Lue keskustelun säännöt.
Parisuhde ei ilmeisesti ole enää minua varten
06.09.2023 |
Kokeeko kukaan täällä tuskaa asiassa, että kun ei oikein jaksaisi seurustella, mutta ei oikein huvittaisi olla yksinkään. Poukkoilen edestakaisin tämän asian kanssa ja olen epäjohdonmukainen. Avioerostani on vuosia ja vuosia ja kaikki suhdeyritelmät ovat päättyneet tahdostani. En ole jäänyt ikävöimään KETÄÄN. Olen ollut helpottunut jokaisen päättyneen suhteen kohdalla. Ikään kuin pystynyt taas hengittämään ja ollut vapaa. Kuitenkin mieleni on kummallinen ja aina jonkin ajan kuluttua päädyn hakemaan seuraa todetakseni taas, että ei, en jaksa. Miten saan tämän loppumaan? Miten saan taottua kaaliini, että unohda ja anna olla ja elä hyvä elämä yksin? Onko täällä sellaisen periaatepäätöksen tehneitä? Mitään viisaita neuvoja kellään?
Kommentit (49)
Ihan hyvä olla välillä yksinkin. Tai kevyt tapailusuhde voisi sopia paremmin tuossa tilanteessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miehenä kahden tällaisen naisen kanssa ollut suhteessa ja molemmat suhteet päättyneet naisen tahdosta. Myönnän, että en ymmärrä. Enkä kyllä arvostakaan.
Ja jos ei nainen kaipaa, niin kaipasin sitten itse tai en, niin takaisin en tuollaista epäluotettavaa akkaa enää ottaisi.
Eihän ne ole takaisin pyrkimässäkään. Jos suhteessa on ankeampaa kuin ilman suhdetta, luonnollisesti suhde päätetään eikä jäädä kärvistelemään toisen osapuolen onnellisuuden vuoksi.
Paitsi että ne raukat ei itse tiedä mitä haluaisivat.
Toisen onnellisuuden..? Te mammat olette niin pihalla, että edes huumeilla olisi vaikea saada tehokkaampaa tulosta...
Mitkä raukat? Sinähän tulit jätetyksi parikin kertaa ja olet siitä ilmiselvästi katkera. Ehkä terapia auttaisikin sinua?
Mitä pahaa on siinä, että testaa useamman miehen kanssa suhdetta ennen kuin tekee lopullisen päätöksen luopua parisuhteista? Olisiko se edes järkevää ilman testaamista, jos ei ole aivan varma?
Et sä tuu ikinä olemaan aivan varma.
Mutta mulkku naiseksi olet aina.
Tuli mieleen, että minä olen myös parisuhde suorittaja joka estää minulta sen, että olisin oikeasti yhteydessä ihmiseen. Pyrin suorittamaan täydellisesti parisuhdetta sen sijaan että eläisin sitä. Joten parempi olla ilman
Vierailija kirjoitti:
Tuli mieleen, että minä olen myös parisuhde suorittaja joka estää minulta sen, että olisin oikeasti yhteydessä ihmiseen. Pyrin suorittamaan täydellisesti parisuhdetta sen sijaan että eläisin sitä. Joten parempi olla ilman
Tunnistin tuosta itseni. Ja samalla tajusin mikä jutussa aina mättää. Taidan suorittaa koko elämääni enkä elää. Vinkkejä niiltä, jotka ovat oppineet elämään!
Niin, miksi tuntuu, että parisuhde - tai oikeastaan mikä "kiva" vaan - vaatii liikaa vaivaa. Koko ajan pitää huomioida, miettiä, suunnitella. Ihan sama vaikka kyseessä olisi metsäretki tai piknik puistossa, sekin pitää suorittaa. Osaan nauttia vain yksinolosta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sama, mutta olisi kiva että olisi sellainen vähän kuin kaveruus-parisuhdeviritelmä, joka olisi hauskaa, eikä kukaan valittaisi joistain pikkuasioista. Tunteet mukana tietenkin.
