Auttaako lähestymiskielto mitään käytännössä?

Persoonallisuushäiriöiset vanhemmat joihin välit on poikki, häiriköivät elämää, pyörivät kodin ja työpaikan ympärillä. Kyttäävät missä liikun, milloin, kenen kanssa. Yrittävät saada selville ihmissuhteitani että voivat udella tietoja minusta ja kiristää heidän avullaan. Jos pääsee kuuloetäisyydelle, nälvii äänekkäästi sairaaksi ja pyörittelee silmiään. Ajaa autolla hitaasti rinnalla näyttäen että tietää missä menen. Hengaa työpaikkani parkkipaikalla. Ajaa autolla kotini ohi hitaasti edes takas. Istuu autossa parkissa kotini edessä ja vahtii. Käy oven takana ja yrittää tunkea kutsumatta kotiini, vaikka alun perin raivosi muuttamaan pois kun en lapsuudenkodissa viihtynyt. Omassa kodissani kuitenkin haluaisin viihtyä, joten en halua heitä sinne.
Pistävät ongelmansa piikkiini, mm. sairauskohtauksensa ovat minun aikaansaamaa koska olen niin hirveä, vaikka siis yritän parhaani mukaan päästä eroon heistä ja he seuraavat tätä hirveää ihmistä täysin rajattomasti sairastuen kohtauksiinsa. Yrittävät käskyttää elämään tahtonsa mukaisesti tarpeitaan palvellen. Kun eivät saa lupaa johonkin niin tekevät sen kuitenkin, eli käytännössä kyseessä määräys eikä pyyntö, vaikka koskee aikuisen ihmisen yksityisasioita. Yrittävät edelleen hallita kuin alaikäistä. Eivät kykene aikuiseen suhteeseen, jossa heillä ei olisi ylintä päätäntävaltaa asioistani vaan päätöksiäni pitäisi kunnioittaa.
Olen ottanut linjaksi välttelyn ja täyden ignoraamisen, mutta välttely on vaikeaa vainoamisen vuoksi. Ei ole enää fyysistä väkivaltaa mutta uuvun vainoamisesta ja sairaan seurasta ja tahtoisin vaan jo aloittaa vihdoin oman elämäni ennen kuin se loppuu. Tätä on jatkunut jo niin monta vuotta vaikka yhteydet on poikki, että voimat on loppu ja alan epäillä mahdollisuuksiani aikuisena oikeasti pystyä valitsemaan elämän elämisen ilman heitä, mielenterveyteni suojelemisen ja pahasta toipumisen.