Kun koko elämä on yksi suuri irtipäästämisen harjoitus: saman valinnan edessä jälleen

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No tuota. Jos oikeasti olet useasti ja toistuvasti, samaa kaavaa seuraten tehnyt vääriä valintoja, voi ongelma olla myös sinussa. Oletko miettinyt terapiaa? Se on aika näppärä paikka kaivella niitä juurisyitä, miksi ajaudumme tiettyihin tilanteisiin, valitsemme tietynlaisia ihmisiä elämäämme:

No en kyllä ainakaan tällä kertaa ala tästä itseäni syyllistämään ja syyllistä kaivamaan, kun toinen osapuoli on nimenomaan ollut se, joka on halunnut parisuhteen ja sitten kohtelee huonosti ja valehtelee asioista. Miten se on minun syytäni? Mitä voin muuttaa itsessäni tässä terapian kautta, paitsi lopettaa suhde, mihin tämä on jo menossa? Ap

Kerrot että olet joutunut tekemään näitä luopumisia paljon, niin ystävyys- kuin miessuhteissasikin. Sinä _valitset_ seurasi, eikö totta? Tuskin erität mitään deomista kaasua, joka muuttaa persoonat ympärilläsi ihmisperseiksi - kyllä he sitä ovat ihan valmiiksi. Kyse on siitä, miksi teet näitä haitallisia valintoja kerta toisensa jälkeen. Mikä sinua vetää näiden pohjiltaan aika ikävien ihmisten seuraan. Koska jokin heissä vetää.

Ainakin kahden viimeisimmän tapauksen kohdalla, he alkuun esittivät aivan päinvastaista kuin millaiseksi todellisuus lopulta paljastui. Edelleenkään, minä en ole ajatustenlukija, minulla ei ole yliluonnollisia kykyjä, tai valheenpaljastuskonetta käytössä. Jos toinen esittää ja valehtelee ja en alkuun sitä hoksaa, niin se ei ole minun syytäni, minun korjattavissani, tai minun vastuullani. Tähän ainakin vedän rajan jo nyt ihan alkuunsa.

Voit valittaa täällä tai aloittaa ongelman korjaamisen. Tuli jo selväksi, kumman valitset.

Mitä sinä siis ehdotat ongelman korjaamiseksi? Koko suhde on minun osaltani jo taputeltu ja olen menossa eteenpäin. Harmittaa vaan aivan älyttömästi, ettei se onnistunut enkä vieläkään löytänyt sitä turvallista ja hyvää suhdetta, mitä etsin. Miehen puheista sain käsityksen, että hän etsii samaa, mutta asia ei näin ollut.

Ja on näitä asioita vuosien varrella terapioitu lukuisia kertoja, on lapsuutta kaiveltu, elämän varrella tullut yhtä jos toista klommoa ja traumaa, joiden kanssa tässä on parhaan mukaan yritetty pärjätä. Mutta en minä ala enää itsestäni tekemään syyllistä muiden huonolle käytökselle. Minä en voi kontrolloida muiden ihmisten käytöstä enkä ole siitä vastuussa. Kuten kirjoitin: rajanveto.

Sitten sinun on hakattava päätä seinään. Et voi kontrolloida muita, mutta voit opetella paremmaksi ihmistuntijaksi. Oikeasti; jos tuota on sattunut usein, on sinulla siinä huomattavia ongelmia, tai sitten alitajuisesti hakeudut epäluotettavaan seuraan - suoraan sanottuna itse epäilen tätä. Eteenpäin voi aina mennä, mutta veikkaan että sinulla on kivinen tie.

Niin, mikä on se konkreettinen ehdotus ratkaisuksi? Olen tunnistanut näitä elämässäni aiemmin toistuvia kaavoja ja tehnyt parhaani sen eteen niitä rikkoakseni. Olen yrittänyt hankkia ns. korjaavia kokemuksia ja tehdä asioita eri tavalla, se oli tässä nytkin taustalla. Nimenomaan hain turvallista ja tervettä suhdetta ja alkuun vaikutti, että olemme molemmat sitä yhdessä rakentamassa. Nyt kun kävi ilmi, ettei asia näin ole, en ole enää jäämässä tähän roikkumaan, kuten nuorempana olisin varmasti tehnyt.

