Millaisia vastoinkäymisiä sinulla on elämässä ollut?

-kiusatuksi tuleminen ala-asteella ja siitä seurannut yksinäisyys

-toisen vanhemman alkoholismi ja mielenterveysongelmat (ei kuitenkaan väkivaltaa kotona)

-oma masennus ja uupumus

-en saanut opiskelupaikkaa helpolla

-vanhempien avioero

-keskenmeno



Onnistumisiakin on: ihana perhe (kaksi lasta),maisterin tutkinto ja oma koti, fyysinen terveys

- pihakiusaaminen

- koulukiusaaminen

- työtä rajoittavia sairauksia

- työttömyys

- homeasunto

- ikäviä ja pahantahtoisia naapureita

- yksinäisyys ja turvattomuus

- taloudelliset vaikeudet

- terveydellisiä ongelmia vanhemmiten

-Vanhempien riitaisa parisuhde ja isän toistuvat sivusuhteet -Koulukiusaus

-Vaikea murrosikä ja riskikäyttäytymistä, ei onneksi huumeita. Hyväksikäyttö ja väkivaltainen parisuhde.

-Synnytyksen jälkeinen masennus itselläni toisen synnytyksen jälkeen.

-Aviopuolison kanssa ristiriidat

-Traumaattinen synnytys ja lapsettomuus toisen jälkeen.

-Pettymykset ihmissuhteissa, olen ollut liian usein liian luottavainen.



Elämässäni on myös ollut paljon hyvää ja ihania kokemuksia ja päivä päivältä tuntuu paremmalta.

Mukava muuten huomata, ettei tähän ketjuun ole kirjoittanut kukaan mitään "Eihän noi nyt mitään ole. Mulla sen sijaan on isompia ongelmia." Tuollaisiinkin kun törmää, jotka vähättelevät toisten asioita ja se kyllä ottaa aivoon.

Aamu-uutiset 21.3.2011 - Suomi on luokkayhteiskunta!



____



Niin on. Henkilökohtaisesti kysyn sitäkin, että onko Suomessa vanhan yläluokan yksilöt tapettu salakavalin keinoin? Onko tapahtunut tiettyyn kansanosaan kohdistunut kansanmurha????



Koulutuksella - esimerkkinä Kallion työväenluokan alue - nostettiin työväenluokkaisia lapsia yhteiskunnallisiin asemiin samanaikaisesti kun koulussa alettiin hakata päähän entisistä vanhoista suvuista tulleiden jälkeläisiä. Menikö kaikki omaisuus? Jäivätkö työttömiksi? Jäivätkö yliopistojen ulkopuolelle? Alkoholisoituivatko? Jäivätkö lapsettomiksi? Muuttivatko ulkomaille? Saivatko mielenterveysongelmaisen paperit jne?



Koulutuksella vedettiin joitakin ylöspäin yhteiskuntaluokassa, mutta toisille opetettiin, että älä luule olevasi jotakin, et ole mitään…et kelpaa mihinkään…teet mitä tahansa niin tuotoksesi ei koskaan tule olemaan tarpeeksi hyvä…opettaja nyrpisti nenäänsä jo ekaluokkalaisen suorituksille…



Tämäkö mahdollisti sellaisen presidenttiyden kuin esimerkiksi Tarja Halonen?



Miksi en ole juuri koskaan törmännyt omaan luokkaani kuuluvia ihmisiä? Jopa poikaystävät hävisivät oudosti?



Jos tippuu omasta luokastaan, niin pitäisi olla joku alempi luokka, joka ottaa omasta luokastaan tippuvan vastaan. Mitään sellaista luokkaa ei kuitenkaan ole vaan tippuu yhteiskunnan ulkopuolelle, siis syrjäytyy. Koulussa puhuttiin yhteiskunnallisesta luokkakierrosta, mutta se on bullshitiä...jotain ihme ideologiaa...



