovin moni kuitenkaan... eiköhän oikeasti onneton tee päätöksensä ihan muiden asioiden takia kuin taloudelliset syyt..

T: Onnellisessa parisuhteessa yli 20 vuotta...

Ilman muuta kannattaa pysyä huonossa suhteessa ja pilata KAIKKIEN elämä.

Hämmästyttää edelleen nämä aloitukset joissa nähdään vain kaksi vaihtoehtoa. Ihan kuin joku alakoululainen tehtailisi näitä. Mitä jos kantaisitte vastuuta ja laittaisitte avioliittonne kuntoon? Joskus tuntuu, ettei naimisiin pitäisi päästää niin helpolla. Pitäisi varmistaa, että molemmat ymmärtävät sekä velvollisuutensa että vihkikaavan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Avioliittoon voi suhtautua niin, että se on ainutkertainen mahdollisuus oppia ymmärtämään toisenlaista ihmisyyttä, se on meille asetettu haaste ja mahdollisuus kasvaa ja kypsyä ihmisenä.

Että asiaan osaisi suhtautua noin ylevän rakentavasti, vaatii se asettumista sille kannalle, ettei parisuhteen tarvitse olla pelkästään ihanaa ja onnea tuottavaa satuelämää, eikä sen etenkään tule olla vain omia persoonallisia tarpeita palvelevaa. Se saa olla myös ristiriitoja, yhteentörmäyksiä, omista eduista ja haluista luopumista, se saa tuottaa vaikeitakin tunteita.

Voiko todellinen rakkaus edes koskaan olla sellaista, mikä palvelisi vain omia tarpeita?

Alkuvaiheen intohimon huumassa me emme useinkaan edes huomaa, minkälaisen ihmisen kanssa me päädymme yhteen: me hullaannumme ehkä hänen ulkonäöstään, puheäänestään, statuksestaan, varallisuudestaan, huumoristaan, jännittävyydestään jne, mutta se varsinainen ihminen kokonaisuutena. Ihminen omine asenteineen, arvoineen ja kokonaisvaltaisine olemuksineen jää meille helposti vielä hämäräksi. Puhumattakaan niistä hänen huonoista puolistaan, niitä varsinkaan me emme tahdo huomata ensi ihastuksen huumassa.

Voikin sanoa, että ihmisten päätyminen yhteen muistuttaa lottoarvontaa. Niin epätodennäköistä on, että kaksi täysin toisillensa sopivaa ihmistä löytäisivät toisensa ja siitä eteenpäin yhteiselo muistuttaisi lähinnä prinsessa tarinaa.

Ihastuminen ja intohimo eivät vielä ole rakkautta, mutta niiden sokaisemina me yleensä päädymme toisen ihmisen kanssa yhteen. Vaikka varsinaista rakkautta harvoin onkaan heti alussa, voi ajan myötä myös itse rakkauskin herätä kukoistukseen, mikäli me opimme arvostamaan, ymmärtämään, hyväksymään ja kunnioittamaan puolisoamme hänen kaikkine puolineen, myös hänen huonoine puolineen. Sillä eihän kukaan meistä ole täydellinen.

Että oppisimme aidosti rakastamaan, meidän täytyy myös oppia asettamaan omat tarpeemme toisinaan syrjään voidaksemme ilahduttaa ja palvella rakastamme. Sillä eihän aito rakkaus etsii vain omaa onneaan, ei aito rakkaus ole itsekästä, se tahtoo toista rakastaa, se tahtoo toiselle olla hyvä.

Nämä ohjeet ovat pahimpia kaikista, koska niistä ottavat onkeensa juuri kaikkein kilteimmät ja kunnollisimmat, jotka ovat aina tehneet parhaansa parisuhteensa eteen. Ohjeet aliarvioivat ihmisten älyä ja väheksyvät oikeutta kuunnella omia tunteitaan.

Ohjeen lukee joku, joka on hoitanut suhdettaan aina ja tehnyt kaikkensa saadakseen suhteen toimimaan, ja kun joku ihanan holhoavasti pyytää unohtamaan jälleen omat tarpeensa, tämä kiltti ihminen häpeää tarpeitaan ja pistää isomman epäitsekkyysvaihteen silmään. Vähitellen hän menettää otteensa todellisuudesta eikä tajua että suhde tuhoaa hänet sisältä ja hukkaa elämää.

Paasaus siitä ettei se avioliitto kuule mitään herkkua aina ole, joten unohdapa vain omat tarpeeksi, on suorastaan verrattavissa henkiseen väkivaltaan, ja sen seuraukset voivat olla dramaattiset. Tarkoitatte ehkä hyvää, mutta älkää ihmeessä jakako toisille tällaisia ohjeita. Jos haluatte itse kipristellä onnettomassa suhteessa, pitäkää viisaus itsellänne.

Juuri näin. Jos tuntee olonsa liitossa onnettomaksi niin tottakai se ensimmäinen askel on keskustella siitä kumppanin kanssa ja koittaa parantaa sitä yhdessä. Mutta jos se kumppani ei ole valmis tekemään mitään sen suhteen, että asiat korjautuisivat niin ei sinun todellakaan kuulu olla se, joka aina uhraa oman halunsa ja tarpeensa ja kyllä tällaisessa tapauksessa ero on se paras vaihtoehto.

Vierailija kirjoitti:

Avioliittoon voi suhtautua niin, että se on ainutkertainen mahdollisuus oppia ymmärtämään toisenlaista ihmisyyttä, se on meille asetettu haaste ja mahdollisuus kasvaa ja kypsyä ihmisenä.

