Mitä tekisit, jos 2,5-vuotias lapsesi lyö, tönii ja jopa puree muita lapsia,

Ap taisi jo mainitakin, että kuriinhan se epeli olisi laitettava - mutta hän kyseli keinoja KUINKA se tehdään. Etpä kakkonen sitten taida kovin etevä kasvattaja ollakaan, kun et osannut vastata kysymykseen.

Itse sanoisin näin. Kaksi vuotias on vielä niin pieni ja impulsiivinen olento, ettei häntä saa (minkään kasvatusteoriankaan valossa) veden pitävästi " sisäsiistiksi" . Toiset ovat sellaisia jo syntyessään, toisilla on vaikeuksia vielä isompanakin. Mutta jotain apua on olemassa, varmaan jo oletkin kokeillut.

- pysy itse aivan rauhallisena (laulele vaikka pahimman kiekumisen aikana, olen viilipytty, olenpa viiliiipyyyttty lalllatilaaa)

- anna lapsen olla vihainen äläkä yritä pakolla lepyttää häntä

- estä häntä lyömästä, rikkomasta ottamalla käsistä kiinni, sulkemalla syliisi

- älä ole vihainen

- pidä vaan sylissä ja keinuta itseäsi ja laulele

- helli ja halaa samalla, voit vaikka sanoa hellästi, olet äidin kulta, sinua taitaa harmittaa nyt tosi kovasti

-pahimman raivon aikana vastaa vain tunnetasolla siis liekuttelemalla ja pitämällä kiinni

-älä tee lapsen kanssa kauppaa kiinnipitämisestä. jos hän huutaa päästä irti, älä vastaa tai korkeintaan olet äidin kulta. älä sano, päästän irti kun et enää lyö. Älä anna hänen itse vaikuttaa siihen, mitä sinä seuraavaksi teet.

- kun lapsi rauhoittuu kymmenen minuutin tai kahden tunnin kuluttua anna sanat hänen tunteilleen, auta kertomaan mikä harmittaa

- kerro ettei tavaroita saa rikkoa tsm

- muista, että kaikki lapset eivät kertakaikkiaan pysty hillitsemään itseään ja sinä vaan et voi sille muuta, kuin laittaa rajoja estämällä, kertomalla mitä saa tehdä ja rakastamalla.

Itse olen kantapään kautta oppinut, että ikuinen hokema kurista, rajoista ja johdonmukaisuudesta ei välttämättä ratkaise parhaiten lapsen väkivaltaista käyttäytymistä.



Meillä on herkkä lapsi, jonka " häiriökäyttäytymisellä" on aina syy. Perusluonteeltaan kiltti, empaattinen poika, joka kuitenkin reagoi herkästi ympäristössä oleviin ahdistaviin asioihin, ja alkaa käyttäytyä väkivaltaisesti. Aivan sama kuinka itsepintaisesti, johdonmukaisesti ja järkevästi häntä kasvatan tai rankaisen: jos ongelman syytä ei ratkaista, väkivaltainen käytös ei katoa.



Meidän perheessä olen huomannut, että väkivaltaiset vaiheet ovat johtuneet itse asiassa yleensä minusta itsestäni. En väitä että näin olisi ap:n tapauksessa tai muissa perheissä. Mutta meillä pojan käytös peilaa minun olemistani: esim. jos olen stressaantunut, pojan normaalisti hyvä käytös huononee yhtäkkiä todella nopeasti. Poika saa kyllä huomiota, syliä ja aikaa silloinkin, kun olen jostain syystä stressaantunut tai ahdistunut, mutta hän aistii minusta jotakin pelottavaa tai häiritsevää ja reagoi esim. läpsimällä ja tönimällä siskoaan, mitä hän ei tavallisesti tee.



Niinpä otan nykyään pojan aggressiivisemman käytöksen varoitusmerkkinä ja katson peiliin. Tavallisesti osaankin jo tunnistaa helposti aggressiivisuutena näkyvän lasta ahdistavan asian, ja kun pystyn " hoitamaan" omaa oloani (joskus myös miehen, parisuhteen tms.) niin pojan aggressiivisuus katoaa itsestään.