Aika paljon olen itseni kanssa tehnyt töitä päästäkseni tähän pisteeseen, mutta mukavaa, ettei sinusta tieni koskaan tule olemaan muuta kuin kivikkoinen, koska olen huono ihmistuntija, kun en ole onnistunut parisuhteessa.

Tunnistan tuosta paljon. Oma kaavani oli erilainen, enemmänkin hylkäämishakuinen kuin kaltoinkohtelua puoleensa vetävä, mutta muistan että kaavan tunnistamisvaiheessa aloin tietoisesti kiinnittämään huomiota varoitusmerkkeihin ja luulin tekeväni parempia valintoja. Alitajunta oli kuitenkin tietoista mieltäni vahvempi, ja päädyin edelleen valitsemaan vääriä ihmisiä, mutta tällä kertaa sellaisia jotka piilottivat vetäytyvyytensä paremmin. Lopulta ne hyvin alkaneet suhteetkin ajautuivat kuitenkin samaan kaavaan. En osaa auttaa ongelmassasi koska omankin työstäminen on vielä kesken, mutta kyllä minä näkisin, että jos toistuvasti suhteet päättyy huonosti ja vieläpä saman kaavan mukaan huonosti niin jotain siellä oman pään sisällä on vielä korjattavaa.

Nämä on ihan tolkuttoman vaikeita asioita. Vanhat kaltoinkohtelut ja traumat elävät elämäänsä siellä alitajunnassa ja ihminen toistaa niitä ihan tiedostamattaankin saadakseen sisäiset ristiriidat ratkottua ja asioille erilaisen lopputuloksen. Mutta kun toistat jotain vahingollista, mikä ei toimi, niin eihän se lopputulos ole ikinä erilainen. Pitäisi vaan jaksaa tietoisesti jatkuvasti valita eri tavalla, mutta jostain se vanha kuona vaan alitajunnasta puskee nykyhetkeen eikä historiaa kuitenkaan ole koskaan mahdollista poistaa. Ap

Juuri tämä. Jostain luin, että saman kaavan toistaminen eri lopputulosta toivoen on kuin katsoisi saman elokuvan aina uudelleen odottaen erilaista loppua. Eihän se ikinä mene niin. Mutta kun sitä kaavaa on helkkarin vaikea muuttaa. Ja vaikka yrittäisi tietoisesti valita paremmin, niin ainakin itsellä tuntuu, että se tunnelukko tai mikä lie traumaminä on helkkarin taitava löytämään pinnan alta potentiaalin siihen samaan kieroutuneeseen dynamiikkaan vaikkei se alussa olisikaan näkyvillä. Sitten tulee näitä tilanteita, että "ihanaa vihdoin olen kasvanut ja rakastuin ihmiseen joka oikeasti välittää minusta" ja aina olen väärässä. Olen nimittänyt sitä sisäiseksi piilomulkkututkakseni. Kun en suostunut enää deittailemaan ilmeisiä m*lkkuja, se tutka löysi ihmiset jotka ovat päällepäin hyviä ja kunnollisia ja välittäviä ja pinnan alla jotain ihan muuta.

Tai joskus olen miettinyt sitäkin, että olenko minä vaan hiton taitava kaivamaan ihmisistä esiin ne samat piirteet jotka minua eniten satuttavat. Päässäni on ollut ajatus, ettei niin hyvää miestä ole olemassakaan ettenkö minä saisi kaivettua siitä sisäisen kylmän k*sipään esiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suosittelisin tsekkaamaan myös, onko sinulla mahdollisesti hoitamaton kehityksellinen trauma. Se on melko uusi tutkimussuuntaus psykologiassa Suomessa, mutta ei varmasti haittaa ainakin vilkaista asiaa. Aiheesta löytyy lyhyt ja helppolukuinen kirja Juha Klaavulta "Lapsuuden kehityksellinen trauma" ja bongasin aiheeseen liittyen Juhaa haastattelevan podcastinkin Spotifysta: https://open.spotify.com/episode/5fUC66l0r7BiYPAyJQ1W6S?si=92582bcb7357…