Tälle on jo oma nimitys: easy going-tyttöystävä/poikaystävä. Tulee paikalle, kun tarvitaan ja on aina hyvällä tuulella eikä koskaan vaadi mitään. Käytännössä tällaista ihmistä ei ole olemassakaan eli on vain harhaa.
Olen ollut sinkkuna lähes 7v. Aluksi noin pari vuotta erosta yritin tapailla (tasan kerran), mutta sitten tajusin, että ei hitto, en jaksa. Olen tyytyväinen päätökseeni. Mulla on kyllä työ, lapset ja kotieläimet, että en koe, että tässä olisi aikaakaan parisuhteelle. Mutta en myöskään mitenkään haikaile parisuhteen perään ja odota, että lapset muuttaisi jo omilleen yms. Koin, että parisuhteissa ei tehty yhdessä kompromisseja vaan mun olisi pitänyt luopua tahdostani ja haaveistani. En jaksa sellaista enää, enkä usko, että sellaista miestä olisi, jonka kanssa voisin olla oma itseni ja pitää oman tahtoni ja haaveeni. Jotenkin ei koskaan ole kohdannut sekä intohimo ja että tuntee tulevansa rakastetuksi omana itsenään. Ja en kyllä jaksa yhtään jos nämä ei kohtaa.
En ole enää vuosiin kaivannut mitään suhdetta. Viihdyn itseni seurassa ja rakastan itseäni omana itsenäni. Nuorempana sitä vielä jotenkin jaksoi toivoa parisuhdetta, mutta omalle kohdalle ei ole osunut sellaista, joka olisi kunnolla ollut sen arvoista, muuta kuin lasten osalta. Pitkään olin allerginen kaikelle romantiikalle, esim. leffoissa ja sarjoissa. Nykyään voin jo niitäkin katsoa ja se riittää hyvin mulle romantiikan osalta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miehenä kahden tällaisen naisen kanssa ollut suhteessa ja molemmat suhteet päättyneet naisen tahdosta. Myönnän, että en ymmärrä. Enkä kyllä arvostakaan.
Ja jos ei nainen kaipaa, niin kaipasin sitten itse tai en, niin takaisin en tuollaista epäluotettavaa akkaa enää ottaisi.
Eihän ne ole takaisin pyrkimässäkään. Jos suhteessa on ankeampaa kuin ilman suhdetta, luonnollisesti suhde päätetään eikä jäädä kärvistelemään toisen osapuolen onnellisuuden vuoksi.
Paitsi että ne raukat ei itse tiedä mitä haluaisivat.
Toisen onnellisuuden..? Te mammat olette niin pihalla, että edes huumeilla olisi vaikea saada tehokkaampaa tulosta...
Mitkä raukat? Sinähän tulit jätetyksi parikin kertaa ja olet siitä ilmiselvästi katkera. Ehkä terapia auttaisikin sinua?
Mitä pahaa on siinä, että testaa useamman miehen kanssa suhdetta ennen kuin tekee lopullisen päätöksen luopua parisuhteista? Olisiko se edes järkevää ilman testaamista, jos ei ole aivan varma?
Et sä tuu ikinä olemaan aivan varma.
Mutta mulkku naiseksi olet aina.
Onneksi en ainakaan ole katkera mies enkä etenkään tanssi katkerien miesten pillin/pilin mukaan. Jos on naisena mulkkuutta asettaa itsensä etusijalle eikä kynnysmatoksi, niin sitten ole mieluusti se mulkku.