Tämän artikkelin kirjoittaja on hyvä esimerkki. On koulutusta ulkomailta (tietysti ulkomailta eikä Suomesta) ja on sukutaustaa kaikilta suunnilta, mutta raiskattu, rutiköyhä, työtön koko elämän, naimaton, lapseton, itsemurhan ja alkoholin lähiympäristössä kokenut...muka mielenterveysongelmia...osaton, rooliton, syrjäytynyt...akateemiset sukulaiset kaikki eläkkeellä, papit ja diplomiinsinöörit ajavat taksia ja bussia...



Hulluutta, hulluutta...hulluutta...Nyt kaikki suomalaiset - kysykää mitkä teidän juurenne ovat ja missä olette nyt ja missä tilassa sukulaisenne ovat? Onko Suomessa tapahtunut tiettyjen yhteiskuntaluokkien kansanmurha? Pitäisikö Suomi saada kansanväliseen tarkkailuun ihmisoikeusrikkomustensa vuoksi? Mitäs sanotte? Vai ovatko kaikki jo niin köyhiä ja huonossa jamassa, että eivät enää jaksa eivätkä pysty taistelemaan...no, kyllä riittää ulkomaalaisia, jotka pakenevat omista maistaan ja asuttavat koko Suomen...sellaisia ihmisiäkin, joilla ei ole edes mitään henkilöllisyyspapereita...ja suomalaisilta on saatettu varastaa identiteettikin...joko sellaisiakin tapauksia on tulossa julki...onko se vain ajan kysymys...ihmisellä itsellään ei ole mitään arvoa, mutta hänen identiteetillään on, koska silla voidaan tehdä monia asioita, kunhan vain sen käyttö ensin mahdollistetaan...



Tällaisenko Suomen edestä taistelivat Suomen isät, veljet, miehet ja vaikeita aikoja kokeneet kansan naiset ja lapset? Ja jotta Suomesta tulisi homojen ja lesbojen Suomi! Tuskinpa!

Lapsuus oli ankea, isä oli alkoholisti ja aina jossain ryyppäämässä, äiti vihasi meitä lapsia ja oli illat harrastuksissa, vaihteleva määrä lapsenlikkoja hoito kunnes minusta tehtiin pienempien hoitopiika. Jouduin jo pienenä hoitamaan pikkusisareni ja kodin.



Tunsin koko lapsuuteni että äitini vihasi minua, jostain syystä minä olin se syntipukki perheessämme, isä välitti vain omasta alkoholismistaan ja tarvitsi huolenpitoa vanhempien eron jälkeen. Äitini vihasi minua siksi, etten katkaissut välejäni isään avioeron jälkeen.



Muutimme jatkuvasti ja jouduin vaihtamaan koulua vähän väliä. Sitten olin aina uusi ja koulukiusattu, en saanut kavereita. Olin hiljainen ja kiltti lapsi, istuin kotona yksin.



Nuorena jouduin seksuaalisen hyväksikäytön uhriksi pariin otteeseen. Koska koin ettei kukaan välittänyt mitä minulle tapahtuu, en osannut puolustaa itseäni eikä minulla ollut ketään kelle kertoa asiasta.



Kärsin vulvodyniasta (kova kipu seksissä ja sen jälkeen, itkin kun sattui niin) (8 vuotta 18 v.- 25 v.) niin että kaikki seurustelusuhteeni kärsivät siitä ja tunsin itseni naisena kelvottomaksi.



Lopulta menin naimisiin jo valmiiksi masentuneena kiltiksi luulemani miehen kanssa. Halusin niin kovasti rakkautta ja perheen (oma lapsuudenperheeni ei välittänyt minusta yhtään) että olin kai sokea. Mies alkoi huutaa ja valittaa kaikesta vasta kun olin jo raskaana.



Elin perhehelvetissä yhä enemmän alistuen ja masentuen narsistimiehen kanssa ja sain kolme lasta. Yksi heistä osoittautui vakavasti sairaaksi henkisesti jo syntymästä lähtien (psykoosi, raivonpuuskat, vainoharhaisuus) ja on nytkin mielisairaalassa pakkohoidossa :( vaikka on vain lapsi vielä.



