Ohhoh! Kristo Salminen ja Jonna Järnefelt yhdessä.

Eikös nämä näyttelijöiden sisäpiirissä leimahtaneet rakkausuhteet ole aika tyypillisiä? Onhan esim. Eppu Salminen ehtinyt olla monen näyttelijän siippa ja liitoista jälkeläisiä. Viimeisen kanssa jopa 6 lasta!

Paha mieli on Sariolan puolesta, joka vanhalla iällä tulee jätetyksi. Todella ikävää, en toivoisi kenellekään. Voihan tietty olla, että ovat eronneet niin, että pysyvät väleissä ja ex-vaimo hoitaa ja tapaa vielä, se olisi ihanteellista.

Paha mieli on myös Salmisen lasten puolesta, kun ovat vielä niin nuoria.

Kristo ei mielestäni ole yhtä karismaattinen kuin isänsä ja isoisänsä, joissa molemmissa oli/on jotain maagista vetoa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ero on epäonnistumista.

Vanhakantaista ajatella noin. Ihmiset ja olosuhteet muuttuvat. Kaikki eivät ikäänny ja puhu samojen arvojen puolesta samaan aikaan vuosien vieriessä, vaan aletaan oikeasti ns. kasvaa erilleen ja muuttua maailman menossa.

On asioita joita ei voi muuttaa tai parantaa, ja jos on ahdistavaa ja paha olla yhdessä, ei ole mitään epäonnistumista tunnustaa tämä ja aloittaa uusi elämä. Pitää olla rehellinen. Kun sitä kumppania ei voi muokata mieleisekseen.

Ero voi olla hyvinkin kasvattava kokemus ja siinä voi myös oppia virheistään. Ja ehkäpä on parempi niin, että erotaan ennen kuin homma alkaa mennä ikäväksi ja kaikenlainen asiallisuus ja kunnioitus katoaa, ollaan ilkeitä jne. Näin jää paremmat muistot, ei välttämättä hyvät, mutta ainakin paremmat.

Ja pitää varmaan ajatella niitä lapsiakin, mitä heille haluaa näyttää ja opettaa. Vuosikymmenien tasapainoinen liitto on toki toivottu ja mahdollinen, se vaan ei kaikilta onnistu. Hommaan tarvitaan kaksi.

Kyllä, ja tuollainen 33 vuoden avioliitto on saavutus jo sinänsä. Järjetön ajatus, että sellainen olisi epäonnistuminen tai pois pyyhitty vaikka olisikin loppu. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ero on epäonnistumista.

Vanhakantaista ajatella noin. Ihmiset ja olosuhteet muuttuvat. Kaikki eivät ikäänny ja puhu samojen arvojen puolesta samaan aikaan vuosien vieriessä, vaan aletaan oikeasti ns. kasvaa erilleen ja muuttua maailman menossa.

On asioita joita ei voi muuttaa tai parantaa, ja jos on ahdistavaa ja paha olla yhdessä, ei ole mitään epäonnistumista tunnustaa tämä ja aloittaa uusi elämä. Pitää olla rehellinen. Kun sitä kumppania ei voi muokata mieleisekseen.

Ero voi olla hyvinkin kasvattava kokemus ja siinä voi myös oppia virheistään. Ja ehkäpä on parempi niin, että erotaan ennen kuin homma alkaa mennä ikäväksi ja kaikenlainen asiallisuus ja kunnioitus katoaa, ollaan ilkeitä jne. Näin jää paremmat muistot, ei välttämättä hyvät, mutta ainakin paremmat.

Ja pitää varmaan ajatella niitä lapsiakin, mitä heille haluaa näyttää ja opettaa. Vuosikymmenien tasapainoinen liitto on toki toivottu ja mahdollinen, se vaan ei kaikilta onnistu. Hommaan tarvitaan kaksi.

En usko mihinkään vuosikymmenien tasapainoiseen liittoon, suhteessa kasvetaan kriisien kautta ja näytetään lapsillekin että kriisit ja haasteet kuuluvat elämään ja niistä voidaan yhdessä selvitä.

Vierailija kirjoitti:

Hyi tommoset vanhat ryppykasat kuvittelee vielä olevansa jossain panoiässä.

Ei ne halut siitä mihinkään katoa, vaikka ryppy on tullut otsalle. Yllätyt vielä, se aika nimittäin koittaa. 

Tuosta Sarkolasta tulee olemuksesta mieleen joku vanha harmaa aidantolppa jossain lokakuisen pellon reunalla. Ilma sateinen ja välillä joku varis kaukaisuudessa raakkuu. Ihan kuin eloton tuo ihminen olemukseltaan, sisäisesti sitten varmaan enemmän elämää, toivottavasti.[/quote]

Repesin :D Sinussa on kirjoittaja-ainesta

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ero on epäonnistumista.