Ihana ketju. Olen aina luullut olevani jotenkin outo kun ajattelen/tunnen samoin kuin ap. Vasta viime vuosina olen hyväksynyt sen ettei kakki ole parisuhdeihmisiä ja se on ihan ok.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ehkä etsit vääränlaista suhdetta? Minulla oli ensimmäisen avioliiton jälkeen samanlaiset fiilikset, mutta lopulta käsitin että sellainen perinteinen symbioottinen parisuhde saman katon alla ei vain sovi minulle. Nykyisessä avioliitossa ei olla koskaan asuttu yhdessä eikä todennäköisesti tulla asumaankaan. Läheisyyttä on, tehdään paljon kaikenlaista yhdessä, mutta kummallakin on oma tupa, oma lupa ja tilaa hengittää aina kun tarvitsee.
En ole ap, mutta olen kyllä avioeroni jälkeen kyllästynyt nimenomaan tämmöisiin ei-symbioottisiin parisuhteisiin, vielä pahempaa olisi asua yhdessä. Aina ne miehet on silti huomiota vaatimassa.
Se huomion vaatiminenhan se siinä on juuri ja sen takia alitajuisesti iskee jarrut päälle jo kauan ennen kuin pitäisi alkaa yhteenmuuttoa suunnittelemaan. Kun sen tiedostaa niin se ei enää samalla tavalla ahdista vaan voi alkaa helpommin ja jämptimmin asettaa rajoja. Sitten pitää vielä löytää sopiva ukonturjake jolle samat pelisäännöt sopivat. Suurinosa miehistä tuntuu kyllä olevan aika takertuvia reppanoita, harvassa ovat ne joille tämä järjestely oikeasti sopii vaikka moni alkuun muuta väittääkin.
Tää on joku kohtaamisongelma. Mä haluisin läheisen symbioottisen suhteen mutta mun tapaamat miehet ei.
Erilliset asunnot eikä joka päivä tapailua, niin kipinä säilyy.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä en oo koskaan vielä parisuhteessa ollutkaan ja oon 31. En kyllä kaipaakaan sitä, vaan ennemminkin ahdistaisi että pitäisi jonkun tyypin kanssa jakaa melkein koko arki. En silti ajattele etten voisi ikinä ajatella olevani parisuhteessa. Jos oikein samalla aaltopituudella oleva mies löytyy, niin sittenhän se on vain onni olla samanhenkisen seurassa. En vaan usko että sellaista tässä ihan helpolla löytyy.
N31
Mä voisin mieluummin ottaa jonkun luotettavan FWB jutun tässä jossain kohtaa. Vapaus ja hellyys samassa paketissa :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Erilliset asunnot eikä joka päivä tapailua, niin kipinä säilyy.
No, yli 30 vuotta yhdessä ja miltei alusta asti saman katon alla ja kipinä on edelleen. Jollei olisi niin puoliso on väärä, sanoisin.
Taitaa olla ihan ihmisen perusluonne kyseessä, mitenkään päin ei ole koskaan hyvä.
Ehkä sulle ei ole vaan löytynyt sellaista kumppania, joka kolahtaisi tarpeeksi. Tuskin sulle hirveästi tunteitakaan on päässyt kehittymään, jos koet suhteen päättämisen lähinnä helpottavana. Kuulostaa, että seurustelet jostain ihmeen velvollisuudentunnosta.
Ottaisin varmaan tauon kaikesta treffailusta, menisin ehkä juttelemaan terapiaan näistä jutuista ja koittaisin päästä kosketuksiin omien syvimpien halujen ja fiilisten kanssa. Olethan myös käsitellyt kunnolla edelliset erot? Näistäkin voi jäädä kuormaa, joka sitten vie ilon uudesta ihmissuhteesta.
Jotenkin minun korvaan kuulostaa, että et välttämättä ole oikein kosketuksissa omiin tunteisiin tällä hetkellä. Muutenhan tuollaista tilannetta ei pääsisi edes syntymään, että kitkuttelet suhteessa ja olet helpottunut, kun se loppuu. Ethän ole uupunut? Uupuneena usein suorittaa elämää, niitä ihmissuhteitakin ja niistäkin tulee kuormittava tekijä, kun ilo katoaa, koska joudut esittämään jaksavaa ja pirteää muiden seurassa, vaikka oikeesti haluisit vaan romahtaa sänkyyn.