Varmasti tämän ongelman juurisyy on lapsuudessa, joka ei missään nimessä ollut helppo. Kyllä sitäkin on aiemmin kaiveltu ja yhteen vaiheeseen nimenomaan syytin ja syyllistin itseäni ihan kaikesta todella helposti ja se johti masennukseen ja todella voimakkaisiin arvottomuuden tunteisiin. Oli pitkä prosessi opetella vetämään rajat itsen ja muiden käytöksen välille. Sen takia koen ikävänä nämä viestit, että pitäisi itsestäni vaan kaivaa sitä vikaa. Se "vika" on todennäköisesti juurikin jokin vanha trauma, tai haava, jota minä en ole osannut korjata eikä terapeuttikaan silloin sitä löytää eikä hoksata. Ap

Traumasta toipuminen on ihan saakelin vaikeaa. Oikeastaan, sanoisin, että jos on todella, todella syvä trauma - kuten vaikka tuo kehityksellinen trauma - niin ei siitä kokonaan toivukaan. Sen kanssa oppii elämään ja tunnistamaan ne hetket, kun trauma alkaa puhua sen sijaan, että me itse olisimme ratissa.

Traumaan ei riitä, että menee vain jonnekin terapeutille johonkin terapiasuuntaan, vaan pitäisi päästä nimenomaan traumaan erikoistuneen terapeutin luo traumaan liittyvään hoitomuotoon, ja vieläpä sellaiselle terapeutille, jonka kanssa natsaa. Kaikki eivät toki pelkällä terapialla selviä, vaan tarvitsevat (mahdollisesti elinikäisen) lääkityksen, hypnoterapiaa, maisemanvaihdoksen tai kaikkia näitä yhdessä.

Trauma ei ole SINUN VIKA. Emme me sano traumatisoituneelle koirallekaan, että sinun vika, kun sinua potkittiin ja pidettiin nälässä. Se oman trauman "kaivelu" ei ole sitä, että "No nyt minussa on tätä ja tätä vikaa, minun vika, olen viallinen, pitäisi olla toisenlainen".

Se trauman "kaivelu" on sitä, että löytää ne kipukohdat, ne reagointitavat, ne ajatusmallit, jotka EIVÄT ole totta, vaan kokemusten aiheuttamia arpia. Jos lapsena on potkittu, ajautuu koko ajan muiden potkittavaksi aikuisenakin, kun se trauma sanoo, että "totuus on se, että kaikki potkivat, joten miksi edes yrität muuta?" Eihän se ole totuus! Ei kaikki potki - et sinäkään potki toisia ihmisiä!

Sinun pitäisi saada nyt levätä ihan kunnolla. Jos reaktio siihen, että itseä pitää hoivata, on käsien heittäminen ilmaan, että taas tätä samaa p4skaa, olen jo kokeillut, niin silloin on liian väsynyt ja liian ankara itseään kohtaan - ja potkii itseään samoin kuin muut ovat potkineet.

terveisin

22 vuotta traumaattisissa lapsuuden olosuhteissa kasvanut aidon psykopaattinarsistin lapsi, ei terapiaa, ei hoitoa, muuta kuin oma hoitotie itsehoidon avulla. Eikä tosiaan koskaan mitään puolisoa auttamassa ikisinkkuna tai perhettä tukemassa tai rahaa kukkarossa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suosittelisin tsekkaamaan myös, onko sinulla mahdollisesti hoitamaton kehityksellinen trauma. Se on melko uusi tutkimussuuntaus psykologiassa Suomessa, mutta ei varmasti haittaa ainakin vilkaista asiaa. Aiheesta löytyy lyhyt ja helppolukuinen kirja Juha Klaavulta "Lapsuuden kehityksellinen trauma" ja bongasin aiheeseen liittyen Juhaa haastattelevan podcastinkin Spotifysta: https://open.spotify.com/episode/5fUC66l0r7BiYPAyJQ1W6S?si=92582bcb7357…

Varmasti tämän ongelman juurisyy on lapsuudessa, joka ei missään nimessä ollut helppo. Kyllä sitäkin on aiemmin kaiveltu ja yhteen vaiheeseen nimenomaan syytin ja syyllistin itseäni ihan kaikesta todella helposti ja se johti masennukseen ja todella voimakkaisiin arvottomuuden tunteisiin. Oli pitkä prosessi opetella vetämään rajat itsen ja muiden käytöksen välille. Sen takia koen ikävänä nämä viestit, että pitäisi itsestäni vaan kaivaa sitä vikaa. Se "vika" on todennäköisesti juurikin jokin vanha trauma, tai haava, jota minä en ole osannut korjata eikä terapeuttikaan silloin sitä löytää eikä hoksata. Ap

Onko mahdollinen ajatus vaan hyväksyä se, ettei parisuhteet ole kaikille ja yksinkin on ihan hyvä olla?