Vanhakantaista ajatella noin. Ihmiset ja olosuhteet muuttuvat. Kaikki eivät ikäänny ja puhu samojen arvojen puolesta samaan aikaan vuosien vieriessä, vaan aletaan oikeasti ns. kasvaa erilleen ja muuttua maailman menossa.

On asioita joita ei voi muuttaa tai parantaa, ja jos on ahdistavaa ja paha olla yhdessä, ei ole mitään epäonnistumista tunnustaa tämä ja aloittaa uusi elämä. Pitää olla rehellinen. Kun sitä kumppania ei voi muokata mieleisekseen.

Ero voi olla hyvinkin kasvattava kokemus ja siinä voi myös oppia virheistään. Ja ehkäpä on parempi niin, että erotaan ennen kuin homma alkaa mennä ikäväksi ja kaikenlainen asiallisuus ja kunnioitus katoaa, ollaan ilkeitä jne. Näin jää paremmat muistot, ei välttämättä hyvät, mutta ainakin paremmat.

Ja pitää varmaan ajatella niitä lapsiakin, mitä heille haluaa näyttää ja opettaa. Vuosikymmenien tasapainoinen liitto on toki toivottu ja mahdollinen, se vaan ei kaikilta onnistu. Hommaan tarvitaan kaksi.

En usko mihinkään vuosikymmenien tasapainoiseen liittoon, suhteessa kasvetaan kriisien kautta ja näytetään lapsillekin että kriisit ja haasteet kuuluvat elämään ja niistä voidaan yhdessä selvitä.

Näin minäkin ajattelen. Ylä- ja alamäet selvitään yhdessä. Toki se vaatii sen, että kumpikin osapuoli ottaa vastuuta asioista omalta osaltaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ero on epäonnistumista.

Vanhakantaista ajatella noin. Ihmiset ja olosuhteet muuttuvat. Kaikki eivät ikäänny ja puhu samojen arvojen puolesta samaan aikaan vuosien vieriessä, vaan aletaan oikeasti ns. kasvaa erilleen ja muuttua maailman menossa.

On asioita joita ei voi muuttaa tai parantaa, ja jos on ahdistavaa ja paha olla yhdessä, ei ole mitään epäonnistumista tunnustaa tämä ja aloittaa uusi elämä. Pitää olla rehellinen. Kun sitä kumppania ei voi muokata mieleisekseen.

Ero voi olla hyvinkin kasvattava kokemus ja siinä voi myös oppia virheistään. Ja ehkäpä on parempi niin, että erotaan ennen kuin homma alkaa mennä ikäväksi ja kaikenlainen asiallisuus ja kunnioitus katoaa, ollaan ilkeitä jne. Näin jää paremmat muistot, ei välttämättä hyvät, mutta ainakin paremmat.

Ja pitää varmaan ajatella niitä lapsiakin, mitä heille haluaa näyttää ja opettaa. Vuosikymmenien tasapainoinen liitto on toki toivottu ja mahdollinen, se vaan ei kaikilta onnistu. Hommaan tarvitaan kaksi.

En usko mihinkään vuosikymmenien tasapainoiseen liittoon, suhteessa kasvetaan kriisien kautta ja näytetään lapsillekin että kriisit ja haasteet kuuluvat elämään ja niistä voidaan yhdessä selvitä.

Näin minäkin ajattelen. Ylä- ja alamäet selvitään yhdessä. Toki se vaatii sen, että kumpikin osapuoli ottaa vastuuta asioista omalta osaltaan.

Kun se rakkaus ja veto on loppunut niin ei sitä selvittämällä ja yrittämällä takaisin saa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Monet menevät yhteen sen kanssa, joka kulloinkin on tarjolla, tehdään lapset ym. eikä syvempää yhteyttä ole koskaan ollutkaan. Myöhemmin sitten tulee se aidosti samanhenkinen vastaan.

Minä ainakin nuorena ajattelin, että kaikki ainekset on kasassa loppuelämän liitolle. Olin rakastunut, rakastuin ja sitten alkoi sellainen määrätietoinen työ tulevaisuuden eteen; opiskelut, työurat, asunto, koira, lapsi alulle, talo jne..

