Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Pääseekö "elämänsä rakkaudesta" koskaan kokonaan yli?
20.07.2023 |
Jos kaksi ihmistä ovat tunteneet molemminpuolisesti olevansa elämänsä rakkaudet, niin kyteekö rakkaus pinnan alla ikuisesti, vaikka molemmat alkaisivat parisuhteeseen uuden kumppanin kanssa? Kuinka suuri todennäköisyys on, että he palaavat yhteen myöhemmin?
Kommentit (58)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen kuullut ystävältäni yksipuolisessa suhteessa elämänsä rakkauden kokenut niin ei kuulemma unohda ikinä. Jos se olisi ollut molemminpuolista niin he olisivat vielä yhdessä.
Meni uuteen suhteeseen ilman rakastumista ja oli siten helppoa erota kuten aiemmassa suhteessa hänet oli helppo jättää kun toinen ei ollut rakastunut eikä sitä tullut.
Se pitää paikkaansa että rakastunut ihminen on ihan sokea. Sellainen ei millään usko ettei toisella olekkaan ihan samanlaisia tunteita vaan on pääasiassa imarreltu saamastaan huomiosta.
Minä tiedän ja tiedostan 100 % ettei elämäni rakkaus tunne _mitään_ positiivista minua kohtaan - päinvastoin; hän inhoaa, halveksii ja vihaa minua. Myönteisin tunne on varmasti välinpitämättömyys. En ole asian suhteen millään muotoa sokea, mutta ei se minun rakkauteeni häntä kohtaan vaikuta. Minulla ei ole mitään valtaa siihen, olen järkeni kanssa inistessä kuin pisara valtameressä sen voiman edessä.
Kaikella rakkaudella, mutta sinun pitäisi katsoa tässä tapauksessa itseesi, ei siihen toiseen osapuoleen. Ei kerro sinun tasapainoisuudestasi hyvää, jos nostaa henkisesti väkivaltaisen ihmisen jalustalle. Se ei voi olla rakkautta, se on jotain muuta, mitä häneltä haluat.
Ehkä minun tasapainoni ei sitten ole ihan kunnossa, harvemmin tässä elämässä _kukaan_ on täysin tasapainossa. Minun elämäni sen sijaan on täysin tasaista. Tuo nyt vain on siihen sisältyvä fakta, jonka olen hyväksynyt. Sinä et sen sijaan ole mikään arvottamaan mikä on rakkautta ja mikä ei - sehän on täysin subjektiivista! Tämän hetket pinnalla oleva selitys rakkaudesta ei millään tavoin ole faktuaalinen.
Myös itsensä rakastaminen on rakkautta. Ihan sitä samaa rakkautta kuin muiden rakastaminen. Ei yhtään vähäisempää kuin huonompaa. Vanha totuus on, että pystymme rakastamaan muita vain niin paljon, kuin rakastamme itseämme. Mitä se kertoo sinun itsesi rakastamisesta, että rakastat ihmistä, joka kohtelee sinua huonosti?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen kuullut ystävältäni yksipuolisessa suhteessa elämänsä rakkauden kokenut niin ei kuulemma unohda ikinä. Jos se olisi ollut molemminpuolista niin he olisivat vielä yhdessä.
Meni uuteen suhteeseen ilman rakastumista ja oli siten helppoa erota kuten aiemmassa suhteessa hänet oli helppo jättää kun toinen ei ollut rakastunut eikä sitä tullut.
Se pitää paikkaansa että rakastunut ihminen on ihan sokea. Sellainen ei millään usko ettei toisella olekkaan ihan samanlaisia tunteita vaan on pääasiassa imarreltu saamastaan huomiosta.
Minä tiedän ja tiedostan 100 % ettei elämäni rakkaus tunne _mitään_ positiivista minua kohtaan - päinvastoin; hän inhoaa, halveksii ja vihaa minua. Myönteisin tunne on varmasti välinpitämättömyys. En ole asian suhteen millään muotoa sokea, mutta ei se minun rakkauteeni häntä kohtaan vaikuta. Minulla ei ole mitään valtaa siihen, olen järkeni kanssa inistessä kuin pisara valtameressä sen voiman edessä.
