Lue keskustelun säännöt.
Tytön lievä autismi - kokemuksia?
10.08.2023 |
Tyttäreni (nyt 6-luokkalainen) on ollut koko lapsuutensa erilainen kuin sisaruksensa ja nyt selvitellään, voisiko olla kysymys autismin kirjoon kuuluvasta (lievästä) häiriöstä.
Kuulisin mielelläni kokemuksia vanhemmilta, joiden tyttärellä on todettu vastaava häiriö. Kuulostavatko seuraavat asiat tutuilta?
- Vaikuttaa ikäistään nuoremmalta/sosiaalinen kehitys hidasta. Esim. alaluokilla ajautui usein riitoihin, kun sinänsä hyväntahtoisesti oli kiinnostunut/halusi mukaan muiden leikkeihin, mutta oli liian tunkeileva. Nyt alakoulun loppupuolella muuttunut aremmaksi. Toisaalta myös aiemmat kaverisuhteet lopahtaneet ja tuntuu jäävän ikäistensä porukoissa ulkopuoliseksi. Kiusaamista ei onneksi ole ollut, mutta yksinäisyys tuntuu tietysti pahalta. :(
- Puhuu paljon ja selittää asiat aina hyvin perusteellisesti.
- On fiksu ja pärjää koulussa hyvin, mutta ajatuskulut ja suullinen ilmaisu tuntuvat monesti olevan erilaisia kuin muilla samanikäisillä. Kommunikaatio on usein hankalaa myös vieraiden aikuisten kanssa, esim. jos lääkäri kyselee oireista.
- On ylitunnollinen ja haluaa noudattaa sääntöjä pilkulleen. Paljon toistuvia rutiineja.
- Siirtymätilanteet haastavia, juuttuu asioihin, tulee usein kiire. Omista aikatauluista ja tavaroista huolehtiminen ei suju, kuten sisaruksilla samassa iässä.
Mietin myös, miten mahdollinen diagnoosi tulisi vaikuttamaan tilanteeseen. Onko lapsen sen jälkeen helpompi ymmärtää ja hyväksyä erilaisuuttaan vai lisääkö se vain ulkopuolisuuden ja erilaisuuden tunnetta? Onko sosiaalisiin haasteisiin saatavissa tukea?
Entä miten autismin kirjolla olevan nuoren sosiaaliset taidot yleensä kehittyvät teini-iässä? Kurooko muita kiinni vai jääkö entistä enemmän ulkopuolelle?
Kaikki ovat tietysti yksilöitä, mutta mielelläni kuulisin kokemuksia tästäkin. Kovasti surettaa ja huolestuttaa lapsen tilanne.
Kommentit (28)
Vierailija kirjoitti:
Mä olin lievästi autistipiirteinen tyttö, jolta vanhemmat eväsivät diagnosointiprosessin lapsena ja pelottelivat, että joudun erityisluokalle enkä pääse unelma-ammattiini, jos minulla on diagnoosi tai olen jossain tukitoimien piirissä. Erityisluokkaa siis ehdotettiin minulle, koska kuormituin normiryhmässä, mutta vanhempani eivät sallineet sitä, koska siellä on "huonoa esimerkkiä antavia lapsia". Koulupsykologi väläytteli vanhemmille as-diagnoosin mahdollisuutta jo tuolloin. Minulla oli paljon ongelmia koulussa, mm. väkivaltaisuutta, mutta niihin ei puututtu, koska olin luokan paras kouluaineissa.
Yläasteen olin hyvin syrjäytynyt ja kaverit lähinnä netissä. Olin sosiaalisesti kömpelö. Löysin musiikin (meillä kotona ei harrastettu musiikin kuuntelemista) ja elelin omissa maailmoissani kuulokkeet korvilla 24/7. Sitten jostain syystä opin lukion aikana todella nopeasti sosiaalisia taitoja, opin tunnistamaan sarkasmia, aloin harjoitella keskusteluja itsekseni (puhuin siis mielessäni) ja opin käyttämään small talkia. Menin yliopistoon, pääsin kaikista elämäni kolmesta työhaastattelusta heittämällä jatkoon, valmistuin nuorena huippuammattiin. Vuosi työelämässä ja tuli stoppi. Ajatustyö oli liian kuormittavaa minulle, tuntui, että painin metkityksettömien näennäisongelmien parissa ja että asiakkaat eivät tajua mitään loogisesta ajattelusta vaan ajattelevat kaiken tunteella. Päätin lähteä aikuisena diagnosointiprosessiin, mutta jono testeihin on pari vuotta ja työterveyslääkärin ehdottamaan terapiaankaan en ehtinyt päästä, joten jouduin irtisanoutumaan työstäni ja menemään matalapalkkaiseen koulutustani vastaamattomaan työhön. Odotan tällä hetkellä jatkoa. Minulla diagnosoitiin kaksisuuntainen mielialahäiriö. Kuka tietää, olisiko sellaista puhjennut, jos nuoruus ei olisi ollut niin stressaavaa aikaa, suorittamista ja siihen päälle vielä täysin eri tyypin esittämistä kuin olen.