Minulla on yksi huomio ap:lle. Jos joka kerta suhde päättyy hänen aloituksestaan, kannattaisi olla jonkin aikaa ilman ja selvittää itselleen, mistä tämä johtuu. Mikä on se kohta itsessä, se tarve, mihin kukaan toinen ihminen ei pysty vastaamaan?
Ap tässä. Tännehän oli tullut mukavasti keskustelua ja vertaistukeakin. Hyviä ajatuksia tähän liittyen.
Enhän minä tosiaankaan tahallani hakeudu suhteisiin tavoitteena jotenkin rikkoa toinen. Asiat vain ovat toistuvasti ajautuneet siihen pisteeseen.
Olen miettinyt, että ehkä se johtuu siitä, että kun minun ei ole "pakko" saada mitään toimimaan. Lapset on. Pärjään elämässä itsenäisesti. En haikaile häitä tai mitään sellaisia. Olen myös jo 4-kymppinen. Ohi ovat ne nuoruuden ajat kun sitä oli niin raakile ja mukautuvainen. Olen tullut kovemmaksi.
Olenko siis kyyninen vanha akka? Ehkä.
Silti minulla on aina välillä kaipuu yhteyteen toisen ihmisen kanssa. Ne suhteet eivät vain ole täyttäneet tätä kaipuutani. Ehkä tosiaan hakeudun minulle sopimattomaan seuraan. Ehken vain tosiaan ole tavannut sitä oikeaa vielä. Ehkei vika olekaan minun päässäni. Tai sitten on.
Otan vinkeistänne vaarin ja jatkan sisäisen maailmani tarkastelua.
Kuulostaa tutulta.
Nyt tosin on pian 7 vuotta takana parisuhdetta, jossa emme asu yhdessä ja kummallakin on selvästi omat elämänsä parisuhteemme lisäksi.
Olen aina vihannut parisuhteen alkuaikoja eikä tämäkään kerta ollut poikkeus. En tiedä oltaisiinko tässä, jos ensimmäisenä vuonna ei olisi ollut sairastelua, sairaalassa oloa ja kuukauden ulkomaakomennusta, jolloin elämän realiteetit lävähti esiin. Minulle kaikki tuo erossaolo sopi hyvin ja oli tarpeellinen hengähdystauko, mutta toisella oli vaikeampaa. Tuon jälkeen ollaan onnistuttu löytämään molemmille sopiva tasapaino ajan kanssa. Meillä on esimerkiksi sama harrastus, mutta kumpikaan ei pitemmän päälle halunnut harrastaa yhdessä vaan olemme parempia erillämme ja olemme löytäneet muita asioita, joita teemme yhdessä.
Huomenna puolisoni menee töiden jälkeen menoihinsa ja minä menen kotiini ja se sopii kummallekin mainiosti. Alkuaikoina kokeilimme kumpaakin tapaa ja jompikumpi oli jos ei tyytymätön niin ainakin epämukavuusalueellaan. Kaipaamme työviikon lopuksi yksinkertaisesti eri asioita useimmiten.
Joo en tajua näitä ihmisiä kun suree eroaan jopa vuosikausia kun minulle se on aina ollut mukava asia joka on vihdoinkin vapauttanut minut parisuhteen painostavasta ikeestä niin sanotusti. Olen oppinut sen, että kun joku asia on paperilla ok niin se tarkoittaa sitä että se on eräänlainen standardi kun on sopinut monille, mutta se ei ole minun juttu. Vähän kuin ostaa niitä ideoita ja mielikuvia ennen kuin itse kokeilee. Nyt luotan siihen omaan kokemukseeni asioista mitä se on.