Kaikella rakkaudella, mutta sinun pitäisi katsoa tässä tapauksessa itseesi, ei siihen toiseen osapuoleen. Ei kerro sinun tasapainoisuudestasi hyvää, jos nostaa henkisesti väkivaltaisen ihmisen jalustalle. Se ei voi olla rakkautta, se on jotain muuta, mitä häneltä haluat.
Ehkä minun tasapainoni ei sitten ole ihan kunnossa, harvemmin tässä elämässä _kukaan_ on täysin tasapainossa. Minun elämäni sen sijaan on täysin tasaista. Tuo nyt vain on siihen sisältyvä fakta, jonka olen hyväksynyt. Sinä et sen sijaan ole mikään arvottamaan mikä on rakkautta ja mikä ei - sehän on täysin subjektiivista! Tämän hetket pinnalla oleva selitys rakkaudesta ei millään tavoin ole faktuaalinen.
Myös itsensä rakastaminen on rakkautta. Ihan sitä samaa rakkautta kuin muiden rakastaminen. Ei yhtään vähäisempää kuin huonompaa. Vanha totuus on, että pystymme rakastamaan muita vain niin paljon, kuin rakastamme itseämme. Mitä se kertoo sinun itsesi rakastamisesta, että rakastat ihmistä, joka kohtelee sinua huonosti?
En koskaan sanonut, että olen hiljaa alistuneena tyytynyt katselemaan ja kokemaan hänen demonisia puoliaan silloin kun olimme tekemisissä. Päinvastoin, mutta se keskustelu ei kuulu tähän. Minä rakastan sitä valoa hänessä mikä on rakastettavaa. Se on kirkasta, valaisevaa, ja jotakin, jota hän ei itse havaitse itsessään, ja joka koskettaa minussa jotakin valon lähdettä. Tunnen siitä onnea jota en ole koskaan tavoittanut kenenkään muun kanssa, ja kannan sitä mukanani. Minussa on myös valon pisaroita, valitettavan vähän ja harvassa - on kuitenkin. Toki niitä rakastan. Miksi ihmeessä kuvittelet etten rakastaisi itseäni lainkaan?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen kuullut ystävältäni yksipuolisessa suhteessa elämänsä rakkauden kokenut niin ei kuulemma unohda ikinä. Jos se olisi ollut molemminpuolista niin he olisivat vielä yhdessä.
Meni uuteen suhteeseen ilman rakastumista ja oli siten helppoa erota kuten aiemmassa suhteessa hänet oli helppo jättää kun toinen ei ollut rakastunut eikä sitä tullut.
Se pitää paikkaansa että rakastunut ihminen on ihan sokea. Sellainen ei millään usko ettei toisella olekkaan ihan samanlaisia tunteita vaan on pääasiassa imarreltu saamastaan huomiosta.
Minä tiedän ja tiedostan 100 % ettei elämäni rakkaus tunne _mitään_ positiivista minua kohtaan - päinvastoin; hän inhoaa, halveksii ja vihaa minua. Myönteisin tunne on varmasti välinpitämättömyys. En ole asian suhteen millään muotoa sokea, mutta ei se minun rakkauteeni häntä kohtaan vaikuta. Minulla ei ole mitään valtaa siihen, olen järkeni kanssa inistessä kuin pisara valtameressä sen voiman edessä.
Kaikella rakkaudella, mutta sinun pitäisi katsoa tässä tapauksessa itseesi, ei siihen toiseen osapuoleen. Ei kerro sinun tasapainoisuudestasi hyvää, jos nostaa henkisesti väkivaltaisen ihmisen jalustalle. Se ei voi olla rakkautta, se on jotain muuta, mitä häneltä haluat.
