Pääseekö "elämänsä rakkaudesta" koskaan kokonaan yli?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

99 prosenttia näistä on vain toispuoleista rakkautta ja kuvitelmaa. Aika varmasti sitä toista ei kiinnosta pätkääkään, kai se muuten olisi siinä vierellä.

Se, että pitää jotakin "elämänsä rakkautena" perustuu toisen idealisointiin. Kyllä se ennen pitkää karisee, kun joutuu elämään yhdessä.

Entä jos tuntee ihmisen monen vuoden ajalta ja onkin rakastunut ihmiseen eikä harhakuvaan?

Niinhän se onkin. Jos haluaa, voi toki uskoa noihin pinnalla oleviin idealisointeihin ja muihin psykologisointeihin. Rakkaus on suurempi kuin ihmisyys. Se vain on niin.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä siitä pääsee ajan kanssa.. Mutta kyllä mä sanon että se siellä kumminkin aina on. Eli siis jos se henkilö sattuisi muuttamaan naapuriin tai vaikka näet hänet jossain sattumalta niin kyllä se on vähän eri asia kuin se että näkisi jonkun puolitutun. Eli siis kyllä se jää sisällekkin aina, jos oikeasti on ollut rakastunut. 

Rakastuin yli 30 vuotta sitten erääseen mieheen pakahduttavasti lyhyen tapailun seurauksena. Mies valitsi kuitenkin toisen naisen tietyistä syistä. Vuosi meni järkyttävässä ikävässä. Luultavasti kärsin särkyneen sydämen oireyhtymästä. Näin miehen silloin tällöin usean vuoden ajan ja se aiheutti pyörtymisen tunteita. Tuskin nytkään tapaaminen olisi neutraali. Hän kosketti jotain ainutlaatuista mielessäni.

Vierailija kirjoitti:

Aika tekee tehtävän ja vuodet.

Mä muistelen vieläkin mun ensirakkautta, vuodelta -82 😊.. lämmöllä. Hällä on perhe, ja mulla omani, mutta oli se ihanaa aikaa 😉

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä siitä pääsee ajan kanssa.. Mutta kyllä mä sanon että se siellä kumminkin aina on. Eli siis jos se henkilö sattuisi muuttamaan naapuriin tai vaikka näet hänet jossain sattumalta niin kyllä se on vähän eri asia kuin se että näkisi jonkun puolitutun. Eli siis kyllä se jää sisällekkin aina, jos oikeasti on ollut rakastunut. 

Rakastuin yli 30 vuotta sitten erääseen mieheen pakahduttavasti lyhyen tapailun seurauksena. Mies valitsi kuitenkin toisen naisen tietyistä syistä. Vuosi meni järkyttävässä ikävässä. Luultavasti kärsin särkyneen sydämen oireyhtymästä. Näin miehen silloin tällöin usean vuoden ajan ja se aiheutti pyörtymisen tunteita. Tuskin nytkään tapaaminen olisi neutraali. Hän kosketti jotain ainutlaatuista mielessäni.

Mä tiedän ton tunteen 😊

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En pääse. Ja valitettavasti tilanne on yhä, vuosien jälkeen se, että jos tämä henkilö tulisi luokseni, ilmoittaisi että pakkaa kamasi me häivytään, niin minä pakkaisin. Jättäisin kaiken. En kertaakaan vilkaisisi taakseni.

Mulla on ollut jo 15 vuotta tuollainen tyyppi stalkkerina. En tidellakaan pidä häntä ikuisesti minuun rakastuneena romantikkona vaan mielenterveysongelmaisena.

Minä en stalkkaa. Ei tulisi mieleenikään. Mitä se edes hyödyttäisi?

Ongelma on silti sama, pakkomielteen kuvittelemninen rakkaudeksi.

Vierailija kirjoitti:

99 prosenttia näistä on vain toispuoleista rakkautta ja kuvitelmaa. Aika varmasti sitä toista ei kiinnosta pätkääkään, kai se muuten olisi siinä vierellä.

