Lue keskustelun säännöt.
Minkälaista on olla tunnekylmän ihmisen puolisona? Kokemuksia?
30.07.2023 |
Oletteko vielä yhdessä vai päädyittekö eroon? Miten ero sujui? Entä eron jälkeen?
Kommentit (21)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Katosiko tästä juuri kaikki kommentit?
Miksi pitää hakeutua tunnekylmän puolisoksi? Raha, ulkonäkö vai molemmat?
Vierailija kirjoitti:
Miksi pitää hakeutua tunnekylmän puolisoksi? Raha, ulkonäkö vai molemmat?
Vahingossa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Siinä saa tappaa omatkin tunteensa ettei ole paha mieli koko ajan. Ollaan vielä yhdessä. Mietin että osaisinko normaalin miehen kanssa enää ollakaan kun olen kouluttanut itseni välinpitämättömäksi.
Vierailija kirjoitti:
Siinä saa tappaa omatkin tunteensa ettei ole paha mieli koko ajan. Ollaan vielä yhdessä. Mietin että osaisinko normaalin miehen kanssa enää ollakaan kun olen kouluttanut itseni välinpitämättömäksi.
Totta, sitä muuttuu itsekin vähän tunnekylmäksi. Hirveäähän se on itselleen tehdä niin. Tunteet ovat kuitenkin elämää. Saako niitä edes enää takaisin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miksi pitää hakeutua tunnekylmän puolisoksi? Raha, ulkonäkö vai molemmat?
Olen nuori ja kyllä mieheni oli myös komea ja hauskakin. Siihen se sitten jääkin. Ihan hirveitä olleet vuodet yhdessä kun miettii. Toki ihan hyviäkin hetkiä on mahtunut joukkoon. Mutta tunnekylmän kanssa mihinkään asioihin ei tule ratkaisua. Esim minua vaivaa ja väsyn kun joudun kotona hoitamaan kaiken. Ei se asia ratkea koskaan, koska ei se ole miehen mielestä ongelma, eikä häntä kiinnosta se että väsyn. Ehkä jos makaisin vaan sängyssä jotain tekisi, mutta silloinkin varmasti kiukuttelisi.
Lapsia on kolme, joten onhan tää aikamoinen pinnistys erota. Tottakai mies miettii vaan itseään erossa ja harmittelee lähinnä sitä että on ilman seksiä ja se on ensimmäinen asia eron jälkeen mielessä (tai jo ennen sitä), mistä sitä seksiä saa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eroon päättyi todellakin ja siitä aukesi minulle ihana elämä. Millaista oli? Hirveää. Välillä pelkäsin hajoavani aivan kokonaan lämmön ja rakkauden puutteeseen. Itkin jopa mainosta, jos mies hymyili vaimolleen, koska minun mieheni ei koskaan hymyillyt minulle. Itkin kotimatkalla rannalta, koska siellä oli ollut isä, joka leikki lastensa kanssa ja toinen joka kaappasi vaimonsa ja kantoi tämän veteen. Olin aivan ihmisraunio. Mikään puhe ei auttanut. Ei edes siedettävään käytökseen. Pisin aika, mitä hän pystyi kerran avioliiton aikana yrittämään oli viikko. Sitten hän räjähti, että on ollut ihan kauhea viikko, kun on pitänyt yrittää.
Olin todella tyhmä, kun jaksoin olla joskus toiveikas. Vuosien terapia ei häntä muuttanut. Loppua kohti meni pahemmaksi. Lapset alkoi kärsiä. Painajaisia... Huh. En halua edes ajatella enää.
Tunnekylmän kanssa saattaa sairastua henkisesti itsekin. Olin joskus henkisesti niin väsynyt ja loppu, että suunnittelin i.m. Kerroin miehelle olevani niin väsynyt etten jaksaisi enää edes elää. Hän käveli ulos ja jätti yksin. Sanoi mennessään että sittenhän hänellä on yksi ongelma vähemmän.