Ehkä minun tasapainoni ei sitten ole ihan kunnossa, harvemmin tässä elämässä _kukaan_ on täysin tasapainossa. Minun elämäni sen sijaan on täysin tasaista. Tuo nyt vain on siihen sisältyvä fakta, jonka olen hyväksynyt. Sinä et sen sijaan ole mikään arvottamaan mikä on rakkautta ja mikä ei - sehän on täysin subjektiivista! Tämän hetket pinnalla oleva selitys rakkaudesta ei millään tavoin ole faktuaalinen.
Myös itsensä rakastaminen on rakkautta. Ihan sitä samaa rakkautta kuin muiden rakastaminen. Ei yhtään vähäisempää kuin huonompaa. Vanha totuus on, että pystymme rakastamaan muita vain niin paljon, kuin rakastamme itseämme. Mitä se kertoo sinun itsesi rakastamisesta, että rakastat ihmistä, joka kohtelee sinua huonosti?
En koskaan sanonut, että olen hiljaa alistuneena tyytynyt katselemaan ja kokemaan hänen demonisia puoliaan silloin kun olimme tekemisissä. Päinvastoin, mutta se keskustelu ei kuulu tähän. Minä rakastan sitä valoa hänessä mikä on rakastettavaa. Se on kirkasta, valaisevaa, ja jotakin, jota hän ei itse havaitse itsessään, ja joka koskettaa minussa jotakin valon lähdettä. Tunnen siitä onnea jota en ole koskaan tavoittanut kenenkään muun kanssa, ja kannan sitä mukanani. Minussa on myös valon pisaroita, valitettavan vähän ja harvassa - on kuitenkin. Toki niitä rakastan. Miksi ihmeessä kuvittelet etten rakastaisi itseäni lainkaan?
Jos joku kirjoittaisi minusta noin kauniisti, olisin aika otettu :(
99 prosenttia näistä on vain toispuoleista rakkautta ja kuvitelmaa. Aika varmasti sitä toista ei kiinnosta pätkääkään, kai se muuten olisi siinä vierellä.
Vierailija kirjoitti:
99 prosenttia näistä on vain toispuoleista rakkautta ja kuvitelmaa. Aika varmasti sitä toista ei kiinnosta pätkääkään, kai se muuten olisi siinä vierellä.
saatiinhan me se yksi katkera jätetty myöskin tänne angstaamaan
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Millä perusteella tunne on ollut molemminpuolinen jos kerta eivät ole yhdessä?
Elämä ei ole niin yksinkertaista. Joskus tie vie erilleen mutta tunteet ja yhteys ei ikinä katoa.
Minunkin piti päätyä yhteen suuren rakkauteni kanssa 30v siten kun molemmat olimme eronneet mutta niin vaan tiet vei eri suuntiin, mukana oli myös väärinkäsityksiä ja nuoruuden typeryyttä. Mies lisäksi paukautti työkaverinsa paksuksi ja meni tämän kanssa naimisiin vastuuntuntoinen kun on. Minäkin muutamaa vuotta myöhemmin tahollani.
Silti tulemme aina olemaan toisillemme ne suurimmat rakkaudet. Joka kerta kun tapaamme tiedostamme sen. Ikävä toisen luo on kova mutta tämä kierros maan päällä meni näin. Seuraavassa elämässä sitten
Toivottavasti. Teiden erkanemisesta on kolme vuotta ja aina kun hoksaan unohtaneeni hänet niin se pirulainen ilmestyy uniin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen kuullut ystävältäni yksipuolisessa suhteessa elämänsä rakkauden kokenut niin ei kuulemma unohda ikinä. Jos se olisi ollut molemminpuolista niin he olisivat vielä yhdessä.
Meni uuteen suhteeseen ilman rakastumista ja oli siten helppoa erota kuten aiemmassa suhteessa hänet oli helppo jättää kun toinen ei ollut rakastunut eikä sitä tullut.
Se pitää paikkaansa että rakastunut ihminen on ihan sokea. Sellainen ei millään usko ettei toisella olekkaan ihan samanlaisia tunteita vaan on pääasiassa imarreltu saamastaan huomiosta.