Toinen ei ollut avoin -tai sitten en ymmärtänyt -miten paljon ne tulevaisuuden toiveet kuitenkin erosi. Minä halusin työuraa, yhteisiä elämyksiä ja seikkailuja, vapautta. Toinen turvallisuutta ja  mahdollisimman hienot puitteet ja niihin Herttasten perheen. Ei minun näköistä elämää pysty elämään jos on niin paljon velvollisuuksia ja velkaa. Eli lopulta erotti ne mulle liian konservatiiviset arvot, jotka ei valitettavasti tulleet esille vielä kun oltiin nuoria, köyhiä ja velvollisuuksista vapaita.

Tällaisessa tilanteessa eroaminen on ihan ymmärrettävää. Jos kumpikaan ei tee kompromissia, niin eihän tuosta pääse puuta pidemmälle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ero on epäonnistumista.

Vanhakantaista ajatella noin. Ihmiset ja olosuhteet muuttuvat. Kaikki eivät ikäänny ja puhu samojen arvojen puolesta samaan aikaan vuosien vieriessä, vaan aletaan oikeasti ns. kasvaa erilleen ja muuttua maailman menossa.

On asioita joita ei voi muuttaa tai parantaa, ja jos on ahdistavaa ja paha olla yhdessä, ei ole mitään epäonnistumista tunnustaa tämä ja aloittaa uusi elämä. Pitää olla rehellinen. Kun sitä kumppania ei voi muokata mieleisekseen.

Ero voi olla hyvinkin kasvattava kokemus ja siinä voi myös oppia virheistään. Ja ehkäpä on parempi niin, että erotaan ennen kuin homma alkaa mennä ikäväksi ja kaikenlainen asiallisuus ja kunnioitus katoaa, ollaan ilkeitä jne. Näin jää paremmat muistot, ei välttämättä hyvät, mutta ainakin paremmat.

Ja pitää varmaan ajatella niitä lapsiakin, mitä heille haluaa näyttää ja opettaa. Vuosikymmenien tasapainoinen liitto on toki toivottu ja mahdollinen, se vaan ei kaikilta onnistu. Hommaan tarvitaan kaksi.

En usko mihinkään vuosikymmenien tasapainoiseen liittoon, suhteessa kasvetaan kriisien kautta ja näytetään lapsillekin että kriisit ja haasteet kuuluvat elämään ja niistä voidaan yhdessä selvitä.

Näin minäkin ajattelen. Ylä- ja alamäet selvitään yhdessä. Toki se vaatii sen, että kumpikin osapuoli ottaa vastuuta asioista omalta osaltaan.

Kun se rakkaus ja veto on loppunut niin ei sitä selvittämällä ja yrittämällä takaisin saa.

Kyllä sen vaan voi saada. Itselläni on kokemusta. Esimerkiksi asumusero on hyvä keino selvittää omaa päätä ja ajatuksia. Erossa oleminen antaa perspektiiviä. Ja lopulta huomaa kaipaavansa toista, ja onkin ihan uudella innolla valmis "aloittamaan alusta".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Monet menevät yhteen sen kanssa, joka kulloinkin on tarjolla, tehdään lapset ym. eikä syvempää yhteyttä ole koskaan ollutkaan. Myöhemmin sitten tulee se aidosti samanhenkinen vastaan.

Minä ainakin nuorena ajattelin, että kaikki ainekset on kasassa loppuelämän liitolle. Olin rakastunut, rakastuin ja sitten alkoi sellainen määrätietoinen työ tulevaisuuden eteen; opiskelut, työurat, asunto, koira, lapsi alulle, talo jne..

Toinen ei ollut avoin -tai sitten en ymmärtänyt -miten paljon ne tulevaisuuden toiveet kuitenkin erosi. Minä halusin työuraa, yhteisiä elämyksiä ja seikkailuja, vapautta. Toinen turvallisuutta ja  mahdollisimman hienot puitteet ja niihin Herttasten perheen. Ei minun näköistä elämää pysty elämään jos on niin paljon velvollisuuksia ja velkaa. Eli lopulta erotti ne mulle liian konservatiiviset arvot, jotka ei valitettavasti tulleet esille vielä kun oltiin nuoria, köyhiä ja velvollisuuksista vapaita.

Tällaisessa tilanteessa eroaminen on ihan ymmärrettävää. Jos kumpikaan ei tee kompromissia, niin eihän tuosta pääse puuta pidemmälle.