Erosomme monta vuotta myöhemmin, ero ei ollut kaunis. Hetkeäkään en ole kaivannut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tunnekylmän kanssa saattaa sairastua henkisesti itsekin. Olin joskus henkisesti niin väsynyt ja loppu, että suunnittelin i.m. Kerroin miehelle olevani niin väsynyt etten jaksaisi enää edes elää. Hän käveli ulos ja jätti yksin. Sanoi mennessään että sittenhän hänellä on yksi ongelma vähemmän.
Erosomme monta vuotta myöhemmin, ero ei ollut kaunis. Hetkeäkään en ole kaivannut.
Mikä siinä on että ei voi sitten erotakaan kuten aikuinen? Jos ei halua edes olla suhteessa tai se on täysin yhdentekevää? Onko tunnekylmällä myös sadistinen taipumus kiusata läheisiä, satuttaa tahalteen?
Vierailija kirjoitti:
Eroon päättyi todellakin ja siitä aukesi minulle ihana elämä. Millaista oli? Hirveää. Välillä pelkäsin hajoavani aivan kokonaan lämmön ja rakkauden puutteeseen. Itkin jopa mainosta, jos mies hymyili vaimolleen, koska minun mieheni ei koskaan hymyillyt minulle. Itkin kotimatkalla rannalta, koska siellä oli ollut isä, joka leikki lastensa kanssa ja toinen joka kaappasi vaimonsa ja kantoi tämän veteen. Olin aivan ihmisraunio. Mikään puhe ei auttanut. Ei edes siedettävään käytökseen. Pisin aika, mitä hän pystyi kerran avioliiton aikana yrittämään oli viikko. Sitten hän räjähti, että on ollut ihan kauhea viikko, kun on pitänyt yrittää.
Olin todella tyhmä, kun jaksoin olla joskus toiveikas. Vuosien terapia ei häntä muuttanut. Loppua kohti meni pahemmaksi. Lapset alkoi kärsiä. Painajaisia... Huh. En halua edes ajatella enää.
Samoja kokemuksia. Yhä suhteessa, kerään voimia eroon. Olen melko vastikään ihastunut mieheen, joka katsoi minua silmiin ja puhui minulle ystävällisesti. Kyseli mielipidettäni erinäisiin asioihin, ei siksi että kaipasi itse tukea tai neuvoa vaan koska oli aidosti kiinnostunut minusta.
Tunnekylmä mieheni ei ole muuta kuin pakon edessä. Olen miettinyt pääni puhki mikä tässä suhteessa mättää, miksi minulla on paha olla ja kaikki on niin vaikeaa. Mies on toistuvasti yrittänyt pistää kaiken minun syyksi. Olen itse hankala. Kun en hyväksy sitä että minua kohdellaan huonosti. Tai jos reagoin siihen jollain tavalla. Jos minulla on tunteita!
Tosi surullista, että lasten on pitänyt kasvaa tällaisessa kodissa. Miksi en eronnut aiemmin? Kaikki merkit on olleet ilmassa, silti olen jaksanut uskoa että kaikki muuttuu paremmaksi. Aina vaan. Rakastan kyllä kaikkia lapsiani, enkä heitä kadu ja nuorinkin lapsi on suuri lahja, josta olen kaikesta huolimatta äärimmäisen kiitollinen. Olen vaan niin pahoillani, että en pystynyt tarjoamaan heille parempaa lapsuutta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tunnekylmän kanssa saattaa sairastua henkisesti itsekin. Olin joskus henkisesti niin väsynyt ja loppu, että suunnittelin i.m. Kerroin miehelle olevani niin väsynyt etten jaksaisi enää edes elää. Hän käveli ulos ja jätti yksin. Sanoi mennessään että sittenhän hänellä on yksi ongelma vähemmän.