Minä tiedän ja tiedostan 100 % ettei elämäni rakkaus tunne _mitään_ positiivista minua kohtaan - päinvastoin; hän inhoaa, halveksii ja vihaa minua. Myönteisin tunne on varmasti välinpitämättömyys. En ole asian suhteen millään muotoa sokea, mutta ei se minun rakkauteeni häntä kohtaan vaikuta. Minulla ei ole mitään valtaa siihen, olen järkeni kanssa inistessä kuin pisara valtameressä sen voiman edessä.
Kaikella rakkaudella, mutta sinun pitäisi katsoa tässä tapauksessa itseesi, ei siihen toiseen osapuoleen. Ei kerro sinun tasapainoisuudestasi hyvää, jos nostaa henkisesti väkivaltaisen ihmisen jalustalle. Se ei voi olla rakkautta, se on jotain muuta, mitä häneltä haluat.
Ehkä minun tasapainoni ei sitten ole ihan kunnossa, harvemmin tässä elämässä _kukaan_ on täysin tasapainossa. Minun elämäni sen sijaan on täysin tasaista. Tuo nyt vain on siihen sisältyvä fakta, jonka olen hyväksynyt. Sinä et sen sijaan ole mikään arvottamaan mikä on rakkautta ja mikä ei - sehän on täysin subjektiivista! Tämän hetket pinnalla oleva selitys rakkaudesta ei millään tavoin ole faktuaalinen.
Myös itsensä rakastaminen on rakkautta. Ihan sitä samaa rakkautta kuin muiden rakastaminen. Ei yhtään vähäisempää kuin huonompaa. Vanha totuus on, että pystymme rakastamaan muita vain niin paljon, kuin rakastamme itseämme. Mitä se kertoo sinun itsesi rakastamisesta, että rakastat ihmistä, joka kohtelee sinua huonosti?
En koskaan sanonut, että olen hiljaa alistuneena tyytynyt katselemaan ja kokemaan hänen demonisia puoliaan silloin kun olimme tekemisissä. Päinvastoin, mutta se keskustelu ei kuulu tähän. Minä rakastan sitä valoa hänessä mikä on rakastettavaa. Se on kirkasta, valaisevaa, ja jotakin, jota hän ei itse havaitse itsessään, ja joka koskettaa minussa jotakin valon lähdettä. Tunnen siitä onnea jota en ole koskaan tavoittanut kenenkään muun kanssa, ja kannan sitä mukanani. Minussa on myös valon pisaroita, valitettavan vähän ja harvassa - on kuitenkin. Toki niitä rakastan. Miksi ihmeessä kuvittelet etten rakastaisi itseäni lainkaan?
Kirjoitan ihan intuitiolla ja - tietysti - omista kokemuksistani käsin. Olen itse eronnut henkisesti väkivaltaisesta suhteesta ja minulla meni kauan tajuta, kuinka rakkauteni oli ollut harhaa. Kun uskaltauduin katsomaan tilannetta, niin ymmärsin, että Suhteemme oli riippuvuussuhde, jossa minä tein kaikkeni, jotta minua ei hylättäisi. Rakkaus oli siinä sivuosassa. Ehkä siksi kirjoitan, mitä kirjoitan: itselleni tilanteen yli pääsemiseen vaikutti se, että katsoin sisäänpäin, en ulospäin.
Kuvaat muuten itseäsi hienosti, tosi proosallista. Elämä vain ei ole romanttista kuvausta vaan käytännön tekoja.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
99 prosenttia näistä on vain toispuoleista rakkautta ja kuvitelmaa. Aika varmasti sitä toista ei kiinnosta pätkääkään, kai se muuten olisi siinä vierellä.
saatiinhan me se yksi katkera jätetty myöskin tänne angstaamaan
Ei tuossa mitään katkeraa ole vaan faktaa. Ihmisillä on tapana haaveilla kun ei parempaakaan ole. Jotkut tekevät asioille jotain ja elävät unelmaansa. Nimenomaan nämä "suuren rakkautensa" perään haaveilevat useimmiten katkeroituvat kun tajuavat ettei sitä olekaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen kuullut ystävältäni yksipuolisessa suhteessa elämänsä rakkauden kokenut niin ei kuulemma unohda ikinä. Jos se olisi ollut molemminpuolista niin he olisivat vielä yhdessä.