Onhan se mahdollinen ajatus. Ja näin ajattelinkin, olin siis pitkään yksin ja ihan onnellinen ja tyytyväinen. En etsinyt mitään enkä ketään, kunnes tämä tuli vastaan ja siinä oli jokin semmoinen tunne varsinkin alkuun, että tämä on erilaista ja ehkä tässä on jotain sellaista, mistä pitää kiinni. Ainakin alkuun rakastuin mieheen jossain määrin, mutta ne tunteetkin on jo laimenneet, kun eihän tästä mitään tullut. Ap

Tuo on ihan karmea tunne. Painin itsekin saman asian kanssa parhaillaan. Tai en ihan saman, koska minä en tosiaan yleensä ole se joka joutuu itse jättämään, vaan minä olen se jota kohtaan tunteet vaan hiipuu ja joka lopulta torjutaan tai hylätään. Mutta siinä mielessä sama homma, että jollain tasolla minä ajattelin, ettei tämä ole sama asia eikä tämä ole sellainen ihminen. Tämä on jotain enemmän, suurempaa. Jotain todellista ja molemminpuolista.

Tuo yksinolon hyväksymisen ehdotus ei siis ollut mitään ilkeilyä vaikka se alapeukkuja saikin, vaan se on asia jota olen itse miettinyt ratkaisuksi kun ei minunkaan ongelmani ole tuntuneet kymmenillä vuosilla ja useammalla terapeutilla ratkenneet. Jälleen osuin tähän samaan vanhaan miinaan, enkä enää jotenkin jaksa nähdä toivoa paremmasta. Minä luulin, että tässä iässä osaisin erottaa rakkauden traumapohjaisesta emotionaalisesti itsetuhoisesta sekoilusta, mutta ilmeisesti en.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suosittelisin tsekkaamaan myös, onko sinulla mahdollisesti hoitamaton kehityksellinen trauma. Se on melko uusi tutkimussuuntaus psykologiassa Suomessa, mutta ei varmasti haittaa ainakin vilkaista asiaa. Aiheesta löytyy lyhyt ja helppolukuinen kirja Juha Klaavulta "Lapsuuden kehityksellinen trauma" ja bongasin aiheeseen liittyen Juhaa haastattelevan podcastinkin Spotifysta: https://open.spotify.com/episode/5fUC66l0r7BiYPAyJQ1W6S?si=92582bcb7357…

Varmasti tämän ongelman juurisyy on lapsuudessa, joka ei missään nimessä ollut helppo. Kyllä sitäkin on aiemmin kaiveltu ja yhteen vaiheeseen nimenomaan syytin ja syyllistin itseäni ihan kaikesta todella helposti ja se johti masennukseen ja todella voimakkaisiin arvottomuuden tunteisiin. Oli pitkä prosessi opetella vetämään rajat itsen ja muiden käytöksen välille. Sen takia koen ikävänä nämä viestit, että pitäisi itsestäni vaan kaivaa sitä vikaa. Se "vika" on todennäköisesti juurikin jokin vanha trauma, tai haava, jota minä en ole osannut korjata eikä terapeuttikaan silloin sitä löytää eikä hoksata. Ap

Onko mahdollinen ajatus vaan hyväksyä se, ettei parisuhteet ole kaikille ja yksinkin on ihan hyvä olla?

Onhan se mahdollinen ajatus. Ja näin ajattelinkin, olin siis pitkään yksin ja ihan onnellinen ja tyytyväinen. En etsinyt mitään enkä ketään, kunnes tämä tuli vastaan ja siinä oli jokin semmoinen tunne varsinkin alkuun, että tämä on erilaista ja ehkä tässä on jotain sellaista, mistä pitää kiinni. Ainakin alkuun rakastuin mieheen jossain määrin, mutta ne tunteetkin on jo laimenneet, kun eihän tästä mitään tullut. Ap

Tuo on ihan karmea tunne. Painin itsekin saman asian kanssa parhaillaan. Tai en ihan saman, koska minä en tosiaan yleensä ole se joka joutuu itse jättämään, vaan minä olen se jota kohtaan tunteet vaan hiipuu ja joka lopulta torjutaan tai hylätään. Mutta siinä mielessä sama homma, että jollain tasolla minä ajattelin, ettei tämä ole sama asia eikä tämä ole sellainen ihminen. Tämä on jotain enemmän, suurempaa. Jotain todellista ja molemminpuolista.

