Miksi minusta pidetään, muttei seurana?

Tilanteeni on perin kummallinen. Minulla on aika paljon ystäviä ja kavereita, osan kanssa hyvinkin luottamuksellisissa ja läheisissä väleissä, ja he auttavat minua aika hyvin, kun tarvitsen konkreettista apua ja myös henkistä tukea murheisiin jonkin verran saa, jos oikein selkeästi tekee aloitetta, että nyt tarvittaisiin tukea. Mutta kenelläkään ei tunnu olevan juuri koskaan aikaa tavata kahdestaan tai pienryhmässäkään. Siitä puhutaan paljon, mutta sopivaa aikaa ei löydy. Osa ei suostu puhumaan puhelimessa edes lyhyesti; osalle voi soittaa, jos on hätä, mutta pitkään puheluun tai keveämpään jutusteluun heillä ei ole aikaa. Ymmärrän kyllä, että osa heistä on oikeasti kiireisiä, mutta kun lomallakaan ei lapsettomilla sinkuilla ole aikaa, vaikka eivät olisi matkoillakaan! Ja yksi on ihan sairauslomalla melko lievän jalkavaivan takia (jalkavaiva ei niin paha, että se estäisi tapaamista ja on puhuttu, että se ei ole siitä kiinni) ja aikaa on vaikka kuinka. Melkein kaikki ovat kyllä introverttejä, eli osittain liittyy siihen.

Puhun paljon, mutta kuuntelen mielelläni myös muiden juttuja, ja kysyn mielestäni aika aktiivisesti ystävieni mielipidettä. Minua pidetään yleisesti hauskana miehenä ja osaan keskustella monista aiheista. Harva kuitenkaan haluaa olla minun kanssani pidempään tekemisissä. Jotkut ovat myöntäneetkin, kun asiasta on keskusteltu, että seurani koetaan mukavaksi ja hauskaksi, mutta jollain mystisellä tavalla stressaavaksi. Ilmeisesti jälkikäteen tapaamisen jälkeen koetaan, että henkisen yhteyden kokemuksesta seuraava nautinto jäi puuttumaan, joten tapaaminen jätti tyhjän ja väsyneen olon. Ymmärrän henkisen yhteyden kaipuun; minulla vain ei ole siitä juuri kokemusta. Minulla on ehkä kaksi sellaista ystävää, joiden kanssa on tosi hyvä synkka, henkinen yhteys, samanlaiset arvot ja jotka hekin ovat selkeästi aktiivisia ystävyyden ylläpitämisessä, mutta he ovat todella kiireisiä ja asuvat eri paikkakunnilla, joskin he kyllä käyvät säännöllisesti kotipaikkakunnallani minusta johtumattomista syistä.

Tiedän, että pitäisi olla kiitollinen, että tilanne on näinkin hyvä, mutta jotenkin vaivaa silti. Vaivaisiko teitä, jos olisitte tällaisessa tilanteessa, tai oletteko jopa? Mistä ilmiö johtuu ja kannattaako sille tehdä jotain?