Minäkin ajattelin ennen noin mustavalkoisesti, että yksipuolinen rakkaus on jo määritelmän mukaan pelkkää harhaa ja pakkomiellettä ja vain molemminpuolinen rakkaus on jotain todellista. Mutta minä luulen, että se tulkinta perustuu lopulta ihmisen omiin pelkoihin ja tarpeeseen trivialisoida ne tunteet joihin ei vastattu.

Lisäksi uskon, ettei se aina ole joko tai. Tunteessa voi olla mukana sekä jotain todellista että kuvitelmia tai esimerkiksi läheisriippuvuutta tai traumasidosta. Ehkä elämä on harvoin niin yksinkertaista, että tuhannen voltin voimalla tuntuva yhteys tulisi tyhjästä, ilman mitään todellista ainutlaatuisuutta kyseisessä kohtaamisessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

99 prosenttia näistä on vain toispuoleista rakkautta ja kuvitelmaa. Aika varmasti sitä toista ei kiinnosta pätkääkään, kai se muuten olisi siinä vierellä.

Minäkin ajattelin ennen noin mustavalkoisesti, että yksipuolinen rakkaus on jo määritelmän mukaan pelkkää harhaa ja pakkomiellettä ja vain molemminpuolinen rakkaus on jotain todellista. Mutta minä luulen, että se tulkinta perustuu lopulta ihmisen omiin pelkoihin ja tarpeeseen trivialisoida ne tunteet joihin ei vastattu.

Lisäksi uskon, ettei se aina ole joko tai. Tunteessa voi olla mukana sekä jotain todellista että kuvitelmia tai esimerkiksi läheisriippuvuutta tai traumasidosta. Ehkä elämä on harvoin niin yksinkertaista, että tuhannen voltin voimalla tuntuva yhteys tulisi tyhjästä, ilman mitään todellista ainutlaatuisuutta kyseisessä kohtaamisessa.

Lisään, että olen kyllä itsekin sortunut mitätöimään oman yksipuolisen rakastumisen merkitystä nimittämällä sitä harhaksi. Mutta se on ollut ainakin osittain itsepetosta. Itselle selittelyä, etten ole menettänyt mitään todellista jota kannattaisi surra. Tietysti minä menetin. Ihmisen, joka veti puoleensa niin lujaa että pelotti. Kutsui sitä miksi tahansa, niin kyllä ne tunteet oli minulle totta.

Pääsee ajan kanssa

Ihanaa, joku puhuu rakkaudesta! Rakastuin yhteen mieheen 15 v. sitten. Olin ihan rikki, kun siitä ei tullut mitään pysyvämpää. Se oli intensiivinen suhde ja puoli vuotta kesti. Liekki paloi liian kovaa. Vielä sen jälkeen mietin miestä. Nyt olen päässyt yli. Hän meni myöhemmin naimisiin. En mennyt naimisiin, kun en ole ehkä pystynyt luottamaan tarpeeksi. Olen ollut pitkässäkin suhteessa, mutta en ole niin syvää tunnetta tavoittanut koskaan sen jälkeen. Olen ollut enemmän ystävä kuin rakastettu.

Vierailija kirjoitti:

Olen kuullut ystävältäni yksipuolisessa suhteessa elämänsä rakkauden kokenut niin ei kuulemma unohda ikinä. Jos se olisi ollut molemminpuolista niin he olisivat vielä yhdessä. 

Meni uuteen suhteeseen ilman rakastumista ja oli siten helppoa erota kuten aiemmassa suhteessa hänet oli helppo jättää kun toinen ei ollut rakastunut eikä sitä tullut. 

Se pitää paikkaansa että rakastunut ihminen on ihan sokea. Sellainen ei millään usko ettei toisella olekkaan ihan samanlaisia tunteita vaan on pääasiassa imarreltu saamastaan huomiosta. 

Se onkin varmaan helpompi hyväksyä tunteiden täysi yksipuolisuus, kuin se että toisen tunteet on selkeästi laimeammat tai - vielä pahempaa - hiipuneet samalla kun omat on syventyneet.