Tuo yksinolon hyväksymisen ehdotus ei siis ollut mitään ilkeilyä vaikka se alapeukkuja saikin, vaan se on asia jota olen itse miettinyt ratkaisuksi kun ei minunkaan ongelmani ole tuntuneet kymmenillä vuosilla ja useammalla terapeutilla ratkenneet. Jälleen osuin tähän samaan vanhaan miinaan, enkä enää jotenkin jaksa nähdä toivoa paremmasta. Minä luulin, että tässä iässä osaisin erottaa rakkauden traumapohjaisesta emotionaalisesti itsetuhoisesta sekoilusta, mutta ilmeisesti en.

Näin. Valtava pettymys ja epäluottamus sekä omaan itseen että elämään tällä hetkellä velloo omassa mielessäni. Ap

On tyypillistä, että arvottomuuden tunne ilmenee nimenomaan parisuhteissa. Ei uskalla päästää ketään aidosti lähelle, joten ajautuu suhteisiin ihmisten kanssa, jotka eivät sinua arvosta eivätkä haluakaan lähellesi, vaan hyväksikäyttävät.

Mikä sitten neuvoksi? Tavalla tai toisella sen peruskipukohdan tunnistaminen, että miksi koen arvottomuutta, mistä se tulee? Ja jotenkin sen muuttaminen päinvastaiseksi, että tämä tunne ei ole totta, olen arvokas.

Trauma ei synny yleensäkään vuodessa, eikä paranekaan yhtään sen nopeammin.

Itse olen miettinyt myös neuroepätyypillisyyden vaikutusta traumaan VS neurotyypillistä vaikutusta traumaan. Välillä tulee vastaan ihmisiä, jotka sanovat, että olivat vaikka lapsena seksaalisen hyväksikäytön uhreja, mutta nyt ovat puolison avulla selvinneet siitä ja se on menneisyyttä. Itse autistina muistan 4-vuotiaana tapahtuneet asiat yhtä kirkkaasti kuin jos ne olisivat tapahtuneet eilen, ja jään niihin jumiin, vaikka aikaa on kulunut jo 40 vuotta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suosittelisin tsekkaamaan myös, onko sinulla mahdollisesti hoitamaton kehityksellinen trauma. Se on melko uusi tutkimussuuntaus psykologiassa Suomessa, mutta ei varmasti haittaa ainakin vilkaista asiaa. Aiheesta löytyy lyhyt ja helppolukuinen kirja Juha Klaavulta "Lapsuuden kehityksellinen trauma" ja bongasin aiheeseen liittyen Juhaa haastattelevan podcastinkin Spotifysta: https://open.spotify.com/episode/5fUC66l0r7BiYPAyJQ1W6S?si=92582bcb7357…

Varmasti tämän ongelman juurisyy on lapsuudessa, joka ei missään nimessä ollut helppo. Kyllä sitäkin on aiemmin kaiveltu ja yhteen vaiheeseen nimenomaan syytin ja syyllistin itseäni ihan kaikesta todella helposti ja se johti masennukseen ja todella voimakkaisiin arvottomuuden tunteisiin. Oli pitkä prosessi opetella vetämään rajat itsen ja muiden käytöksen välille. Sen takia koen ikävänä nämä viestit, että pitäisi itsestäni vaan kaivaa sitä vikaa. Se "vika" on todennäköisesti juurikin jokin vanha trauma, tai haava, jota minä en ole osannut korjata eikä terapeuttikaan silloin sitä löytää eikä hoksata. Ap

Traumasta toipuminen on ihan saakelin vaikeaa. Oikeastaan, sanoisin, että jos on todella, todella syvä trauma - kuten vaikka tuo kehityksellinen trauma - niin ei siitä kokonaan toivukaan. Sen kanssa oppii elämään ja tunnistamaan ne hetket, kun trauma alkaa puhua sen sijaan, että me itse olisimme ratissa.

