Lue keskustelun säännöt.
Lapsen hankinta kadutti vasta lapsen aikuistuttua
04.07.2023 |
Muille käynyt samoin?
Minulla on kolmikymppinen tytär, joka ei ole koskaan saanut aikuiselämästä otetta. Tuntuu, että katumus hänen hankkimisestaan tuli vasta, kun hän aikuistui ja muutti kotoa.
Ensinnäkin hän oli ihana ja fiksu, joskin rasavilli ja helposti tulistuva tyttö. Osasi pitää puolensa. Kirjoitti lukiosta E:n paperit, jotka olisivat avanneet ovia vaikka minne. Lähtikin opiskelemaan media-alaa amk:hon. Myönnän huutaneeni hänelle aivan järkyttävän rumia sanoja tuolloin ja kadun sitä. Koin, ettei lapseni ei osannut ajatella parastaan ja yritin puhua ja huutaa hänelle järkeä. Lopulta emme puhuneet toisillemme pariin vuoteen. Sain sitten kuulla, että nuokin opinnot jäivät jo alussa kesken. Sen jälkeen, noin 10 vuoden aikana, ei ole ollut työelämässä kuin pieniä pätkiä, ja kaikki työsuhteet ovat päättyneet koeaikapotkuihin. Yritti välissä vaihtaa alaakin ja päätyi yliopistoon hyvin työllistävää alaa opiskelemaan. Nekin opinnot jäivät jo fuksivuonna kesken, opintovelka jäi. Samoin päihdevelat.
Hän sai vastikään neurokirjon diagnoosin, työkkärin kautta päätyi tutkimuksiin. Oloni on outo, minun pitäisi olla helpottunut, kun lapseni kipuiluun löytyi selitys. Mutta en koe niin vaan kadun, miksi tein hänet. Hänellä on valtavasti velkaa, mutta ei työtä eikä pääse eläkkeelle, vaikka selkeästi ei ole lainkaan työkuntoinen. Monesti mietin, että luojan kiitos en tehnyt kuin tuon yhden, mutta toisaalta koen että "terve" sisarus olisi antanut minulle onnistumisen kokemuksen äitinä. Olen kauhea ihminen, itken täällä 😭
Kommentit (52)
Jo ensimmäistä kappaletta lukiessani tuli vahvasti sellainen olo, että ei kai vain ole ADHD, jolla ei ole diagnoosia. Kuulosti niin tutulta tuo tarina. Ja viimeisessä kappaleessahan se sitten varmistus sitten tulikin, paitsi että onneksi on diagnoosi ja toivottavasti saisi jotain apua elämäänsä tämä nuori nainen.
Minunkaan lapseni ei saanut diagnoosia 'ajoissa' - saati sitten itse. Pari vuotta hoidettiin lukiossa alkanutta masennusta ilman tuloksia, ennen kuin hoksasivat, että ehkä onkin nepsy. Tyttäreni oli 20v saadessaan diagnoosin, minä puolestani 50v. Tyttäreni pärjäsi opinnoissa vain rajallisesti, niillä kursseilla, mitkä kiinnostivat. Lipui työelämään ja pärjää siellä, mutta opinnot ovat jääneet kesken. Minä en koskaan päässyt oikein kunnolla työelämään ja opiskelen nyt viisikymppisenä yliopistossa.
Koin suurta helpotusta, kun saimme ADHD-diagnoosit. Mutta äitinä tunsin toki myös syyllisyyttä siitä, että menin antamaan lapselle tällaiset geenit (ja väittäisin, että miehelläkin on osuutta asiaan). Lisäksi tunsin syyllisyyttä siitä, etten osannut epäillä mitään tällaista ja hakea lapselle apua. Mutta miten sitä osaa lapsessa nähdä jotain sellaista, mitä ei näe itsessäkään? Kun lapsi on samalla tavalla outo ja ongelmainen kuin itsekin, niin normaalistahan se menee. Hän sai myös autismi-diagnoosin, itsellä ei kriteerit riittäneet.