Minun neuvoni on, että hanki diagnoosi ja kaikki tuki, mitä on saatavilla. Sen saaminen aikuisena täysin tyhjältä pöydältä ei ole helppoa. Älä tee diagnoosista mörköä tai leimaa, niin lapsi ei näe sitä sellaisena. Neurotyypillisen muottiin pakotettu autismikirjon lapsi on vain tulevaisuuden traumatisoitunut aikuinen. Rakasta lastasi sellaisena kuin hän on, älä sure sitä, mitä hän ei ehkä tällä hetkellä ole. Lapsellasi on varmasti asioita, joissa juuri hän on todella taitava. Itsellänikin on, ja toivon, että minua olisi rohkaistu niiden pariin nuorena sen sijaan, että oltaisiin vain sokeasti toljotettu kouluaevosanoja ja niiden pohjalta patistettu hakemaan vaativimpaan mahdolliseen kouluun toisensa jälkeen. Ehkä olisin voinut kouluttautua ammattiin, joka tuntuisi nyt enemmän omalta. Näin aikuisena keskellä diagnosointiprosessia ja matalapalkkatyössä tuntuu todella vaikealta enää lähteä opiskelemaan kokonaan uutta työtä, varsinkin kun muutokset ovat itselleni jo valmiiksi vaikeita.
Kiitos, kun jaoit kokemuksesi. Tämä on arvokasta meille nepsy-lasten vanhemmille.
Kaikkea hyvää sinulle jatkossa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hyvin tutulta kuulostaa, itsellä autismi ja kahdella lapsellani myös. Voi tietysti liittyä muuhunkin, lääkärit nämä diagnosoi.
En itse ole huolissani lasteni pärjäämisen vuoksi, sillä itsekin olen aina pärjännyt opinnoissa ja töissä.
Voi toki olla että minua on kiusattu tai syrjitty joissain tilanteissa, mutta tätä helpottaa se, että en huomaa tai huomioi sellaisia sosiaalisia kuvioita. Olen kuitenkin aina ollut avoin ja sosiaalinen omalla tavallani ja olen paikkani löytänyt.
Toisen tyttäreni sosiaalisuutta olen tukenut monin tavoin, sillä hän on ollut arka luonteeltaan. Muuten ovat pärjänneet hyvin, koulussa ovat molemmat hyviä, erityisesti matematiikassa.
Että en huolestuisi liikaa. Monilla on jotain häiriöitä ja sairauksia, mutta kaikki me jotenkin pärjäillään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, miten tyttösi pärjäsi päiväkodissa ja onko koulussa huolestuttu ollenkaan tytöstä?
Hän ei voi vastata, koska... Aloituksessa ei ole lasta. On vain trollin mielikuvitustarina lapsesta.
Aloituksessa ei ole lasta, mutta aloittajalla on. Ja lapsi erottui jo päiväkodissa joukosta. Sosiaalisia haasteita oli jo tuolloin. Toisaalta oli kyllä kavereita ja kivoja leikkejä näiden kanssa, mutta oli myös levottomuutta, tönimistä yms.
Koulussakin opettaja on nostanut sosiaalisia haasteita esiin. Tilanne on tosiaan mennyt hankalammaksi viime vuosina ja siksi apua on lähdetty hakemaan.
Ap
Vaikuttaa ikäistään nuoremmalta: tuttua. minut jätettiin joukon ulkopuolelle, mutta toisaalta yksittäisten lasten kanssa leikkiessäni ongelmia ei ollut, en vain todellakaan tiennyt, miten olla ryhmässä
...alaluokilla ajautui usein riitoihin: tuttua
... Kiusaamista ei.... Kiusaamista voi olla hyvin ja ennen kaikkea sitä kamalaa porukan ulkoipuolelle jättämistä eli selät kääntyvät kun tulee lähemmäs muita tai kukaan ei vastaa.. Hihittelyä ja osoittelua. Lapsesi ei halua pahoittaa mieltäsi joten hän ei tule kertomaan tästä eikä myöskään tunnustamaan tätä sinulle vaikka kuinka kysyisit.
... perusteellisesti. Kyllä. Jatkuu aikuisiässäkin niin, että usein todellakin huomaa, ettei muut oikein edes enää tiedä mitä on selittämässä. Ainekirjoituksessa tarina lähtie helposti venymään ja vanumaan eikä loppua löytynyt.
... pärjää koulussa hyvin.... HUOM: kiinnitä erityistä huomiota lapsen koulun käyntiin! Minä olin loisto oppilas kuudennen luokan loppuun ja sitten romahti. Siihen on haettava tarpeeksi ajoissa apua, lisäoppia ja esim kielten opiskelussa mieluummin suggestopedisin menetelmin!