Olen päässyt yli. Hyvät muistot ovat haihtuneet ja olen tajunnut miten paljon mies elämääni haittasi. Edelleen siis muistan kyllä miten intiimi ja intensiivinen suhde oli, ja keskusteluyhteys loistava. Ja ei ole toista samanlaista suhdetta tullut koskaan, en palaisi yhteen.

Tuskin koskaan pääsee eroon. Mutta en usko myöskään että elämänsä rakkauden menettänyt palaa koskaan takaisin yhteen.

Vierailija kirjoitti:

Nuorempana olin kova tyttö rakastumaan rakkauden tunteeseen. Ero ensimmäisestä pitkäaikaisesta suhteesta otti kuitenkin koville. Olin jopa näkevinäni hänet bussissa tai kaupungilla. Mielessä kangasteli myös hurjia ja aggressiivisia kostosuunnitelmia. Nopeasti kuitenkin ihastuin jopa rakastuin muutamaan seuraavaan. No suhteita oli ja muutaman kerran olin todella allapäin eroista

Opin että eron tunteita ei kannata ruokkia muistelemalla tai haikailemalla menetettyjä mielikuvia ainakaan vuositolkulla, vaan hakeutua kohtaamaan uusia ihmisiä. Uudet tunteet tuovat etäisyyttä edellisiin tunteisiin.

Nyt olen onnellinen, en enää todellakaan halua ketään. Minulla on aikuinen lapsi, oma koti ja talous kunnossa. Elämä meni hyvin.

Mulla oli sama. Oikeasti ajattelin että olen tulossa hulluksi kun olin näkevinäni hänet vähän väliä jossain. Joissain rakkauslauluissakin kerrotaan kuinka rakkaan hahmo näkyy suhteen päätyttyä joka puolella, ja vasta itse asian koettuani ymmärrän, että se on oikeastikin mahdollista.

Voi siitä päästä, mulla ainakin tällainen kokemus. Pikkuhiljaa se rakkaus jäi ongelmien jalkoihin. Mutta eron jälkeen pysyimme alkuhankaluuksien jälkeen ihan ystävinä miehen kuolemaan asti.

Ei mutta voi oppia välttelemään ajattelemasta häntä.

Blaa blaa! Vai elämän rakkaus. Ei sellaista ole olemassakaan, naurettavaa valetta ja pelleilyä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä siitä pääsee ajan kanssa.. Mutta kyllä mä sanon että se siellä kumminkin aina on. Eli siis jos se henkilö sattuisi muuttamaan naapuriin tai vaikka näet hänet jossain sattumalta niin kyllä se on vähän eri asia kuin se että näkisi jonkun puolitutun. Eli siis kyllä se jää sisällekkin aina, jos oikeasti on ollut rakastunut. 

Rakastuin yli 30 vuotta sitten erääseen mieheen pakahduttavasti lyhyen tapailun seurauksena. Mies valitsi kuitenkin toisen naisen tietyistä syistä. Vuosi meni järkyttävässä ikävässä. Luultavasti kärsin särkyneen sydämen oireyhtymästä. Näin miehen silloin tällöin usean vuoden ajan ja se aiheutti pyörtymisen tunteita. Tuskin nytkään tapaaminen olisi neutraali. Hän kosketti jotain ainutlaatuista mielessäni.

Mä tiedän ton tunteen 😊

Minäkin. Me tapasimme sattumalta vuosien päästä uudelleen ja kyllä se jokin oli tallella edelleen. En silti jättäisi nykyistä hänen vuokseen. Jos eroaisin, en ehkä ottaisi uutta enää ollenkaan, mutta tuon yhden kohdalla saattaisin harkita, jos tilaisuus tulisi.

Eri

pääsee. Mutsilla oli nuorena jokin ns. suuri rakkaus. Kysyin häneltä kun hän oli keski-ikäinen, vieläkö muistelet häntä? Totesi, että ei. Ja että ihmettelee mitä oikein näki hänessä.

Sama täällä. Niin sanotut suuret rakkaudet kuuluvat nuoruuteen. Todellinen rakkaus on lähimmäisenrakkautta.