Erosin miehestäni lopulta kun sain voimia ja luulin elämän voittavan kun tapasin mukavan ja kohteliaan miehen, joka vaikutti positiiviselta ja valoisalta. Aika dominoiva oli kuitenkin, mutta se ei minua haitannut. Paitsi vuosien päästä kun hän alkoholisoitui ja alkoi saada käsittämättömiä raivokohtauksia hullussa humalassa ja hakkasi minut monta kertaa ja lopulta uhkasi tappaa. Pakenin kotoa ja erosin taas. Nyt olen yksinhuoltaja, enkä uskalla edes ajatella seurustelevani kenenkään kanssa.



Ikää 40 v.

Isä ja äiti riitelivät hulluna ja erosivat viimein.



Isäpuoleni löi ja piinasi monella tapaa, se jätti kamalan turvattomuuden tunteen elämään.



Minua kai käytettiin hyväksi lapsena, tämä on vieläkin osittain hämärän peitossa, muistan lapsuudesta kummallisia tapahtumia.



Huumeidenkäyttöä koko nuoruus ja varhaisaikuisuus. Sitten siitä selviämistä.



Ero lapsen isästä.



Väkivaltainen suhde.



Nyt kuuluu hyvää!

Olen seurustellut 10 eri miehen kanssa. Kukaan ei ole sanonut rakastavansa minua. Miehet eivät rakastu minuun. Jos sanoisin nykyiselle poikaystävälleni että haluan erota, en usko että hänkään haikailisi perääni.

-rv23 synnytys ulkomaalaisessa sairaalassa, lapsi ei selvinnyt, meinasin itse kuolla

- avioero

- erittäin vaikea raskaus

- lapseni erittäin vaikea alkutaipale ja sairaudet. tutkimukset jatkuu.

- koulukiusattu

- seksuaalinen ahdistelu

- henkisesti väkivaltainen parisuhde (raiskaus, tappouhkauksia, petetyksi tuleminen ym.ym.)

- avioero

- ex-mies pahoinpiteli minut ja lapseni

- burnout

- masennus jne.



Tässä vain muutamia. Kaikesta huolimatta olen tyytyväinen elämääni. Olen kokenut ja saanut paljon hyvääkin. Vastoinkäymiset ovat vahvistaneet ja niihinkin tottuu.

Ikää 39 v.

Pari keskenmenoa.

Välillä (melko turhaa) huolta omasta ja lasten terveydestä. Mitään vakavaa ei kuitenkaan ole ollut alkuepäilyistä huolimatta.

Yksi kauhea työpaikka, kaksi HIRVEÄÄ pomoa.



Eikä nää oikeastaan ole edes vastoinkäymisiä. Mies joskus sanoo, kun saadaan jotain todella ikäviä uutisia (viimeksi naapurin mies, joka menehtyi lomamatkalla), että nää tälläset laittaa aina asiat uuteen perspektiiviin. Sitä huomaa, että omat "vastoinkäymiset" ei ole mitään. Mä oon niin samaa mieltä.

ja muutama muu vastoinkäyminen mutta ei läheskään sellaista saldoa kuin monella aiemmalla kirjoittajalla.



Näköjään elämä voi olla kovaa aivan lapsesta asti...

Olen menettänyt molemmat vanhempani, aviomieheni ja keskenmenoissa 3 vauvaa. Myös todella paljon muita omaisia, sukulaisia ja ystäviä on kuollut. Näiden lisäksi 3 kroonista sairautta, jotka heikentävät elämänlaatua, vaikka eivät ole ns vakavia. Aiheuttavat kuitenkin rajoituksia jokapäiväiseen elämään. Lapset ovat sairastelleet tavanomaista enemmän. Olen joutunut ajoittain taloudellisesti erittäin tiukille.



Silti, en voi selittää miksi, tunnen eläväni rikasta ja onnellista elämää. En kuitenkaan usko, että vastoinkäymisten määrä korreloi viime kädessä elämän mielekkyyden kanssa. Joku voi kärsiä esimerkiksi pahasta masennuksesta, vaikka olisi todella kaikki hyvin elämässä näiden tavallisten mittareiden mukaan: ei sairautta, ei köyhyttä eikä työttömyyttä.