Traumaan ei riitä, että menee vain jonnekin terapeutille johonkin terapiasuuntaan, vaan pitäisi päästä nimenomaan traumaan erikoistuneen terapeutin luo traumaan liittyvään hoitomuotoon, ja vieläpä sellaiselle terapeutille, jonka kanssa natsaa. Kaikki eivät toki pelkällä terapialla selviä, vaan tarvitsevat (mahdollisesti elinikäisen) lääkityksen, hypnoterapiaa, maisemanvaihdoksen tai kaikkia näitä yhdessä.

Trauma ei ole SINUN VIKA. Emme me sano traumatisoituneelle koirallekaan, että sinun vika, kun sinua potkittiin ja pidettiin nälässä. Se oman trauman "kaivelu" ei ole sitä, että "No nyt minussa on tätä ja tätä vikaa, minun vika, olen viallinen, pitäisi olla toisenlainen".

Se trauman "kaivelu" on sitä, että löytää ne kipukohdat, ne reagointitavat, ne ajatusmallit, jotka EIVÄT ole totta, vaan kokemusten aiheuttamia arpia. Jos lapsena on potkittu, ajautuu koko ajan muiden potkittavaksi aikuisenakin, kun se trauma sanoo, että "totuus on se, että kaikki potkivat, joten miksi edes yrität muuta?" Eihän se ole totuus! Ei kaikki potki - et sinäkään potki toisia ihmisiä!

Sinun pitäisi saada nyt levätä ihan kunnolla. Jos reaktio siihen, että itseä pitää hoivata, on käsien heittäminen ilmaan, että taas tätä samaa p4skaa, olen jo kokeillut, niin silloin on liian väsynyt ja liian ankara itseään kohtaan - ja potkii itseään samoin kuin muut ovat potkineet.

terveisin

22 vuotta traumaattisissa lapsuuden olosuhteissa kasvanut aidon psykopaattinarsistin lapsi, ei terapiaa, ei hoitoa, muuta kuin oma hoitotie itsehoidon avulla. Eikä tosiaan koskaan mitään puolisoa auttamassa ikisinkkuna tai perhettä tukemassa tai rahaa kukkarossa. 

En ole Ap, vaan se toinen ketjussa kirjoittanut traumapohjalta toivottomiin ja satuttaviin suhteisiin ajautunut, ja minä olen huomannut että vaikka ne tunteet ja ajatusvääristymät tunnistaisikin se ei silti välttämättä korjaa vielä mitään. Viimeksi tänään yllätin itseni saman vanhan ajatuksen parista "minä en ole mitään". Se on jotenkin niin helkkarin syvässä, ettei mikään määrä järkeilyä ja itsensä hoivaamista tunnu sitä muuttavan. Pohjimmiltaan, aina kun joku johon olen rakastunut valitseekin toisin minä koen etten minä ole mitään muuta kuin ilmaa. Minä olen mitätön, merkityksetön. Minä en edes ole.

Vierailija kirjoitti:

On tyypillistä, että arvottomuuden tunne ilmenee nimenomaan parisuhteissa. Ei uskalla päästää ketään aidosti lähelle, joten ajautuu suhteisiin ihmisten kanssa, jotka eivät sinua arvosta eivätkä haluakaan lähellesi, vaan hyväksikäyttävät.

Mikä sitten neuvoksi? Tavalla tai toisella sen peruskipukohdan tunnistaminen, että miksi koen arvottomuutta, mistä se tulee? Ja jotenkin sen muuttaminen päinvastaiseksi, että tämä tunne ei ole totta, olen arvokas.

Trauma ei synny yleensäkään vuodessa, eikä paranekaan yhtään sen nopeammin.

Itse olen miettinyt myös neuroepätyypillisyyden vaikutusta traumaan VS neurotyypillistä vaikutusta traumaan. Välillä tulee vastaan ihmisiä, jotka sanovat, että olivat vaikka lapsena seksaalisen hyväksikäytön uhreja, mutta nyt ovat puolison avulla selvinneet siitä ja se on menneisyyttä. Itse autistina muistan 4-vuotiaana tapahtuneet asiat yhtä kirkkaasti kuin jos ne olisivat tapahtuneet eilen, ja jään niihin jumiin, vaikka aikaa on kulunut jo 40 vuotta.

