Mielenterveyshoidon tila Suomessa

No niin, linkki unohtui aloitusviestistä:

https://www.is.fi/kotimaa/art-2000009832904.html

Päihdevammaisuus ja mt-ongelmat kulkee käsi kädessä.

Koska raha on ihmisiä tärkeämpää nykyään.

Alkuperäinen idea oli ihan hyvä, vähennetään mt-sairaalapaikkoja kun ihmiset sopeutuivat siihen sairaalaelämään, mutta eivät saaneet omaa arkea kulkemaan. Korvataan sairaalat avohoidolla. Mitä käytännössä tapahtui oli että sairaalapaikat väheni mutta avohoitoon ei sitten ylläty ylläty panostettukaan tarpeeksi.

Vaikka on mt-ongelmia. Omaa vastuuta itsestä ei pidä unohtaa.

Mietityttää, että miksi psykiatria ei kiinnosta lääkäriopiskelijoita? Psykologia on nykyään niin suosittu opiskeluala. Olen itse täysin eri alalla, mutta jos olisin ollut kiinnostuneempi terveydenhoitoalasta ja just mieleen liittyvistä asioista, olisi tuntunut jopa mielekkäämmältä opiskella psykiatriksi

Voin olla väärässä juuri kun en kyseisiä aloja erityisesti tunne, mutta luulisi että koulutuksissa käsitellään paljon samojakin asioita, lisäksi psykiatri voi määrätä myös lääkkeitä ja palkkakin on varmaan parempi kuin psykologeilla? Terapeuttinakin voi toimia molemmilta koulutuspohjilta (toki muiltakin). Ja ylipäätään tuntuu, että olisi hirveästi enemmän mahdollisuuksia monenlaiseen työhön ja uraan kun on lääketieteellinen koulutuspohja.

Voi olla että aloissa sitten on jokin perustavanlaatuinen ero, jota ei näin maallikko hoksaa.

Miten onkin, miten psykiatriasta saataisiin kiinnostavampaa? Ja olisiko kouluihin mitään mahdollisuutta saada jonkinlaista kiintiötä eri erikoistumispaikkoihin?

Täysin riittämätön,koska meillä edelleen äänestetään vasemmistoa ja vihreitä.Tosi viime vaaleissa oireet hieman helpottivat.

Vierailija kirjoitti:

Päihdevammaisuus ja mt-ongelmat kulkee käsi kädessä.

Usein vain ne päihdeongelmat ovat seurausta mt-ongelmista. Ei se vain aina toimi niin, että päihteistä pitää päästä kokonaan irti ennen kuin on mahdollista hoitaa niitä mt-ongelmia, ne kulkevat käsi kädessä.

Toki jos ihmisellä itsellä ei ole motivaatiota ja halua päästä irti päihteiden käytöstä on vaikea auttaa myöskään mt-asioissa.

Raha pitäisi keskittää sairaansijojen lisäämiseen. Vakavimmat tapaukset kaipaavat sairaalahoitoa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Päihdevammaisuus ja mt-ongelmat kulkee käsi kädessä.

Usein vain ne päihdeongelmat ovat seurausta mt-ongelmista. Ei se vain aina toimi niin, että päihteistä pitää päästä kokonaan irti ennen kuin on mahdollista hoitaa niitä mt-ongelmia, ne kulkevat käsi kädessä.

Toki jos ihmisellä itsellä ei ole motivaatiota ja halua päästä irti päihteiden käytöstä on vaikea auttaa myöskään mt-asioissa.

Sitten toisaalta täysin päihteettömälläkin voi olla mielenterveysongelmia. T. masennuksen läpi käynyt absolutisti.

Up

Vierailija kirjoitti:

Mietityttää, että miksi psykiatria ei kiinnosta lääkäriopiskelijoita? Psykologia on nykyään niin suosittu opiskeluala. Olen itse täysin eri alalla, mutta jos olisin ollut kiinnostuneempi terveydenhoitoalasta ja just mieleen liittyvistä asioista, olisi tuntunut jopa mielekkäämmältä opiskella psykiatriksi

Voin olla väärässä juuri kun en kyseisiä aloja erityisesti tunne, mutta luulisi että koulutuksissa käsitellään paljon samojakin asioita, lisäksi psykiatri voi määrätä myös lääkkeitä ja palkkakin on varmaan parempi kuin psykologeilla? Terapeuttinakin voi toimia molemmilta koulutuspohjilta (toki muiltakin). Ja ylipäätään tuntuu, että olisi hirveästi enemmän mahdollisuuksia monenlaiseen työhön ja uraan kun on lääketieteellinen koulutuspohja.

Voi olla että aloissa sitten on jokin perustavanlaatuinen ero, jota ei näin maallikko hoksaa.

Miten onkin, miten psykiatriasta saataisiin kiinnostavampaa? Ja olisiko kouluihin mitään mahdollisuutta saada jonkinlaista kiintiötä eri erikoistumispaikkoihin?

Psykiatria ei ole lääkäreillä suosittu valinta koska psykiatria on tietyllä tavalla vielä niin uutta ja heppoisella perustalla, ihan erilaista kun muu lääketiede ja tietyllä tavalla epätieteellistä. Jos on käynyt lääkiksen kovalla työllä niin siitä on hyvä jatkaa muihin sairauksiin, psykiatriksi opiskeleva joutuu tavallaan aloittamaan tyhjästä. Diagnoosit on pitkälti arvailua eikä voi vaan katsoa verikokeista tuloksia ja diagnosoida potilasta mikä tunnolliselle lääkärille voi olla luontaantyöntävää. Vastuu on kuitenkin suuri mutta mistään ei ole sellaista varmuutta kuin muilla lääketieteen aloilla.

