usjonvapaus vs. oma suku

painovirhepaholainen heti otsikkoon: Uskonvapaudesta siis... niinkuin varmaan jo kävi ilmi!

Tosin sillä erotuksella, että meidän kohdallamme se oli miehen suku, joka ei voinut hyväksyä lapsemme kastamattomuutta. Valitettavasti en osaa sinua mitenkään auttaa :( Meidän kohdallamme asiat ovat siinä pisteessä, että emme ole missään tekemisissä mieheni sukulaisten kanssa, mies ei siis ole tekemisissä edes omien vanhempiensa kanssa.



Jaksamista sinulle! Muista, että te itse tiedätte, mitkä ratkaisut ovat teidän ja lapsenne parhaaksi, muille ne eivät kuulu, eikä teillä ole edes mitään velvollisuutta " perustella/puolustaa" valintojanne.

Meillä ei vielä perhettä ole, mutta yritys on kova :).



Itse olen eronnut kirkosta jo aikoja sitten ja uskon myös samaan vapaaseen ajattelutapaan että ihminen saa/voi valita uskontonsa itse, ilman että hänet siihen kasvatetaan.

Mutta mutta, jotta tilanne ei liian helppo olisi niin miehen perhe ei nyt varsinaisesti ole uskovaisia, mutta kummatkin vanhemmat tekevät töitä seurakunnalle, joten usko on heille kuitenkin tärkeä asia.

Mies kuuluu kirkkoon, mutta ihan vaan tavan vuoksi. Asioista on jo keskusteltu paljon etukäteen ja mies on sitä mieltä ettei hänen vanhemmat suutu vaikka tulevaa lasta ei kasteta, mutta luulenpa asian olevan hieman toisella tavalla. Miehellä on vaan vielä niin ruusunpunaiset lasit silmillä tämän asian suhteen.

Samoin naimisiin meno, itse en missään muodossa halua kirkossa naimisiin ja en nyt taida enään voidakkaan mennä kun en kirkkoon kuulu. Mutta miehen vanhemmille ja suvulle se olisi katastrofi jos nyt maistraatissa naimisiin mennään.



Tiedän että saan käydä näistä asioista tuhannet taistelut miehen suvun kanssa. Onneksi omat vanhempani ja suku vähät välittää uskontoasioista.

Meilla oli anopille kova pala etta lapsia ei kastettu eika kirkossa menty naimisiin (me mentiin siis naimisiin, ollaan eri maiden kansalaisia ja asutaan kolmannessa maassa ja se teki kaiken kaytannon paperisodan paljon helpommaksi). Mutta han on vain joutunut nielemaan harminsa. Mina kysyin mieheltani (itseni osalta tiedan vastauksen ;-)) etta uskooko han jumalaan (han oli nimittain aluksi itse vahan kahden vaiheilla)? Jos olisi sanonut uskovansa niin olisin voinut harkita kirkkohaita ja kastetta vaikken itse uskokaan, mutta koska vastaus oli negatiivinen niin asia oli silla selva. Olisihan ihan naurettavaa etta kahden ateistin tai ainakin agnostikon lapset kastettaisiin ja heidat siis liitettaisiin yhteisoon jossa me kumpikaan emme ole osallisia (mieheni tosin kuuluu kirkkoon, on sen verran selkarangaton etta ei uskalla erota koska aitinsa jarkyttyisi), vain sen takia etta anoppi on uskovainen (itse asiassa epailen myos hanen uskovaisuuttaan hiukan, pidan sita erinaisista syista lahinna tapauskovaisuutena jolle on tarkeaa milta asiat " nayttavat" muille pain, mita itse pidan todella vastenmielisena, oikeaa sydamesta lahtevaa uskoa puolestaan kunnioitan muissa ihmisissa ja heidan valinnoissaan vaikken itse sellaista omaakaan). Olemme myos selittaneet anopille etta meilla on hyvinkin eettinen maailmankatsomus, se ei vain pohjaudu uskontoon vaan ihmistenvaliseen oikeudenmukaisuuteen jne. Emme ole myoskaan estaneet hanta viemasta lapsia mukanaan esim. joulukirkkoon. Aika hyvin han nayttaa taman nyt useamman vuoden jalkeen hyvaksyneen. Toivottavasti teillekin kay nain; tsemppia ja alkaa missaan nimessa antako periksi jos se ei teidan maailmankuvaanne sovi. Minusta on erityisen tylsaa sellainen argumentti mita anoppi alkuvaiheessa minulle esitti etta jos sinulla ei ole kerran " mitaan" uskoa niin etko voisi antaa periksi kun minulla kerran on " positiivinen" usko. Kylla agnostikolla/ateistillakin on moraali ja etiikka, monesti jopa tarkemmin pohdittu kuin tapauskovaisella. Eli talla yritan vain sanoa etta teidan ajattelutapanne _on_ arvokas, eika sen yli saa antaa muiden jyrata.

Helou,



Me molemmat kuulumme syntymauskojemme edustajiin viela niin paperilla kuin muutenkin ja se on ollut aika vinkeaa menoa ennen kaikkea miehen sukulaisten takia.



Meidan lapsi kastettiin ollessani lapikulkumatkalla vanhempieni luona Suomessa muuttaessamme A-maasta B-maahan. Lapsi kastettiin, koska vanhempani niin halusivat, mutta muuten minulle oli yksi ja sama, jos lapsi kastetaan tai ei. En usko kirkkoon enka liioin Raamattuun, en uskonnon antamiin rajoihin jne ja siten olen aika lapinakyva tallaisissa asioissa. Mieheni on kanssani samoilla linjoilla.