Kommunikaatio on usein hankalaa..... Jos lääkäri on kiireinen tai ei ymmärrä, että potilas on hmmmmm hieman eriskummallinen eikä osaa selostaa tulosyytään selkeästi ja loogisessa järjestyksessä, niin joko vastaanotto venyy hyvin (!) pitkäksi tai lääkäri hermostuu ja heittää ulos kun ei oikein saa selville missä vika
... noudattaa sääntöjä pilkulleen. Totta. Hermostuin ja hermostun valitettavasti vieläkin, jos ihmiset tekevät asioita "vähän sinnepäin". Tunnollisuus on samalla riippakivi, sillä se tarkoittaa usein perfektionismia eikä hyväksy mitään työtä jos se ei ole täydellistä. Tämä sekä itseni että muiden kohdalla - paha kun minulla on alaisia.
... juuttuu asioihin, tulee usein kiire. 100 % totta
...diagnoosi tulisi vaikuttamaan tilanteeseen.
Tähän en osaa sanoa mitään, sillä minä en saanut diagnoosia lapsena/teininä ja tuskailin yksin pitkälti yli kolmenkymmenen ikävuoden. Tunnustamalla itselleen vaikeudet ja lukemalla valtavasti tekstiä ja harjoittelemalla (jatkuu yhä!) selviää, mutta on kamalan raskasta. Joten jos lapsesi saa apua asiantuntijoilta niin saatat auttaa häntä todellakin pärjäämään paremmin elämässään. Autismi ei välttämättä estä elämästä täyttä elämää - on vain ymmärrettävä, että se ei ole ehkä sitä elämää jonka autisti itsekään olisi itselleen toivonut. Mutta kun ymmärtää, miksi ja tietää mitä voi tehdä lieventääkseen oireita ja niiden vaikutusta joka päiväiseen elämään, niin vain taivas on rajana.
....taidot yleensä kehittyvät teini-iässä? teini-ikä oli erittäin vaikea, aikuisiässä alkoi saada paremmin otetta kun ei välttämättä joutunut peilaamaan saman ikäisiin jatkuvasti.
Minä itse ymmärsin, etten pärjää ilman valtavaa työpanosta. En ymmärtänyt hakea apua autismiin, josta en ollut koskaan mitään kuullut mutta ymmärsin etten osaa "elää normaalisti" jos en "tee jotain".
Minun kohdallani se tarkoitti käytösoppaiden lukemista (kyllä!), näytelmäkerhoon hakeutumista, esiintymis- ja ilmaisutaidon kursseille ilmoittautumista, arjen pienten tapojen opettelemista eli esim että pakotin itseni tervehtimään samaan hissiin tulevaa naapuria eikä karkaamaan alta, vapaaehtoisena ties mihin aputyöhön ilmoittautumista jne jne.
Vaikeata on ollut pitää työpaikoista kiinni. Papereiden mukaan olen loisto valinta, yleensä haastattelutkin menevät mainiosti varsinkin jos haastattelijana on vain yksi henkilö, mutta itse työpaikan sosiaalinen ilmapiiri on yhä vielä minulle myrkkyä.
Perhe-elämä menee ihan ok, mies kantaa kylläkin suurimman vastuun ja tietää, etten ole "ihan tavallinen", mutta hyväksyy minut juuri tällaisena.
Ei ole vanhemmat kuin keskittyneet itseensä ja töihin sekä akateemisiin opintoihin. Lapsella on haasteita, ei saa kotona rakkautta eikä huolenpitoa ja huomiota. Ehkä osaavat lääkärissä auttaa. Olkaa nyt rehellisiä omistakin elämistänne sekä itseistänne ihmisinä. Kyllä se siitä sitten. Voimia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Autismi joka on kehittynyt aikuisille on eri asia kuin lapsille!
Autismikirjon häiriö ei voi kehittyä aikuiselle, kun se on synnynnäinen ominaisuus.
Diagnoosin toki monet, varsinkin naiset, saavat vasta aikuisina. Ei esim. ysärillä vielä taidettu paljoa aspergeria diagnosoida tytöillä,jos ollenkaan.
Aloituksen kuvaus tytöstä sopii hyvin pitkälti minuun tuon ikäisenä. Se oli ysärillä. Ei silloin mitään diagnooseja haettu, kun ei ollut edes kouluvaikeuksia eikä suuremmin kiusattu.
Tajusin olevani autisti vasta yli kolmekymmentävuotiaana. Monet muut varmaan oli tajunneet sen paljon aijemmin.
Nykyäänkään minulla ei ole diagnoosia. Minulle sillä ei ole väliä, koska tiedän kuka olen: autistisuus on osa identiteettiäni, mutta joissakin viranomais- ja hoitokontaktikohtaamisissa asia nousee ongelmaksi: 1) käyttäydyn kuin autisti, en ymmärrä hierarkiaa, neurotyypilliset loukkaantuu 2) minulla ei ole siitä diagnoosia! Et voi olla!
Just itse todistit sitä, että käyttäydyn ystävällisesti ja parhaani mukaan, mutta sinä joudut sen tähden raivon partaalle! Hyvä neurotyypillinen. Onko btw. tutkittu, että olisit neurotyypillinen?
Ehkä et voi olla neurotyypillinen, kun ei ole tutkittu!
Aloittajan kannattaa kysellä vertaistukea/tietoa autismiliitosta. Saa varmasti asiallisempaa informaatiota kuin tällä palstalla.