Joskus on myös niin, että ihminen luulee päässeensä yli ja onkin väärässä. Itse luulin ennen ensimmäisen lapsen syntymää selvinneeni yllättävän vähäisin vaurioin väkivaltaisesta lapsuudesta. Lopulta vasta oman lapsen aggressiiviset käytöshäiriöt toivat traumat täysillä pintaan. Nyt se "yllättävän vähäisin vaurioin selvinnyt" kolmevitonen onkin nelikymppisenä yksi kävelevä elämänkriisi.

Vierailija kirjoitti:

On tyypillistä, että arvottomuuden tunne ilmenee nimenomaan parisuhteissa. Ei uskalla päästää ketään aidosti lähelle, joten ajautuu suhteisiin ihmisten kanssa, jotka eivät sinua arvosta eivätkä haluakaan lähellesi, vaan hyväksikäyttävät.

Mikä sitten neuvoksi? Tavalla tai toisella sen peruskipukohdan tunnistaminen, että miksi koen arvottomuutta, mistä se tulee? Ja jotenkin sen muuttaminen päinvastaiseksi, että tämä tunne ei ole totta, olen arvokas.

Trauma ei synny yleensäkään vuodessa, eikä paranekaan yhtään sen nopeammin.

Itse olen miettinyt myös neuroepätyypillisyyden vaikutusta traumaan VS neurotyypillistä vaikutusta traumaan. Välillä tulee vastaan ihmisiä, jotka sanovat, että olivat vaikka lapsena seksaalisen hyväksikäytön uhreja, mutta nyt ovat puolison avulla selvinneet siitä ja se on menneisyyttä. Itse autistina muistan 4-vuotiaana tapahtuneet asiat yhtä kirkkaasti kuin jos ne olisivat tapahtuneet eilen, ja jään niihin jumiin, vaikka aikaa on kulunut jo 40 vuotta.

Osa syytä, miksi ylipäätään halusin antaa koko parisuhteelle mahdollisuuden alun ihastumisen tunteiden lisäksi oli, kun olin lukenut erään pitkän uran tehneen terapeutin kirjan jokunen vuosi takaperin ja hän siinä kuvaili, miten terve ja vakaa parisuhde voi toimia korjaavana kokemuksena ihmiselle. Ajattelin, että tämä menisi eri tavalla tällä kertaa ja tästä tulisi se terve ja hyvä parisuhde molemmille osapuolille. Ei tulisi mieleenkään tällä elämänkokemuksella lähteä tieten tahtoen edes riskillä mihinkään sekoiluun. Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On tyypillistä, että arvottomuuden tunne ilmenee nimenomaan parisuhteissa. Ei uskalla päästää ketään aidosti lähelle, joten ajautuu suhteisiin ihmisten kanssa, jotka eivät sinua arvosta eivätkä haluakaan lähellesi, vaan hyväksikäyttävät.

Mikä sitten neuvoksi? Tavalla tai toisella sen peruskipukohdan tunnistaminen, että miksi koen arvottomuutta, mistä se tulee? Ja jotenkin sen muuttaminen päinvastaiseksi, että tämä tunne ei ole totta, olen arvokas.

Trauma ei synny yleensäkään vuodessa, eikä paranekaan yhtään sen nopeammin.

Itse olen miettinyt myös neuroepätyypillisyyden vaikutusta traumaan VS neurotyypillistä vaikutusta traumaan. Välillä tulee vastaan ihmisiä, jotka sanovat, että olivat vaikka lapsena seksaalisen hyväksikäytön uhreja, mutta nyt ovat puolison avulla selvinneet siitä ja se on menneisyyttä. Itse autistina muistan 4-vuotiaana tapahtuneet asiat yhtä kirkkaasti kuin jos ne olisivat tapahtuneet eilen, ja jään niihin jumiin, vaikka aikaa on kulunut jo 40 vuotta.

Joskus on myös niin, että ihminen luulee päässeensä yli ja onkin väärässä. Itse luulin ennen ensimmäisen lapsen syntymää selvinneeni yllättävän vähäisin vaurioin väkivaltaisesta lapsuudesta. Lopulta vasta oman lapsen aggressiiviset käytöshäiriöt toivat traumat täysillä pintaan. Nyt se "yllättävän vähäisin vaurioin selvinnyt" kolmevitonen onkin nelikymppisenä yksi kävelevä elämänkriisi.