Yleisemmin taitaa käydä niin, että jompikumpi lähtee elämään, ihan tiedostamatta, sitä toisen unelmaa todeksi ja sitten kun kaikki on 'valmista', toinen nauttii ja toinen ihmettelee miksi ahdistaa. Minä ajattelin niin, että kun se unelmatalo on puristettu kokoon niin alkaa meidän aika nauttia perhe-elämästä. No ei, kun sitten alkoi vertailu mitä kaikkea jollain muulla on ja miten voi olla mahdollista, että kaikki rahat meni tähän taloon ja mihin vaihtaisi töihin, että saisi enemmän rahaa. Eli ei voi onnellinen siinä hienossa talossa kun se on saavutettu, vaan alkaa haaveilu seuraavasta jutusta mikä pitäisi saada ja pettymys kun kaikkea ei saanutkaan heti. Sättiminen, että jos toinen olisi enemmän maalannut tai valittu toisenlaiset laatat niin olisi rahaa nyt sitten se iso TV hankkia tai uusi grilli. Ei saakeli jaksa, minä halusin vaan erakoitua metsään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siis Jonna tulee Järnefeltin kulttuurisuvusta, jossa on ollut Suomen kuuluisimpia ja parhaimpia taitelijoita ym ja on kaunis ja tyylikäs nainen. Silti vauva palstalaisten mukaan hänen pitäisi olla onnellinen, että on löytänyt Kristo Salmisen kaltaisen kultakimpaleen. :DDD Voi teitä...

Onko hän verisukua Aino Sibeliukselle,o.s. Järnefelt?

Yritin selvittää, mutta en löytänyt sukulaisuutta. Isoisä on Klaus Järnefelt, mutta hän ei ollut ainakaan Ainon veljistä kenenkään lapsi. Eli jotain kauemmin eronnutta sukuhaaraa kaiketi, kun kuitenkin lehdissä tituleerataan "kuuluisaan kulttuurisukuun" kuuluvaksi.

Tuon isoisän isä oli Aino Sibeliuksen serkku.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ero on epäonnistumista.

Vanhakantaista ajatella noin. Ihmiset ja olosuhteet muuttuvat. Kaikki eivät ikäänny ja puhu samojen arvojen puolesta samaan aikaan vuosien vieriessä, vaan aletaan oikeasti ns. kasvaa erilleen ja muuttua maailman menossa.

On asioita joita ei voi muuttaa tai parantaa, ja jos on ahdistavaa ja paha olla yhdessä, ei ole mitään epäonnistumista tunnustaa tämä ja aloittaa uusi elämä. Pitää olla rehellinen. Kun sitä kumppania ei voi muokata mieleisekseen.

Ero voi olla hyvinkin kasvattava kokemus ja siinä voi myös oppia virheistään. Ja ehkäpä on parempi niin, että erotaan ennen kuin homma alkaa mennä ikäväksi ja kaikenlainen asiallisuus ja kunnioitus katoaa, ollaan ilkeitä jne. Näin jää paremmat muistot, ei välttämättä hyvät, mutta ainakin paremmat.

Ja pitää varmaan ajatella niitä lapsiakin, mitä heille haluaa näyttää ja opettaa. Vuosikymmenien tasapainoinen liitto on toki toivottu ja mahdollinen, se vaan ei kaikilta onnistu. Hommaan tarvitaan kaksi.

En usko mihinkään vuosikymmenien tasapainoiseen liittoon, suhteessa kasvetaan kriisien kautta ja näytetään lapsillekin että kriisit ja haasteet kuuluvat elämään ja niistä voidaan yhdessä selvitä.

Näin minäkin ajattelen. Ylä- ja alamäet selvitään yhdessä. Toki se vaatii sen, että kumpikin osapuoli ottaa vastuuta asioista omalta osaltaan.

Kun se rakkaus ja veto on loppunut niin ei sitä selvittämällä ja yrittämällä takaisin saa.

Kyllä sen vaan voi saada. Itselläni on kokemusta. Esimerkiksi asumusero on hyvä keino selvittää omaa päätä ja ajatuksia. Erossa oleminen antaa perspektiiviä. Ja lopulta huomaa kaipaavansa toista, ja onkin ihan uudella innolla valmis "aloittamaan alusta".

Joo. Suosittelisin erillään olemista muutenkin kaikille eroa pohtiville. Omakohtainen kokemus siitä, että kun pääsee toisen manipuloivasta ja painostavasta otteesta hetkeksi rauhaan, niin ajatukset kirkastuu kummasti. Jos sulle hierotaan naamaan päivästä toiseen miten itsekäs ja satuttava ihminen olet, niin siihen alkaa uskoa. Sitten kun muutaman päivänkin saat omien ajatusten kanssa rauhaa, huomaat että on mahdollista, ettei toisen mieli olekaan sinun mielesi.

Vierailija kirjoitti:

Seiskan saamien sisäpiiritietojen mukaan rakkaus roihahti viime kesänä Heinolan kesäteatterissa, minne heidät molemmat oli värvätty Flirttikurssi +55 -näytelmään.