Mutta. Appivanhemmat ovat jokseenkin uskonnollisia ja etenkin anoppini aika sanallisesti paheksuu lansimaista taustaani. On ollut kurjia tilanteita, missa han tarayttelee sarkastisia kommenttejaan esimerkiksi keskella rukoushetkea (en keksi parempaakaan suomennosta). Minulle on se ja sama, saako mieheni, lapseni tai kotini osakseen minkamuotoisia siunauksia, kunhan vaan ne ovat sydamesta.



Siten paatin, etta enaa en anna appivanhempien hoitaa uskonnollisia rituaaleja kotonamme, vaikka mika olisi ja mieheni onneksi tukee minua. Jos ja kun se on miehelleni ja lapsemme perinnekasvatukselle tarkeaa, etta pidamme vuoden mittaan uskonnollisista pyhista kiinni, niin se kay kylla minulle ja mielellani otan ohjat missa niin vain on jarkevaa.



Yritan siis sanoa, etta ei silla uskonnon (tai uskonnottomuuden) nimella ole minulle valia, kunhan siita ei tule elaman riippakivea perheessani.

Pikkuhiljaa hivutellen mennään oman asenteen kanssa eteenpäin... joulun sukuloinneista tullee mielenkiintoisimmat miesmuistiin;)

Se mihin kukin uskoo,on itselleni itsestään selvästi ollut aina henkilökohtainen valinta. Sen kun saisin heidät ymmärtämään, että vaikkemme kristilliseen jumaluuteen uskokaan, emme silti ole moraalittomia tai epäeettisiä, sen kun vielä saavuttaisi. Itse kun koen myöskin itseni hyvin eettiseksi ja yhteisvastuulliseksi ihmiseksi, uskostani / uskomattomuudestani huolimatta.

pahin riivaaja tässä aiheessa sukulaisilleni on kai jonkin tason jumalan pelko. Minua on neuvottu miettimään, ettenkö haluaisi lastani kastaa vaika ihan varoilta... ajatellen, että jos nyt sittenkin olen väärässä ja lapselle sattuu jotain. Tuollainen tapauskovuus on kuitenkin se mikä sai lopulta minut eroamaan seurakunnasta. Jos ei uskota niin sitten ei, varmistelua en nää sen hurskaampana kuin suoraa kieltoa uskosta.... Tuntemattomat ovat ihmisen tiet;)

Olen myos tasta saanut kuulla joiltain tuttavilta etta etko nyt kuitenkin ihan varmuuden vuoksi kastaisi/liittyisi kirkkoon... Anoppi ei onneksi ole tuohon alentunut. Tallainen varmistelu menee minusta melkein jo jumalanpilkkaosastolle, eli jos oikeasti uskoo (ja usko on tosiaankin _uskon_ asia, sita ei varmistella eika todistella) niin ei kylla tuollaisia ajattele eika muille ehdottele. Itse olen jopa kokenut niin etta aidosti uskovat ihmiset ovat huomattavasti kunnioittavampia toisten ihmisten eettisia ja moraalisia paatoksia kohtaan vaikka ne olisivatkin erilaisia kuin heidan, kuin puolivillaiset tapauskovaiset joiden maailmankuvaan kuuluu juuri tamantyyppinen varmistelu (ja taustalla varmasti hailyy myos se paljonpuhuttu " mita muut ajattelevat" peikko). Pida vain paasi, taalta saat ainakin minun tsempitykseni. :-)

Minä olin esikoisen odotuksen aikaan jo niin vanha p*eru, ettei kukaan kai uskaltanut mitään sanoa. Teimme mieheni kanssa yhdessä päätökset sekä naimisiinmenosta että lasten kastamisesta. Niistä suvut kuulivat vasta, kun asia oli ajankohtainen, eli naimisiinmenosta vihkimistä SEURAAVANA päivänä ja lapsen uskonnottomuudesta pari viikkoa ennen nimiäisjuhlaa, jolloin paperit olivat olleet jo väestörekisterissä hyvän aikaa.



Minun puolelleni sukua ts. vanhemmilleni ja sisaruksilleni valinnat olivat kyllä helposti arvattavissa. Anoppi murjotti muutaman vuoden, eikä tullut hää- ja nimiäisjuhlaan. Viimeisen parin vuoden aikana on päässyt asian ylitse.



Mies kyllä kuuluu kirkkoon, mutta eroaa heti, kun äitinsä puolesta löytää sopivan hetken. Anopille se olisi kova paikka. Minä taas en ikinä ole kuulunut mihinkään uskonnolliseen yhteisöön ja vastustan niitä erittäin voimakkaasti.



Mutta kuten sanottua, me olemme molemmat niin vanhoja, ettei meihin olisi pystynyt kukaan vaikuttamaan, joten ei kukaan ole edes viitsinyt yrittääkään.

on aina ihmetyttänyt, mikis sukulaisille pitää kertoa eroavansa kirkosta tms. Ymmärrän, että väkisin huomaavat, ettei ristiäisiä tai häitä vietetä kirkossa, mutta mistä ihmeestä sukulaiset saavat tietää jos on eronnut kirkosta tai liittynyt kirkkoon? Meillä nämä uskonasiat eivät kyllä kuulu normaaleihin kahvipöytäkeskustelun aiheisiin...