Mikä piristää sateista syksyäsi?

En mä keksi mitään. Ei jaksais enää olla ollenkaan. Kaikki tuntuu niin ankealta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä elvyttelen vanhaa postcrossaus-harrastusta.

Kodikasta kirjoitella kortti ja mennä postittamaan se, sitten odotella postia. En edes muista milloin olen saanut oikeaa postia viimeksi :D

Tein tuota pari vuotta sitten jonkin aikaa! Mutta alkoi lopulta vain harmittaa, kun itse panostin kortteihin ja kirjoitin niihin ajatuksella, mutta itse saamissani korteissa ei yleensä lukenut oikein mitään. Kai hain siitä jotakin muuta kuin moni muu. /offtopic

Mäkin lähetin ennen aina kaupan kauneimpia kortteja tutuille ja sukulaisille mutta itse sain aina jotain rumia jämäkortteja. Siinä meni ihan fiilikset ja lopetin lopulta kokonaan.

Nyt jos haluan kauniita kortteja, ostan ne itse itselleni.

Viikonloppuisin punaviiniä hyvän ruoan kanssa kynttilänvalossa ja loppuvuoden hulinat yrityksessä!

Arjen luxusta kirjoitti:

Osta kielon tuoksuinen suihkusaippua ja ota lämmin, tuoksuva suihku päivän päätteeksi.

Kielohan on ihan sairaan pahan hajuinen! Siitä tulee pääkin kipeäksi.

Mikään ei piristä niin paljoa kuin kunnon sateet.

Ihan syksy itsessään, kesä on inhokki kuukauteno ja syksyllä tunnen taas herääväni eloon. Rakastan eniten syksyssä värejä, ulkoilua ja metsissä samoilua😍

Sade on piristävää. Viileä, raikas ja tuoksuva ilma. Kohta alkaa ilmassa tuoksua omenat ja lakastuvat kasvit.

Sienestys on mukavaa ja siitähän saa nauttia juuri sateiden ansiosta :) tosin kovalla sateella ei metsään voi mennä.

Luonto on vielä vihreä, puissa lehdet ja kasvit kukkivat, toista se olisi jos helteet olisivat jatkuneet syksyyn. Hyvä näin.

Sienien ja marjojen kerääminen, patikointi metsässä kylmän yön jälkeen kun aurinko nousee, vähän sumua, puut syksyn loistoväreissä. Onneksi meillä neljä vuodenaikaa.

Ajatus siitä, että aina voin tappaa itseni. Sitä ei kukaan voi estää.

Vierailija kirjoitti:

Miksi sitä syksyä tarttisi piristää? Sateet ja pimeys on mukava juttu, on miellyttävää kun mielentilakin vaipuu siinä mukana erityisen levolliseen tilaan. Syksy on "mielentilallisesti" paras vuodenaika.

Keväästä en tykkää. Kevät antaa lupauksen että "jee, pian on kesä ja pääsee tekemään kaikkea kivaa kuten esim uimaan!" Mutta sen lupauksen toteutumista eli kesän saapumista joutuukin sitten odottamaan ihan liian pitkään. Kevät on odotteluvuodenaika.

Jatkoa...

Ihan oikeasti ajattelen että syksy on paras vuodenaika mielentilan vuoksi: syksyllä mieli lepää! Mielenlepo - mikäpä mukamas olisi sitä parempaa? Häh? Eikös mielenlepo ole parasta maailmassa, parasta elämässä? Kukapa ei toivoisi voivansa viettää koko elämänsä mielenlevossa? Eli kukapa ei toivoisi elinikäistä syksyä?

Ainoa kerta kun en viihtynyt syksyssä ihan täydellisen hyvin oli aikoinaan kun tein lehdenjakotöitä polkupyörällä. Ne työt tehtiin todella pimeään vuorokaudenaikaan eli aamulla kutakuinkin kello 2-6. Toki jos työt olivat ihan kaupungin keskustassa niin valoa piisasi kun oli niin paljon katuvaloja yms. Mutta kun työt olivat keskustan ulkopuolella, taajamassa, niin pimeyttä piisasi. Silloin oli orpo olo. Ei se ollut masentavaa, surullista, väsyttävää, ankeaa,... mutta kun tuntikausia tarvitsi kulkea ulkona ypöyksin kaiken pimeyden keskellä... niin oli orpo olo. No: silloin käytin yksinkertaista ratkaisua: otsalamppu! Käytin otsalamppua aina. Ihan aina. En minä tarvinnut sitä käytännön syistä, en tarvinnut voidakseni tehdä töitäni, koska kyllä minä näin postilaatikot ihan ilman otsalamppuakin. Mutta kyllä se otsalamppu vähensi sitä "orpouden tunnetta", vähensi pahaa oloani. Otsalampun ansiosta näin edessäni joka hetki valoa enkä pelkkää pimeyttä. Otsalampun ansiosta en ollut koko ajan pelkän pimeyden ympäröimä.