Erosomme monta vuotta myöhemmin, ero ei ollut kaunis. Hetkeäkään en ole kaivannut.Mikä siinä on että ei voi sitten erotakaan kuten aikuinen? Jos ei halua edes olla suhteessa tai se on täysin yhdentekevää? Onko tunnekylmällä myös sadistinen taipumus kiusata läheisiä, satuttaa tahalteen?
Jos on negatiivinen persoona ja narsistisia piirteitä, niin sellainen vain saa virtaa siitä, että aiheuttaa pahaa oloa ympärilleen. Ex ei voinut mitenkään sietää sitä, jos ei saanut tartutettua minuun ärtymystä tai pahaa oloa. Kerran suuttui ihan kunnolla, kun mulla oli jotain kivaa ja hyvä mieli, kun hän yritti levittää pimeyttä siinä onnistumatta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eroon päättyi todellakin ja siitä aukesi minulle ihana elämä. Millaista oli? Hirveää. Välillä pelkäsin hajoavani aivan kokonaan lämmön ja rakkauden puutteeseen. Itkin jopa mainosta, jos mies hymyili vaimolleen, koska minun mieheni ei koskaan hymyillyt minulle. Itkin kotimatkalla rannalta, koska siellä oli ollut isä, joka leikki lastensa kanssa ja toinen joka kaappasi vaimonsa ja kantoi tämän veteen. Olin aivan ihmisraunio. Mikään puhe ei auttanut. Ei edes siedettävään käytökseen. Pisin aika, mitä hän pystyi kerran avioliiton aikana yrittämään oli viikko. Sitten hän räjähti, että on ollut ihan kauhea viikko, kun on pitänyt yrittää.
Olin todella tyhmä, kun jaksoin olla joskus toiveikas. Vuosien terapia ei häntä muuttanut. Loppua kohti meni pahemmaksi. Lapset alkoi kärsiä. Painajaisia... Huh. En halua edes ajatella enää.Samoja kokemuksia. Yhä suhteessa, kerään voimia eroon. Olen melko vastikään ihastunut mieheen, joka katsoi minua silmiin ja puhui minulle ystävällisesti. Kyseli mielipidettäni erinäisiin asioihin, ei siksi että kaipasi itse tukea tai neuvoa vaan koska oli aidosti kiinnostunut minusta.
Tunnekylmä mieheni ei ole muuta kuin pakon edessä. Olen miettinyt pääni puhki mikä tässä suhteessa mättää, miksi minulla on paha olla ja kaikki on niin vaikeaa. Mies on toistuvasti yrittänyt pistää kaiken minun syyksi. Olen itse hankala. Kun en hyväksy sitä että minua kohdellaan huonosti. Tai jos reagoin siihen jollain tavalla. Jos minulla on tunteita!
Tosi surullista, että lasten on pitänyt kasvaa tällaisessa kodissa. Miksi en eronnut aiemmin? Kaikki merkit on olleet ilmassa, silti olen jaksanut uskoa että kaikki muuttuu paremmaksi. Aina vaan. Rakastan kyllä kaikkia lapsiani, enkä heitä kadu ja nuorinkin lapsi on suuri lahja, josta olen kaikesta huolimatta äärimmäisen kiitollinen. Olen vaan niin pahoillani, että en pystynyt tarjoamaan heille parempaa lapsuutta.
Pelkään nyt vaan että lapsista tulee kaikista moniongelmaisia, etenkin pojista jotka ottavat isältään mallia. Ovathan he isänsä vaikutuksen alaisina vielä eron jälkeenkin. Sitten joutuvat olemaan pidempiä aikoja yksin hänen kanssaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tunnekylmän kanssa saattaa sairastua henkisesti itsekin. Olin joskus henkisesti niin väsynyt ja loppu, että suunnittelin i.m. Kerroin miehelle olevani niin väsynyt etten jaksaisi enää edes elää. Hän käveli ulos ja jätti yksin. Sanoi mennessään että sittenhän hänellä on yksi ongelma vähemmän.
