Viimeinenkin toivonkipinä isoäidin löytymisestä sammui

Sää on kolea ja sateen lähestyminen on ilmassa keskikesästä huolimatta. Parkkeeraan autoni kadunvarteen ja lähden kävelemään kohti erästä tietä, josta sain ensikosketukseni Helsinkiin. Vaikkakin myöhemmässä vaiheessa olenkin ollut aktiivinen Helsingissäkävijä, tällä alueella en ole liikkunut 90-luvun alun jälkeen. Tänne tein mummon kanssa ensimmäisen matkani Helsinkiin lapsena ja täällä käytiin sen jälkeenkin siihen 90-luvun alkuun saakka, kunnes mummon kaksoissisar muutti täältä miehensä kanssa lähikuntaan. Mummo ja sisarensa olivat läheisiä. Mummo kuoli 90-luvun puolivälissä ja sisarensa eli sinne 2000-luvun alkuun saakka. iäkäs puolisonsa kuoli muutama vuosi sitten. Mummon kuolemasta olin katkera, koska hän kuoli verrattain nuorena.
Koska mummo on ollut kauan kuolleena, toivon hänet kuitenkin kohtaava täällä, jossa hänen kanssaan usein kävin ja josta jäi erityisiä tunteita mieleen. Tämä, Suomen pääkaupunki, Helsinki. Ja ne iltahämärän monet valaistukset, joita maaseudulla ei ollut tai kaikki muu ihmeellisyys. Junat, ratikat tmss
Nyt olen vanhalla, tutulla tiellä. Täällä viimeksi silloin 90luvun alussa juhlimassa mummon ja kaksoissisarensa yhteisiä syntymäpäiviä. Sen jälkeen en ole täällä käynyt
Vaan kaikki olen nähnyt sen jälökeen muualla, mutta nyt he ovat poissa ja kadonneet. odotan löytäväni heidät täältä. Tulen tutun rivitalon kohdalle ja katselen ympärilleni. Tunnistan talon ja pihan. Ympäristö palailee hämärästi mieleeni. Huudan heitä nimeltä ja kuljen talon ympäri. Saan joidenkin ohikulkijoiden katseet kääntymään. Kukaan ei vastaa, etsin aikani ja kuljen ympäristössä, mutta joudun luovuttamaan jo senkin vuoksi, että pelkään saavani kohta virkavallan perääni, kun minua jo tuijotetaan. joudun lähtemään pettyneenä pois. En löytänyt isoäitiä täältäkään. Toivonkipinä on sammunut.