Meni uuteen suhteeseen ilman rakastumista ja oli siten helppoa erota kuten aiemmassa suhteessa hänet oli helppo jättää kun toinen ei ollut rakastunut eikä sitä tullut.
Se pitää paikkaansa että rakastunut ihminen on ihan sokea. Sellainen ei millään usko ettei toisella olekkaan ihan samanlaisia tunteita vaan on pääasiassa imarreltu saamastaan huomiosta.
Minä tiedän ja tiedostan 100 % ettei elämäni rakkaus tunne _mitään_ positiivista minua kohtaan - päinvastoin; hän inhoaa, halveksii ja vihaa minua. Myönteisin tunne on varmasti välinpitämättömyys. En ole asian suhteen millään muotoa sokea, mutta ei se minun rakkauteeni häntä kohtaan vaikuta. Minulla ei ole mitään valtaa siihen, olen järkeni kanssa inistessä kuin pisara valtameressä sen voiman edessä.
Kaikella rakkaudella, mutta sinun pitäisi katsoa tässä tapauksessa itseesi, ei siihen toiseen osapuoleen. Ei kerro sinun tasapainoisuudestasi hyvää, jos nostaa henkisesti väkivaltaisen ihmisen jalustalle. Se ei voi olla rakkautta, se on jotain muuta, mitä häneltä haluat.
Ehkä minun tasapainoni ei sitten ole ihan kunnossa, harvemmin tässä elämässä _kukaan_ on täysin tasapainossa. Minun elämäni sen sijaan on täysin tasaista. Tuo nyt vain on siihen sisältyvä fakta, jonka olen hyväksynyt. Sinä et sen sijaan ole mikään arvottamaan mikä on rakkautta ja mikä ei - sehän on täysin subjektiivista! Tämän hetket pinnalla oleva selitys rakkaudesta ei millään tavoin ole faktuaalinen.
Myös itsensä rakastaminen on rakkautta. Ihan sitä samaa rakkautta kuin muiden rakastaminen. Ei yhtään vähäisempää kuin huonompaa. Vanha totuus on, että pystymme rakastamaan muita vain niin paljon, kuin rakastamme itseämme. Mitä se kertoo sinun itsesi rakastamisesta, että rakastat ihmistä, joka kohtelee sinua huonosti?
En koskaan sanonut, että olen hiljaa alistuneena tyytynyt katselemaan ja kokemaan hänen demonisia puoliaan silloin kun olimme tekemisissä. Päinvastoin, mutta se keskustelu ei kuulu tähän. Minä rakastan sitä valoa hänessä mikä on rakastettavaa. Se on kirkasta, valaisevaa, ja jotakin, jota hän ei itse havaitse itsessään, ja joka koskettaa minussa jotakin valon lähdettä. Tunnen siitä onnea jota en ole koskaan tavoittanut kenenkään muun kanssa, ja kannan sitä mukanani. Minussa on myös valon pisaroita, valitettavan vähän ja harvassa - on kuitenkin. Toki niitä rakastan. Miksi ihmeessä kuvittelet etten rakastaisi itseäni lainkaan?
Kirjoitan ihan intuitiolla ja - tietysti - omista kokemuksistani käsin. Olen itse eronnut henkisesti väkivaltaisesta suhteesta ja minulla meni kauan tajuta, kuinka rakkauteni oli ollut harhaa. Kun uskaltauduin katsomaan tilannetta, niin ymmärsin, että Suhteemme oli riippuvuussuhde, jossa minä tein kaikkeni, jotta minua ei hylättäisi. Rakkaus oli siinä sivuosassa. Ehkä siksi kirjoitan, mitä kirjoitan: itselleni tilanteen yli pääsemiseen vaikutti se, että katsoin sisäänpäin, en ulospäin.