Että asiaan osaisi suhtautua noin ylevän rakentavasti, vaatii se asettumista sille kannalle, ettei parisuhteen tarvitse olla pelkästään ihanaa ja onnea tuottavaa satuelämää, eikä sen etenkään tule olla vain omia persoonallisia tarpeita palvelevaa. Se saa olla myös ristiriitoja, yhteentörmäyksiä, omista eduista ja haluista luopumista, se saa tuottaa vaikeitakin tunteita.

Voiko todellinen rakkaus edes koskaan olla sellaista, mikä palvelisi vain omia tarpeita?

Alkuvaiheen intohimon huumassa me emme useinkaan edes huomaa, minkälaisen ihmisen kanssa me päädymme yhteen: me hullaannumme ehkä hänen ulkonäöstään, puheäänestään, statuksestaan, varallisuudestaan, huumoristaan, jännittävyydestään jne, mutta se varsinainen ihminen kokonaisuutena. Ihminen omine asenteineen, arvoineen ja kokonaisvaltaisine olemuksineen jää meille helposti vielä hämäräksi. Puhumattakaan niistä hänen huonoista puolistaan, niitä varsinkaan me emme tahdo huomata ensi ihastuksen huumassa.

Voikin sanoa, että ihmisten päätyminen yhteen muistuttaa lottoarvontaa. Niin epätodennäköistä on, että kaksi täysin toisillensa sopivaa ihmistä löytäisivät toisensa ja siitä eteenpäin yhteiselo muistuttaisi lähinnä prinsessa tarinaa.

Ihastuminen ja intohimo eivät vielä ole rakkautta, mutta niiden sokaisemina me yleensä päädymme toisen ihmisen kanssa yhteen. Vaikka varsinaista rakkautta harvoin onkaan heti alussa, voi ajan myötä myös itse rakkauskin herätä kukoistukseen, mikäli me opimme arvostamaan, ymmärtämään, hyväksymään ja kunnioittamaan puolisoamme hänen kaikkine puolineen, myös hänen huonoine puolineen. Sillä eihän kukaan meistä ole täydellinen.

Että oppisimme aidosti rakastamaan, meidän täytyy myös oppia asettamaan omat tarpeemme toisinaan syrjään voidaksemme ilahduttaa ja palvella rakastamme. Sillä eihän aito rakkaus etsii vain omaa onneaan, ei aito rakkaus ole itsekästä, se tahtoo toista rakastaa, se tahtoo toiselle olla hyvä.

Tämä oli vähän liian hienosti kirjoitettu, mutta osassa tekstiä on totuuden siemen ja osaa komppaan.

Omassa suhteessa on ollut vaikeita aikoja ja kertaalleen muutimme erilleenkin, koska arjesta ei ahdistuksen ja jatkuvien riitojen takia tullut mitään ja tuntui ettei toinen rakasta pätkääkään, enkä ehkä minäkään häntä. Kuitenkin sitten pienen erossa olon jälkeen tuntui että rakkautta on ja mentiin pariterapiaan, koska MOLEMMAT halusivat vielä tehdä parhaansa.

Siellä jutellessa kyllä oppi huomaamaan että toisessa on edelleen ne ihanat puolet joihin alunperin on rakastunut ja että hänkin ajatteli kauniisti minusta. Kaikki se hyvä vaan oli piiloutunut riitojen alle.

Omat oivallukset oli merkittäviä ja ne oli juuri näitä mitä tässäkin kuvailtiin. Jos toista kuitenkin rakastaa niin ei ne riidat sitä pilaa, ei pidä antaa pilata. Ne kuuluu parisuhteeseen. Toisaalta, aina ei tarvitse riidellä, riidan voi topata jo heti alkuunsa kun huomaa että tämä ei johda kuin riitaan. Voi todeta että okei, tämä on nyt asia josta me ollaan eri mieltä, ja sillä selvä. Ja mennä sen asian yli. Voi huomata että enhän mä nyt lakkaa rakastamasta tuota vaikka se oliskin eri mieltä tästä.

Kaikki tietää että riitelytavoilla on merkitystä, samoin puhumisella. Tunteet ja ajatukset täytyy sanoittaa toiselle asiallisesti, ei toinen ole ajatustenlukija. Ja kaikkein tärkeintä on tajuta että minä itse en ole täydellinen, joten enhän voi toiseltakaan sellaista vaatia. Ei kukaan ole täydellinen. Kun aiemmin olin ajatellut että oikeastaan kaikki vika on puolisossa enkä mä voi niille ongelmille mitään, niin kyllä siellä terapiassa omat silmät avautui. Olen tasan yhtä "syyllinen" ja minussa on hyvinkin raivostuttavia piirteitä. Oppi ajattelemaan asioita, ja omaa käytöstä, myös sen toisen näkökannasta. Silmät aukeni hyvinkin niille omille huonoille piirteille :D

Että etenkin jos suhteessa ei ole väkivaltaa, alkoholismia tms niin suosittelen ehdottomasti sitä pariterapiaa jos molemmat on valmiita muuttumaan. Ja joissain tapauksissa vaikka olisi väkivaltaakin, jos se osapuoli haluaa siitä päästä eroon. Meilläkin oli, ei ole enää.

Meillä on tuosta erosta kulunut 17 vuotta ja menee aivan älyttömän hyvin. Ollaan silti ajoittain käyty pariterapiassa muutaman kerran koska autojakin huolletaan ettei ne menisi rikki, miksei siis myös parisuhteita. Mutta olen huippuonnellinen siitä ettei annettu periksi, vaikka ajateltiinkin jo molemmat että ero on ainoa vaihtoehto. Rakkauden voi löytää monestikin uudelleen ja suhde on sen jälkeen alkuhuumaakin parempi. Kaikki kivet kannattaa kääntää.

Sanoisin että jos ei ole varma haluaako erota, kannattaa ennemmin saada suhde toimimaan paremmin.