En tiedä kuinka usein voi olla näin, mutta halusin vain sanoa, että kuri, johdonmukaisuus ja rankaiseminen ei ole tae siitä, että lapsi oppisi käyttäytymään kunnolla ja toisaalta lapsen aggressiivisuutta ei voi suoraan tulkita niin, että vanhemmat eivät asettaisi rajoja ja pitäisi niistä kiinni.

Toimin pitkälti juuri noin kuin 25 ehdottaa. Tiedän ettei lasta saa hylätä jne., ja ponnistelen tosissani pysyäkseni rauhallisena. Yleensä kyllä pysynkin, joskus tietysti pinna palaa ja tulee karjaistua. Mutta esim. tukistanut en ole koskaan. Huumoria koetan viljellä silloin kun se sopii tilanteeseen.



Ja tuo 26 ehdotus sopii sikäli tosi hyvin, että olen kyllä huomannut ihan tismalleen saman ilmiön meidän pojassa!!! Herkkä on myös tämä kaveri, huomattavasti keskivertoa herkempi... Olen myös itse tehnyt korjausliikkeitä juuri sillä periaatteella, että lapsi on selvästi reagoinut minun väsymykseeni ja tympääntymiseeni. En ole mielestäni huomannut korrelaatiota tuon muitten kiusaamisen ja meikäläisen yleisten fiilisten välillä, mutta ehkä pitää katsoa vähän tarkemmin. Mulla ja miehellä on välillä kireät välit, ehkä ongelma juontaa juurensa sinne, ja lapsi alkaa olla niin iso, että huomaa tällaiset asiat. Toisaalta meidän perheessä kyllä paljon naureskellaankin ja on rento tunnelma, joten hassulta tuntuu ettei mitään erimielisyyksiä saisi olla. Ja minä olen koettanut näitä meidän riitojakin avata pojalle, eli sanoa että äiti ja isi vähän kinaa, mutta ei se ole niin vakavaa ja menee ohi.



Äh. Kamalaa. Ja poika tuntuu itsekin ottavan stressiä näistä jutuista, vaikka koetan välttää liiallista asian jauhamista. Tämänpäiväisen tönimisvälikohtauksen jälkeen poika aloitti asian puimisen jo kotimatkalla autossa, käytiin asia läpi ja sanoin että juttu on selvitetty ja kaikki on hyvin. Lapsi kumminkin heräsi päikkäreiltäkin kärttyisenä ja siinä sylissäni köllötellessään ekat sanat oli ' mä tönäisin " Jonia" ' . Ja sitten taas käsiteltiin asiaa. Kovasti tuntui helpottavan, kun kerroin että " Jonin" äiti oli sanonut että oli kiva kun kävimme ja meidän pitäisi tulla pian uudestaan.



ap

Se on niin kiva ja helpon kuuloinen sana, ja puolitoistavuotiaan kanssa asia onkin pihvi. Puolitoistavuotiaalla ei yksinkertaisesti ole älliä laittaa äidin johdonmukaisuutta kunnolla koetukselle.



Mutta annas kun aletaan olla 2, 5 vee =). Meillä on sääntö ettei yleisellä paikalla huudeta. Poika karjaisee rappukäytävässä. Sanon ettei saa huutaa, pitää jutella normaalilla äänellä jne. perusteluja. Poika rupeaa laulamaan kovaan ääneen ja katsoo päälle. Käsitellään kysymys saako rappukäytävässä laulaa kovaan ääneen, ei saa. Poika rupeaa laulamaan normaalilla äänellä. Ja minä olen sitten siinä, että hmmm... tosiaan, saako. Onko " normaalia" laulaa yleisellä paikalla vai onko se hassua käytöstä. Meneekö rappukäytävässä sitten jonkun mielestä hirveä meluava kakara, joka naapurien kiusaksi vielä laulaa lällättää. Ja niin edelleen, LOPUTTOMIIN. Illalla sitä on usein niiin poikki. Tämä vaan yhtenä viimeaikaisena esimerkkinä.



Ja tässä yhteydessä haluaisin myös vilpittömästi pyytää anteeksi kaikilta niiltä äideiltä, joille olen viime vuosina viisastellut lastenkasvatuksesta. Lupaan että sellainen loppuu meikäläisen osalta =)...