Erosomme monta vuotta myöhemmin, ero ei ollut kaunis. Hetkeäkään en ole kaivannut.Mikä siinä on että ei voi sitten erotakaan kuten aikuinen? Jos ei halua edes olla suhteessa tai se on täysin yhdentekevää? Onko tunnekylmällä myös sadistinen taipumus kiusata läheisiä, satuttaa tahalteen?
Kyllä tunnekylmällä on usein jotain vikaa päässä. Narsistisella persoonallisuudella saattaa olla sadismin taipumusta.
Tai sitten empatiakyvyn totaalisesti puuttuessa ei vaan ymmärrä satuttavan toista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eroon päättyi todellakin ja siitä aukesi minulle ihana elämä. Millaista oli? Hirveää. Välillä pelkäsin hajoavani aivan kokonaan lämmön ja rakkauden puutteeseen. Itkin jopa mainosta, jos mies hymyili vaimolleen, koska minun mieheni ei koskaan hymyillyt minulle. Itkin kotimatkalla rannalta, koska siellä oli ollut isä, joka leikki lastensa kanssa ja toinen joka kaappasi vaimonsa ja kantoi tämän veteen. Olin aivan ihmisraunio. Mikään puhe ei auttanut. Ei edes siedettävään käytökseen. Pisin aika, mitä hän pystyi kerran avioliiton aikana yrittämään oli viikko. Sitten hän räjähti, että on ollut ihan kauhea viikko, kun on pitänyt yrittää.
Olin todella tyhmä, kun jaksoin olla joskus toiveikas. Vuosien terapia ei häntä muuttanut. Loppua kohti meni pahemmaksi. Lapset alkoi kärsiä. Painajaisia... Huh. En halua edes ajatella enää.Samoja kokemuksia. Yhä suhteessa, kerään voimia eroon. Olen melko vastikään ihastunut mieheen, joka katsoi minua silmiin ja puhui minulle ystävällisesti. Kyseli mielipidettäni erinäisiin asioihin, ei siksi että kaipasi itse tukea tai neuvoa vaan koska oli aidosti kiinnostunut minusta.
Tunnekylmä mieheni ei ole muuta kuin pakon edessä. Olen miettinyt pääni puhki mikä tässä suhteessa mättää, miksi minulla on paha olla ja kaikki on niin vaikeaa. Mies on toistuvasti yrittänyt pistää kaiken minun syyksi. Olen itse hankala. Kun en hyväksy sitä että minua kohdellaan huonosti. Tai jos reagoin siihen jollain tavalla. Jos minulla on tunteita!
Tosi surullista, että lasten on pitänyt kasvaa tällaisessa kodissa. Miksi en eronnut aiemmin? Kaikki merkit on olleet ilmassa, silti olen jaksanut uskoa että kaikki muuttuu paremmaksi. Aina vaan. Rakastan kyllä kaikkia lapsiani, enkä heitä kadu ja nuorinkin lapsi on suuri lahja, josta olen kaikesta huolimatta äärimmäisen kiitollinen. Olen vaan niin pahoillani, että en pystynyt tarjoamaan heille parempaa lapsuutta.
Pelkään nyt vaan että lapsista tulee kaikista moniongelmaisia, etenkin pojista jotka ottavat isältään mallia. Ovathan he isänsä vaikutuksen alaisina vielä eron jälkeenkin. Sitten joutuvat olemaan pidempiä aikoja yksin hänen kanssaan.
Toisaalta on se mahdollisuus, että huomaavat eron jälkeen sinun tarjoavan kodin, jossa on hyvinvointia ja isän kotona olevan erilaisen tunnelman.
Isä on psykopaatti narsisti. Ihanaa on kuule. Miksi kukaan tuollaista miettii jos huomaa että toisen päässä on pahasti vikaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi pitää hakeutua tunnekylmän puolisoksi? Raha, ulkonäkö vai molemmat?
Vahingossa.
Okei, hups. No sit ymmärrän, sattuuhan niitä vahinkoja.
Ylös