Näytelmän juonena oli herätellä hurmaustaitoja uuteen nousuun ja kalastella haaviin se suuri rakkaus.

Jonnan ja Kriston kohdalla näytelmästä tulikin totisinta totta, eivätkä he voineet tunteilleen mitään.

😂

Siinä " nuoruudenhurmassa" unohtuivat lapset sekä akka ja ukko...ja lastenlapsetkin..

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko Kristo muunsukupuolinen nimi?

Onhan Kreikassa tuon tyyppisiä miehillä, Kristos, Kristoforos ja siskonsahan on Kreeta Salminen. Sellaista erikoisuuden tavoittelua kai hieman, ihan hyvät nimet.

Ehkä lapset on " tehty" Kreeta- ja Kristo- saarilla

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Monet menevät yhteen sen kanssa, joka kulloinkin on tarjolla, tehdään lapset ym. eikä syvempää yhteyttä ole koskaan ollutkaan. Myöhemmin sitten tulee se aidosti samanhenkinen vastaan.

Minä ainakin nuorena ajattelin, että kaikki ainekset on kasassa loppuelämän liitolle. Olin rakastunut, rakastuin ja sitten alkoi sellainen määrätietoinen työ tulevaisuuden eteen; opiskelut, työurat, asunto, koira, lapsi alulle, talo jne..

Toinen ei ollut avoin -tai sitten en ymmärtänyt -miten paljon ne tulevaisuuden toiveet kuitenkin erosi. Minä halusin työuraa, yhteisiä elämyksiä ja seikkailuja, vapautta. Toinen turvallisuutta ja  mahdollisimman hienot puitteet ja niihin Herttasten perheen. Ei minun näköistä elämää pysty elämään jos on niin paljon velvollisuuksia ja velkaa. Eli lopulta erotti ne mulle liian konservatiiviset arvot, jotka ei valitettavasti tulleet esille vielä kun oltiin nuoria, köyhiä ja velvollisuuksista vapaita.

Tällaisessa tilanteessa eroaminen on ihan ymmärrettävää. Jos kumpikaan ei tee kompromissia, niin eihän tuosta pääse puuta pidemmälle.

Yleisemmin taitaa käydä niin, että jompikumpi lähtee elämään, ihan tiedostamatta, sitä toisen unelmaa todeksi ja sitten kun kaikki on 'valmista', toinen nauttii ja toinen ihmettelee miksi ahdistaa. Minä ajattelin niin, että kun se unelmatalo on puristettu kokoon niin alkaa meidän aika nauttia perhe-elämästä. No ei, kun sitten alkoi vertailu mitä kaikkea jollain muulla on ja miten voi olla mahdollista, että kaikki rahat meni tähän taloon ja mihin vaihtaisi töihin, että saisi enemmän rahaa. Eli ei voi onnellinen siinä hienossa talossa kun se on saavutettu, vaan alkaa haaveilu seuraavasta jutusta mikä pitäisi saada ja pettymys kun kaikkea ei saanutkaan heti. Sättiminen, että jos toinen olisi enemmän maalannut tai valittu toisenlaiset laatat niin olisi rahaa nyt sitten se iso TV hankkia tai uusi grilli. Ei saakeli jaksa, minä halusin vaan erakoitua metsään.

Naurettavaa, säälittävää.

Miten teitä voi kiinnostaa Järnefeltin sukutausta noin paljon?

Ihmettelen näitä, jotka pitävät tuota naista ikäistään nuorempana tms. Mielestäni kuiva ja rupsahtanut, ikäistään vanhemman oloinen. Sellainen perustiukkiksen olemus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tunsivatkohan nuoripari ennestään mistään? Vai vasta nyt tapasivat ja se olikin sitten menoa? Nyt kyllä peitto heiluu, sano.

Ai että tunsivatko suomalaiset näyttelijät toisensa? Kysytkö ihan tosissasi?

Luuletko kaikkien näyttelijöiden tuntevan toisensa? Kysytkö ihan tosissasi?

Väitätkö tosissasi, ettei Askon vaimo tuntisi Eskon poikaa?

Ja Tauno Palon pojanpoikaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko Kristo muunsukupuolinen nimi?

Onhan Kreikassa tuon tyyppisiä miehillä, Kristos, Kristoforos ja siskonsahan on Kreeta Salminen. Sellaista erikoisuuden tavoittelua kai hieman, ihan hyvät nimet.

Onko suomalaisten sivistys todella tällä tasolla nykyään. Esko, Kristo ja Kreeta ovat kaikki Nummisuutarit-näytelmästä.