Kuvaat muuten itseäsi hienosti, tosi proosallista. Elämä vain ei ole romanttista kuvausta vaan käytännön tekoja.
Kiva kun kirjoitit ja paljon voimia jatkoon!
* Kuvaat muuten itseäsi hienosti, tosi proosallista. Elämä vain ei ole romanttista kuvausta vaan käytännön tekoja.*
Kiitos. Minulle se on lähinnä tuota proosallista kuvausta. Se(kin) on ihan ok 😊
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen kuullut ystävältäni yksipuolisessa suhteessa elämänsä rakkauden kokenut niin ei kuulemma unohda ikinä. Jos se olisi ollut molemminpuolista niin he olisivat vielä yhdessä.
Meni uuteen suhteeseen ilman rakastumista ja oli siten helppoa erota kuten aiemmassa suhteessa hänet oli helppo jättää kun toinen ei ollut rakastunut eikä sitä tullut.
Se pitää paikkaansa että rakastunut ihminen on ihan sokea. Sellainen ei millään usko ettei toisella olekkaan ihan samanlaisia tunteita vaan on pääasiassa imarreltu saamastaan huomiosta.
Minä tiedän ja tiedostan 100 % ettei elämäni rakkaus tunne _mitään_ positiivista minua kohtaan - päinvastoin; hän inhoaa, halveksii ja vihaa minua. Myönteisin tunne on varmasti välinpitämättömyys. En ole asian suhteen millään muotoa sokea, mutta ei se minun rakkauteeni häntä kohtaan vaikuta. Minulla ei ole mitään valtaa siihen, olen järkeni kanssa inistessä kuin pisara valtameressä sen voiman edessä.
Kaikella rakkaudella, mutta sinun pitäisi katsoa tässä tapauksessa itseesi, ei siihen toiseen osapuoleen. Ei kerro sinun tasapainoisuudestasi hyvää, jos nostaa henkisesti väkivaltaisen ihmisen jalustalle. Se ei voi olla rakkautta, se on jotain muuta, mitä häneltä haluat.
Ehkä minun tasapainoni ei sitten ole ihan kunnossa, harvemmin tässä elämässä _kukaan_ on täysin tasapainossa. Minun elämäni sen sijaan on täysin tasaista. Tuo nyt vain on siihen sisältyvä fakta, jonka olen hyväksynyt. Sinä et sen sijaan ole mikään arvottamaan mikä on rakkautta ja mikä ei - sehän on täysin subjektiivista! Tämän hetket pinnalla oleva selitys rakkaudesta ei millään tavoin ole faktuaalinen.
Myös itsensä rakastaminen on rakkautta. Ihan sitä samaa rakkautta kuin muiden rakastaminen. Ei yhtään vähäisempää kuin huonompaa. Vanha totuus on, että pystymme rakastamaan muita vain niin paljon, kuin rakastamme itseämme. Mitä se kertoo sinun itsesi rakastamisesta, että rakastat ihmistä, joka kohtelee sinua huonosti?
En koskaan sanonut, että olen hiljaa alistuneena tyytynyt katselemaan ja kokemaan hänen demonisia puoliaan silloin kun olimme tekemisissä. Päinvastoin, mutta se keskustelu ei kuulu tähän. Minä rakastan sitä valoa hänessä mikä on rakastettavaa. Se on kirkasta, valaisevaa, ja jotakin, jota hän ei itse havaitse itsessään, ja joka koskettaa minussa jotakin valon lähdettä. Tunnen siitä onnea jota en ole koskaan tavoittanut kenenkään muun kanssa, ja kannan sitä mukanani. Minussa on myös valon pisaroita, valitettavan vähän ja harvassa - on kuitenkin. Toki niitä rakastan. Miksi ihmeessä kuvittelet etten rakastaisi itseäni lainkaan?