Ja lisään, että sen verran kun olen muiden traumalapsuudesta kärsivien äitien kanssa keskustellut, niin suhtaudun tietyllä varauksella ihmisiin jotka ennen omia lapsia julistavat selättäneensä traumansa. Niin yleiseltä tämä ilmiö vaikuttaa, että niiden "hyvin selvinneiden" pää hajoaakin pikkulapsiaikana ihan täysin. Tai viimeistään siinä vaiheessa, jos lapsille tulee nepsy-piirteitä, käytöshäiriöitä tai muuta vastaavaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On tyypillistä, että arvottomuuden tunne ilmenee nimenomaan parisuhteissa. Ei uskalla päästää ketään aidosti lähelle, joten ajautuu suhteisiin ihmisten kanssa, jotka eivät sinua arvosta eivätkä haluakaan lähellesi, vaan hyväksikäyttävät.

Mikä sitten neuvoksi? Tavalla tai toisella sen peruskipukohdan tunnistaminen, että miksi koen arvottomuutta, mistä se tulee? Ja jotenkin sen muuttaminen päinvastaiseksi, että tämä tunne ei ole totta, olen arvokas.

Trauma ei synny yleensäkään vuodessa, eikä paranekaan yhtään sen nopeammin.

Itse olen miettinyt myös neuroepätyypillisyyden vaikutusta traumaan VS neurotyypillistä vaikutusta traumaan. Välillä tulee vastaan ihmisiä, jotka sanovat, että olivat vaikka lapsena seksaalisen hyväksikäytön uhreja, mutta nyt ovat puolison avulla selvinneet siitä ja se on menneisyyttä. Itse autistina muistan 4-vuotiaana tapahtuneet asiat yhtä kirkkaasti kuin jos ne olisivat tapahtuneet eilen, ja jään niihin jumiin, vaikka aikaa on kulunut jo 40 vuotta.

Joskus on myös niin, että ihminen luulee päässeensä yli ja onkin väärässä. Itse luulin ennen ensimmäisen lapsen syntymää selvinneeni yllättävän vähäisin vaurioin väkivaltaisesta lapsuudesta. Lopulta vasta oman lapsen aggressiiviset käytöshäiriöt toivat traumat täysillä pintaan. Nyt se "yllättävän vähäisin vaurioin selvinnyt" kolmevitonen onkin nelikymppisenä yksi kävelevä elämänkriisi.

Ja lisään, että sen verran kun olen muiden traumalapsuudesta kärsivien äitien kanssa keskustellut, niin suhtaudun tietyllä varauksella ihmisiin jotka ennen omia lapsia julistavat selättäneensä traumansa. Niin yleiseltä tämä ilmiö vaikuttaa, että niiden "hyvin selvinneiden" pää hajoaakin pikkulapsiaikana ihan täysin. Tai viimeistään siinä vaiheessa, jos lapsille tulee nepsy-piirteitä, käytöshäiriöitä tai muuta vastaavaa.

Siihen ainakaan minulla ei ole vastausta, onko se parempaa välttää omia traumoja ja kipukohtia laukaisevia tilanteita ja elää tasapainoista elämää, vai onko parempi toistuvasti rikkoa itseä käymällä läpi samoja kipeitä asioita ja teemoja? En tiedä, onko traumoista mahdollista koskaan päästä eroon ja parantua? Ehkä tulevaisuudessa aivoihin voidaan asentaa jokin mikrosiru, joka kirjoittaa ne kokemukset uusiksi. Ap

Tuntuu kovin tutulta. Itse haksahdin henkistä väkivaltaa käyttävään narsistiin . Luulin löytäneeni "elämäni rakkauden" kun kohtasin tämän lämpimän, välittävän, empaattisen ja rakastavan ihmisen. Koin itseni onnekkaaksi. Kunnes hänen luonteensa toinen puoli paljastui - julma, kylmä, sadistinen, tunteeton, hylkäävä.

Jälkikäteen näen varoitusmerkkejä, silloin selitin ne parhain päin. Nyt harkitsen eroa. Olen niin syvästi pettynyt etten löydä sanoja. Mietin että tämäkö on se paras mihin kykenen, näin keski-ikäisenäkö joudun vielä toteamaan että en onnistunut taaskaan. Tekee mieli luovuttaa.