Joten kaipa vastaukseni aloittajan kysymykseen täytyy olla: otsalamppu! Otsalamppua minä suosittelen muillekin. Vaikka ei tuo otsalamppu minulle tuonut "piristystä" syksyyn. Mutta otsalamppu vähensi pimeyden tuomaa orpouden tunnetta.

Vierailija kirjoitti:

Ajatus siitä, että aina voin tappaa itseni. Sitä ei kukaan voi estää.

Kyllä se voidaan estää. Esim Intiassa itsen tap paminen on rikos. Siellä itsen tap pamista suunnittelevat ihmiset sidotaan lepositeisiin ja pidetään väkisin hengissä nenäletkuruokinnalla vuosikymmenten ajan. Kuten tehtiin sille jollekin intialaiselle naiselle joka sen jälkeen syystä tai toisesta voitti Nobelin rauhanpalkinnon.

Aikamoista kidu tusta tuo ihmisen väkisin hengissä pitäminen tuolla lailla. Mutta ilmeisesti lainsäätäjien mielestä on parempi kidu ttaa ihmistä kuin sallia hänen kuolla.

Myös Suomessa on samankaltaista mentaliteettia, samankaltaista toimintaa. Mm entinen ministeri Osmo Soininvaara on kritisoinut Suomen toimintaa, hän mm kirjoitti Suomen vastaavanlaisesta toiminnasta kriittisen artikkelin jonka otsikko on muistaakseni "ihmisen velvollisuus ei ole kitua". Tuo kitumiseen pakottaminen on ihmisen kärsimyksen pitkittämistä. Me ihmiset emme saisi pitkittää toisen ihmisen kärsimystä. Mutta jostain kumman syystä tuota muiden kärsimysten pitkittämistä harrastetaan maailmanlaajuisesti ihan äärimmäisen paljon.

170-176cm/70-80kg, tumma tai brunette,sinisillä tai vihreillä silmillä varustettu syysneito piristäisi kummasti ,mutta menee tää syksy ihan näinkin. parempi ettei opeta itseään liian hyvälle.

Mä päivitin huulipunani, ostin somat aamutossut, kynttilöitä ja suklaata.

Vierailija kirjoitti:

Ajatus siitä, että aina voin tappaa itseni. Sitä ei kukaan voi estää.

Hienoa että sinulla on unelma,toivoisin että osaisin kannustaa sinua sen saavuttamiseen ja toteutumiseen.

Löysin kirppikseltä pirteät pitkävartiset villasukat (uudet). Ne lämmittää syksymmällä, kun lattia viileä.

Vietän suurimman osan syksyä Espanjassa.

Kiitos ap:lle kivasta aloituksesta!

Venäjän alkeiskurssi

Sienestys

Juokseminen

Uusi ihastus

Villasukat

Paneminen

Livemusiikki

Ei tarvitse piristää mitenkään. Syksy on niin kaunis!

Lisäksi ei ole enää ihan hiessä aina kun kävelee johonkin, pelkkää plussaa!

Pidän myös hämyisestä pimeydestä, ihana käydä iltakävelyllä. Ja ilmassa leijuu sellainen mehevän raikas tuoksu.

Työpaikkaromanssi

...

niin vaan kävi, en ole naimisiin menon jälkeen vilkaissutkaan kehenkään muuhun. Uudessa tiimissä nyt syksyllä aloitettuani yhtäkkiä huomasin ajattelevani jatkuvasti työkaveria ja hän selvästi myös minua. Ei ole kuitenkaan aikomustakaan viedä asioita pidemmälle, mutta pieni ihastumisen tunne kyllä kieltämättä piristää ja antaa kummasti virtaa töissä ja niiden ulkopuolellakin.