Kirjoitan ihan intuitiolla ja - tietysti - omista kokemuksistani käsin. Olen itse eronnut henkisesti väkivaltaisesta suhteesta ja minulla meni kauan tajuta, kuinka rakkauteni oli ollut harhaa. Kun uskaltauduin katsomaan tilannetta, niin ymmärsin, että Suhteemme oli riippuvuussuhde, jossa minä tein kaikkeni, jotta minua ei hylättäisi. Rakkaus oli siinä sivuosassa. Ehkä siksi kirjoitan, mitä kirjoitan: itselleni tilanteen yli pääsemiseen vaikutti se, että katsoin sisäänpäin, en ulospäin.
Kuvaat muuten itseäsi hienosti, tosi proosallista. Elämä vain ei ole romanttista kuvausta vaan käytännön tekoja.
Kiva kun kirjoitit ja paljon voimia jatkoon!
* Kuvaat muuten itseäsi hienosti, tosi proosallista. Elämä vain ei ole romanttista kuvausta vaan käytännön tekoja.*
Kiitos. Minulle se on lähinnä tuota proosallista kuvausta. Se(kin) on ihan ok 😊
Hyviä jatkoja sinullekin!
Olen päässyt yli, mutta en unohtanut.
Eli "elämäni rakkaus" on naimisissa toisen kanssa ja itsekin olin vuosikymmenen suht onnellisessa pitkässä parisuhteessa. Jos tuo nuoruuden rakkauteni eroaisi, niin todennäköisesti päätyisimme yhteen, mikäli minäkin olisin silloin vapaa. En usko kuitenkaan että niin tulee käymään.
Ihminen pystyy kyllä rakastamaan useampaa ihmistä saman aikaisesti, eli uskon että hyvinkin voin löytää vielä toisen kumppanin ilman, että se muuttaa rakkauttani tuohon nuoruuden rakastettuun.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei "elämän rakkauden" tarvitse välttämättä olla molemminpuolista.
Vierailija kirjoitti:
Niitä suuria rakkauksia on monta
Kuvittelet vaan.
Vierailija kirjoitti:
99 prosenttia näistä on vain toispuoleista rakkautta ja kuvitelmaa. Aika varmasti sitä toista ei kiinnosta pätkääkään, kai se muuten olisi siinä vierellä.
Se, että pitää jotakin "elämänsä rakkautena" perustuu toisen idealisointiin. Kyllä se ennen pitkää karisee, kun joutuu elämään yhdessä.
Nuorempana olin kova tyttö rakastumaan rakkauden tunteeseen. Ero ensimmäisestä pitkäaikaisesta suhteesta otti kuitenkin koville. Olin jopa näkevinäni hänet bussissa tai kaupungilla. Mielessä kangasteli myös hurjia ja aggressiivisia kostosuunnitelmia. Nopeasti kuitenkin ihastuin jopa rakastuin muutamaan seuraavaan. No suhteita oli ja muutaman kerran olin todella allapäin eroista
Opin että eron tunteita ei kannata ruokkia muistelemalla tai haikailemalla menetettyjä mielikuvia ainakaan vuositolkulla, vaan hakeutua kohtaamaan uusia ihmisiä. Uudet tunteet tuovat etäisyyttä edellisiin tunteisiin.
Nyt olen onnellinen, en enää todellakaan halua ketään. Minulla on aikuinen lapsi, oma koti ja talous kunnossa. Elämä meni hyvin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen kuullut ystävältäni yksipuolisessa suhteessa elämänsä rakkauden kokenut niin ei kuulemma unohda ikinä. Jos se olisi ollut molemminpuolista niin he olisivat vielä yhdessä.
Meni uuteen suhteeseen ilman rakastumista ja oli siten helppoa erota kuten aiemmassa suhteessa hänet oli helppo jättää kun toinen ei ollut rakastunut eikä sitä tullut.
Se pitää paikkaansa että rakastunut ihminen on ihan sokea. Sellainen ei millään usko ettei toisella olekkaan ihan samanlaisia tunteita vaan on pääasiassa imarreltu saamastaan huomiosta.
