Inhoatteko te koskaan miestänne??

Mä inhoan just nyt, haluaisin että koko mies häviäisi ainakin pariksi viikoksi jonnekin että saisin kerrankin olla yksin kotona.



Mieheni on ihan kunnollinen, kiltti ja kiva, mutta kohta kymmenen yhteisen vuoden jälkeen tuntuu, ettei meillä ole mitään yhteistä. Olemme ihan hyvät ystävät, ja yhteiselomme sujuu ilman riitoja yms., mutta ehkä se sitten vain korostaa sitä seikkaa, että olemme kuin kämppikset. Minkäänlaista kipinää ei ole. Seksiä harrastamme ehkä kerran kahdessa kuukaudessa, ja silloinkin ihan puhtaasta velvollisuudesta. Kävimme parisuhdeterapiassa viime keväänä, se auttoikin käytännön ongelmiin ja kodin työnjakoon, mutta henkisellä tasolla se ei meitä mitenkään lähentänyt. Ongelma on varmasti osaksi se, että mieheni, vaikka mukava onkin, on monella tavaa perässävedettävä, saamaton ja sosiaalisesti eristäytyvä, ja nämä piirteet vain pahenevat vuosien myötä, vähän kuin lapsi suhteessamme. Hänen joku vuosi sitten sairastama masennus vielä kärjisti tilannetta, vaikka hän muuten onkin ok tällä hetkellä. Miehellä ei ole tällä hetkellä yhtä ainutta ystävää, hän on vuosien mittaan lopettanut yhteydenpidon omiin ystäviinsä, eikä hän koskaan lähde vapaaehtoisesti minnekään kotoa. Tällä hetkellä hän opiskelee tosi laiskaan tahtiin, eli on suurimman osan ajasta kotona neljän seinän sisällä. Tulen välillä, kuten nyt, klaustrofobiseksi tästä.



Meillä on 3-vuotias lapsi, mikä tekee tilanteen hankalaksi. Jos lasta ei olisi, olisin varmasti eronnut, sillä en näe tilanteessa oikein mitään järkeä. Ahdistaa, tuntuu että oma elämä valuu käsien välistä tässä tilanteessa. Mies on varmasti ihan ok isä, mutta ei koskaan jaksa touhuta lapsen kanssa ainakaan omaehtoisesti mitään, hermostuu pienestä ja hänen sosiaalinen eristäytymisensä näkyy myös suhteessa lapseen; he eivät KOSKAAN mene yhdessä minnekään tai tee yhtään mitään. Eivät ole varmaan koskaan olleet edes yhdessä pihassa tai kävelyllä. Lapsi on ehkä sitten tästä syystä ollut ihan vauvasta lähtien hyvin äitiinsä kiinnittynyt, ja jos ihan rehellisiä ollaan niin ei koskaan halua vapaaehtoisesti olla isänsä kanssa. Tämä siitä huolimatta, että olen ihan tietoisesti koko ajan yrittänyt saada isää touhuamaan lapsen kanssa ja " luoda" heidän suhdettaan, mutta jos isä paremmin viihtyy tietokoneen ääressä ja katseluttaa vain telkkaa lapsella, niin paha siihen on puuttua.



Ajatuksia, kokemuksia?