70 luvulla lääkkeet yleistyi ja sen myötä kaikkialla maailmassa siirryttiin painottamaan avohoitoa.  Sairaalapaikat on siis vähentyneet muuallakin kuin suomessa. Hoito myös siirtyi terapia painotteisuudesta lääke painotteisuuteen. Serotoniini uskovaisuus vei lopullisesti pohjan henkilön omalta vastuulta ja sälytti toipumisen lääkehtaiden ratkaistavaksi

Vierailija kirjoitti:

Päihdevammaisuus ja mt-ongelmat kulkee käsi kädessä.

Jossain vaiheessa yritin saada apua elämää rajoittavan dissosiaatioon. Olin aiemmin kertonut suoraan ns tuurijuoppoudestani. Kykenin olemaan siis pitkiä aikoja juomatta, mutta kun join niin määrät aivan liian isoja 50 kiloiselle naiselle.

Odotin ja olin innoissani, kun vihdoin sain ajan psykiatrille.

Psykiatri katsoi nuivasti ja totesi "pitäisiköhän sun mennä tonne päihdepolille hoitamaan tuo alkoholiongelmasi ja tulla sitten takaisin?". En ollut juonut kolmeen kuukauteen eikä edes tehnyt mieli. Mykistyin.

Itseasiassa pyysin lääkettä, joka hillitsee juomahimoja. No enpä mä sitäkään saanut.

Hyöty ja hoito oli mikä?

Vierailija kirjoitti:

Raha pitäisi keskittää sairaansijojen lisäämiseen. Vakavimmat tapaukset kaipaavat sairaalahoitoa.

Aloin tässä miettimään, voisiko yksityishenkilö perustaa jonkinkaltaisen "parantolan"?

Tietenkään lääkehoitoa ei saa, mut monelle olisi apua pelkästään leposijasta, jossa saa levätä ja ruoka tulee nenän eteen mutta pääsisi myös muiden ihmisten piiriin.

Olen nyt ollut täällä suljetulla osastolla yli kaksi kuukautta. Hoitoa ei anneta, vain lääkkeitä, levozinia ja hibernalia.

Vierailija kirjoitti:

Päihdevammaisuus ja mt-ongelmat kulkee käsi kädessä.

Ei aina. Voi olla raitistuttu ja silti tietty perusluonne on rikki tai ainakin vaikea masennus jää. Tai sitten bipolaarius. Ei kaikki päihteile joilla päässä vippaa, toki aika tavallista se nykyään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Päihdevammaisuus ja mt-ongelmat kulkee käsi kädessä.

Jossain vaiheessa yritin saada apua elämää rajoittavan dissosiaatioon. Olin aiemmin kertonut suoraan ns tuurijuoppoudestani. Kykenin olemaan siis pitkiä aikoja juomatta, mutta kun join niin määrät aivan liian isoja 50 kiloiselle naiselle.

Odotin ja olin innoissani, kun vihdoin sain ajan psykiatrille.

Psykiatri katsoi nuivasti ja totesi "pitäisiköhän sun mennä tonne päihdepolille hoitamaan tuo alkoholiongelmasi ja tulla sitten takaisin?". En ollut juonut kolmeen kuukauteen eikä edes tehnyt mieli. Mykistyin.

Itseasiassa pyysin lääkettä, joka hillitsee juomahimoja. No enpä mä sitäkään saanut.

Hyöty ja hoito oli mikä?

Ehkä hän päätteli että sun on mahdoton olla juomatta ja pyydät oliko antabusta? Ei ne anna varmaan silloin, jos päättelevät että juomattomuus on hyvin vaikeaa. Oliko tuo niin suuri moka, jos olet ollut kolme kk raittiina suht vaivatta, mikset painottanut sitä?

Vierailija kirjoitti:

70 luvulla lääkkeet yleistyi ja sen myötä kaikkialla maailmassa siirryttiin painottamaan avohoitoa.  Sairaalapaikat on siis vähentyneet muuallakin kuin suomessa. Hoito myös siirtyi terapia painotteisuudesta lääke painotteisuuteen. Serotoniini uskovaisuus vei lopullisesti pohjan henkilön omalta vastuulta ja sälytti toipumisen lääkehtaiden ratkaistavaksi

Lääkehoidon kustannukset vain murto-osan psykoterapiasta, jonka tulokset ovat vieläpä epävarmoja, useimmin käy niin että antaa eväitä ja hyödyttää, auttaa siis eteenpäin (jos on vaikea elämää haittava esim pakkomielle/toiminto/mielialahäiriö) eli vahvistaa persoonallisuuden myönteisiä ja rakentavia puolia. Tuota muokkaustyötä joutuu useimmiten kuitenkin jatkamaan itse ja riippuen lähtökohtien vammauttavuudesta voi mennä pitkällekin ennen kuin kokee olevansa levollinen, tyytyväinen jopa kiitollinen elämästään. Terapia ei todellakaan ole taikasauva, mutta parhaimmillaan siitä on suuta apua ja tukea. Mikään lääkitys ei korvaa sitä, että voit purkaa mieltäsi toiselle joka suhtautuu sinuun hyväntahtoisesti ja kannustavasti.

Maria O. kirjoitti:

Olen nyt ollut täällä suljetulla osastolla yli kaksi kuukautta. Hoitoa ei anneta, vain lääkkeitä, levozinia ja hibernalia.

Minä olin joskus 3kk. Sitten ne nakkaa pihalle. Mitään hyötyä siitä ei ollut vaan pelkkää haittaa. Lääkkeitä en nykyään käytä. Niistä oli vain haittaa. Minulla kokoaikainen oikea palkkatyö sai elämän kuntoon.m38