Minkälaista on olla tunnekylmän ihmisen puolisona? Kokemuksia?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eroon päättyi todellakin ja siitä aukesi minulle ihana elämä. Millaista oli? Hirveää. Välillä pelkäsin hajoavani aivan kokonaan lämmön ja rakkauden puutteeseen. Itkin jopa mainosta, jos mies hymyili vaimolleen, koska minun mieheni ei koskaan hymyillyt minulle. Itkin kotimatkalla rannalta, koska siellä oli ollut isä, joka leikki lastensa kanssa ja toinen joka kaappasi vaimonsa ja kantoi tämän veteen. Olin aivan ihmisraunio. Mikään puhe ei auttanut. Ei edes siedettävään käytökseen. Pisin aika, mitä hän pystyi kerran avioliiton aikana yrittämään oli viikko. Sitten hän räjähti, että on ollut ihan kauhea viikko, kun on pitänyt yrittää.

Olin todella tyhmä, kun jaksoin olla joskus toiveikas. Vuosien terapia ei häntä muuttanut. Loppua kohti meni pahemmaksi. Lapset alkoi kärsiä. Painajaisia... Huh. En halua edes ajatella enää.

Samoja kokemuksia. Yhä suhteessa, kerään voimia eroon. Olen melko vastikään ihastunut mieheen, joka katsoi minua silmiin ja puhui minulle ystävällisesti. Kyseli mielipidettäni erinäisiin asioihin, ei siksi että kaipasi itse tukea tai neuvoa vaan koska oli aidosti kiinnostunut minusta.

Tunnekylmä mieheni ei ole muuta kuin pakon edessä. Olen miettinyt pääni puhki mikä tässä suhteessa mättää, miksi minulla on paha olla ja kaikki on niin vaikeaa. Mies on toistuvasti yrittänyt pistää kaiken minun syyksi. Olen itse hankala. Kun en hyväksy sitä että minua kohdellaan huonosti. Tai jos reagoin siihen jollain tavalla. Jos minulla on tunteita!

Tosi surullista, että lasten on pitänyt kasvaa tällaisessa kodissa. Miksi en eronnut aiemmin? Kaikki merkit on olleet ilmassa, silti olen jaksanut uskoa että kaikki muuttuu paremmaksi. Aina vaan. Rakastan kyllä kaikkia lapsiani, enkä heitä kadu ja nuorinkin lapsi on suuri lahja, josta olen kaikesta huolimatta äärimmäisen kiitollinen. Olen vaan niin pahoillani, että en pystynyt tarjoamaan heille parempaa lapsuutta.

Pelkään nyt vaan että lapsista tulee kaikista moniongelmaisia, etenkin pojista jotka ottavat isältään mallia. Ovathan he isänsä vaikutuksen alaisina vielä eron jälkeenkin. Sitten joutuvat olemaan pidempiä aikoja yksin hänen kanssaan.

Toisaalta on se mahdollisuus, että huomaavat eron jälkeen sinun tarjoavan kodin, jossa on hyvinvointia ja isän kotona olevan erilaisen tunnelman.

Jep. Mulla 2/4 ei haluaisi olla isänsä kanssa. Vanhin ei enää olekaan. Sitten on ne 2/4, joiden persoona on lähempänä isää ja he pärjää. Muistetaan, että 30% persoonasta on perinnöllistä, joten pelkkä ympäristö ei ehkä ole se juttu.