Uskon vaan, että kokemallaan hyvällä on voimakkaampi vaikutus kuin pahalla, ellei pahuus ole täysin kohtuutonta julmuutta. Hyvät hetket ikään kuin kasvavat korkoa. Pahoista asioista taas tunnelataus ajan mittaan heikkenee.

molempien vanhempien sairaudet ja kuolemat, aviorero, yksinhuoltajuus (3 lasta), molempien miesten työttömyysjaksot. Tuossa ehkä suurimmat. Rahapula on noiden rinnalla ollut "peanuts".

4 keskenmenoa unohtui

- lapsuus ja nuoruus väkivaltaisessa alkoholistikodissa, jossa myös vakava mt-ongelmainen vanhempi

- minua kiusattiin ja itse jouduin myös ongelmiin koulussa yläasteella

- vanhemman (sen läheisemmän ja minulle mukavemman vanhemman) äkillinen kuolema sairaskohtaukseen kun olin teini



Siinä ne pahimmat. Ja tuo, että KOKO lapsuus väkivaltaisessa kodissa on vaikuttanut eniten. Kävin 4 vuotta terapiassa. Söin masennuslääkkeitä pari vuotta ja olen edelleen toisinaan ahdistunut. Yksi keskenmeno takana, sitä en laske näihin suurimpiin vastoinkäymisiin omalla kohdallani, loppujen lopuksi sen vaikutus loppuelämään ei _omalla kohdalla_ ole kovin suuri.

- veljen kätkytkuolema

- ocd, syömishäiriöt ja ahdistuneisuus teininä, nuorena aikuisena ja vieläkin

- työttömyyttä

- biseksuaali mieheni petti vuosia, myös muiden miesten kanssa

- olen hedelmätön, mutta tämän asian yli olen jo päässyt vaikka tiedän jääväni lapsettomaksi

Omien vanhempien ei-niin-hyvä vanhemmuus.

Oman lapsen sairaus.

Aika-ajoittainen rahattomuus.

Veljen huumeidenkäyttö ja sen vaikutus koko perheeseen.

Paha synnytyksenjälkeinen masennus.



24v. Nämä tuli näin äkkiseltään mieleen.

-väkivaltainen entinen aviomies, jouduin leikattavavaksi sairaalaan ko miehen viimeisen pahoinpitelyn takia ja erosin, muutin 800km päähän lasten kanssa. -oikeudenkäynnit miestä vastaan+koko kauhea prosessi, mitä tuohon liittyi -eron jälkeisten vuosien rahahuolet Nyt elämä on ihanaa!

Kaikkea hyvää sinulle ja lapsillesi!

äidin kuolema kun olin 10v. Siitä lähtien isän kanssa tappelua.. 16v. paras ystävä teki itsarin, 17v. muutin pois kotoa ja alkoi muutaman vuoden kestänyt päihderalli ja lyhyt suhde erittäin itsetuhoiseen sekakäyttäjään, jonka kanssa meinasin päästä hengestäni pariin kertaan. Masennusta, paskoja pätkätöitä, itsemurhayrityksiä, tappeluita jne. Nyt 27v. ja asun ok-talossa ihanan miehen ja kahden pienen lapsen kanssa, kunnollinen ammattikin on hankittu ja talous on kunnossa! USeasti ajattelen ja olen kiitollinen että onneks en onnistunu itsarin teossa silloin kun kaikki oli päin helvettiä. Sinällään tuo on jättänyt jälkeensä sen, että olen kovin ripustautunut perheeseeni enkä huoli kovin helposti uusia ihmisiä lähellemme. ELi ollaan aika erakoita.. Pelkään myös erilaisia asioita ja se rajoittaa liikkumistani. Saan välillä ahdistuskohtauksia ja näen kauheita painajaisia. Mutta koen eläväni onnellista elämää ja pärjään kun en ajattele menneitä. Siihen en pysty vielä että noita asioita syvällisemmin läpi kävisin..