Minä tiedän ja tiedostan 100 % ettei elämäni rakkaus tunne _mitään_ positiivista minua kohtaan - päinvastoin; hän inhoaa, halveksii ja vihaa minua. Myönteisin tunne on varmasti välinpitämättömyys. En ole asian suhteen millään muotoa sokea, mutta ei se minun rakkauteeni häntä kohtaan vaikuta. Minulla ei ole mitään valtaa siihen, olen järkeni kanssa inistessä kuin pisara valtameressä sen voiman edessä.
Kaikella rakkaudella, mutta sinun pitäisi katsoa tässä tapauksessa itseesi, ei siihen toiseen osapuoleen. Ei kerro sinun tasapainoisuudestasi hyvää, jos nostaa henkisesti väkivaltaisen ihmisen jalustalle. Se ei voi olla rakkautta, se on jotain muuta, mitä häneltä haluat.
Ehkä minun tasapainoni ei sitten ole ihan kunnossa, harvemmin tässä elämässä _kukaan_ on täysin tasapainossa. Minun elämäni sen sijaan on täysin tasaista. Tuo nyt vain on siihen sisältyvä fakta, jonka olen hyväksynyt. Sinä et sen sijaan ole mikään arvottamaan mikä on rakkautta ja mikä ei - sehän on täysin subjektiivista! Tämän hetket pinnalla oleva selitys rakkaudesta ei millään tavoin ole faktuaalinen.
Myös itsensä rakastaminen on rakkautta. Ihan sitä samaa rakkautta kuin muiden rakastaminen. Ei yhtään vähäisempää kuin huonompaa. Vanha totuus on, että pystymme rakastamaan muita vain niin paljon, kuin rakastamme itseämme. Mitä se kertoo sinun itsesi rakastamisesta, että rakastat ihmistä, joka kohtelee sinua huonosti?
En koskaan sanonut, että olen hiljaa alistuneena tyytynyt katselemaan ja kokemaan hänen demonisia puoliaan silloin kun olimme tekemisissä. Päinvastoin, mutta se keskustelu ei kuulu tähän. Minä rakastan sitä valoa hänessä mikä on rakastettavaa. Se on kirkasta, valaisevaa, ja jotakin, jota hän ei itse havaitse itsessään, ja joka koskettaa minussa jotakin valon lähdettä. Tunnen siitä onnea jota en ole koskaan tavoittanut kenenkään muun kanssa, ja kannan sitä mukanani. Minussa on myös valon pisaroita, valitettavan vähän ja harvassa - on kuitenkin. Toki niitä rakastan. Miksi ihmeessä kuvittelet etten rakastaisi itseäni lainkaan?
Jos joku kirjoittaisi minusta noin kauniisti, olisin aika otettu :(
Tämä. Kuinka kiittämättömiä ihmiset ovatkaan, sokeita. Kävelevät onnensa ohi egonsa paisuneessa psykoosisaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
99 prosenttia näistä on vain toispuoleista rakkautta ja kuvitelmaa. Aika varmasti sitä toista ei kiinnosta pätkääkään, kai se muuten olisi siinä vierellä.
Se, että pitää jotakin "elämänsä rakkautena" perustuu toisen idealisointiin. Kyllä se ennen pitkää karisee, kun joutuu elämään yhdessä.
Entä jos tuntee ihmisen monen vuoden ajalta ja onkin rakastunut ihmiseen eikä harhakuvaan?
Alue: Aihe vapaa
Molemminpuolinen rakkaus ei valitettavasti ole tae ikuisesta parisuhteesta. Joskus se yhdessä olo vain kaatuu omaan mahdottomuuteensa esim. toisen halutessa lapsia kun toinen taas ei halua. Toiselle saattaa myös puhjeta sairaus (fyysinen tai psyykkinen), joka muuttaa parisuhteen dynamiikkaa merkittävästi, tai vaikka välimatka on pitkä ja toisaan lähemmäs muuttaminen on mahdotonta.
Valitettavasti rakkaus yksin ei pelasta mitään, koska sen rakkauden on tapahduttava muun elämän ehdoilla.