Jos vanhemmalla ei tällaisessa tilanteessa riitä myötätuntoa omaa lasta kohtaan, niin vähintä mitä voi tehdä, on auttaa taloudellisesti niin että lapsi saa tarvitsemansa avun. Minä olen saanut toimintakykyäni paremmalle tasolle, kun lääkityksen lisäksi olen (miehen rahoilla) hankkinut itselleni terapiaa ja nepsyvalmennusta. Ap on nyt hyvä vain ja raottaa niitä kukkaronnyörejä! Kolmekymppinen ehtii vielä pelastamaan elämänsä ja työuransa, kunhan saa tarvittavaa tukea!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Enpä ollut kovin loistava äiti minäkään tyttärelleni, mietin välillä liikaa omia epäonnistuneita miessuhteitani ja ryvin itsesäälissä. Kannustin häntä kuitenkin jo pienestä pitäen tekemään asioita, jotka häntä itseään kiinnostivat, lohdutin ja puolustin silloin kun isänsä (exäni) ja tämän äidin puolelta tuli moitteita valinnoista. Ensimmäinen ammattiin tähtäävä koulutus mieliharrastuksen tiimoilta olikin yllättäen hänelle pettymys, stressasi ja aiheutti opiskeluväsymystä. Ei tullut mieleenkään huutaa mitään turhautumistaan itkevälle nuorelle naiselle vaan annoin hänen edetä omaa tahtiaan ja vaihtaa koulua (erikoislukiosta takaisin tavalliseen). Puheväleissä oltiin koko ajan, vaikka välillä jouduin tosissaan maanittelemaan häntä avautumaan ongelmistaan. Onneksi sitten löytyi se oma ala toisen harrastuksen parista ja nyt opiskelu on päätöksessä ja mieluisa työpaikkakin löytynyt.
Toivottavasti sinä ap saisit korjattua välit tyttäreesi, vielä ei ole myöhäistä olla hyvä äiti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koska olen lapseton nainen, on minulle uskoutunut useampikin äiti elämäni aikana. Ilmeisesti minulle uskalletaan kertoa sellaisia asioita mitä muille äidille ei. Lapsen teon katumisia olen kuullut monesti. Samoin sitä miten toista lasta saattaa rakastaa enemmän kuin toista.
Se, että tämä aloitus kuohuttaa, niin kertoo siitä, että nämä ovat tabuja edelleen. Ovat olemassa, mutta niistä ei saa ääneen puhua.
Ei olisi ikinä sydäntä pakottaa omaa lasta kuolemaan ja kärsimään. Vaatii niin suurta itsekkyyttä että en vaan pystyisi.
Kertoo liikaa ihmisestä ettei suhtaudu pahoittelevasti vaan hirviömäisesti henkilöön jonka on pakottanut kuolemaan.
Ketään ei kiinnosta sinun vela-mussutuksesi, jota jauhat päivästä toiseen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kumma että pieniä lapsia saa katua, mutta aikuisia ei. Mitä isommat lapset, sitä isommat murheet.
Vela-trolli
Ketään ei kiinnosta sinun vela-mussutuksesi, jota jauhat päivästä toiseen.
Vierailija kirjoitti:
Toivottavasti sinä ap saisit korjattua välit tyttäreesi, vielä ei ole myöhäistä olla hyvä äiti.
Kyllä todellakin on myöhäistä. Taidat kuulua niihin jotka neuvovat hakatun naisen takaisin hakkaajamiehensä luokse, koska "vielä ei ole myöhäistä olla hyvä puoliso".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"Monesti mietin, että luojan kiitos en tehnyt kuin tuon yhden, mutta toisaalta koen että "terve" sisarus olisi antanut minulle onnistumisen kokemuksen äitinä."
Tätä kohtaa haluan vielä kommentoida, kun tämä on jotenkin aivan puistattavan sairasta ajattelua.
Ensinnäkin, ei lapsen pärjääminen elämässä ole mitenkään vanhempien ansiota. Vanhemmat tekevät virheitä, vaikka yrittävät parhaansa, mutta lapsista voi tulla ihan tolkun ihmisiä ja menestyviä siitä huolimatta. Ei se ole vanhempien menestystä, se on armoa.
Yhtä lailla, jos lapsella on vaikeuksia, ei se ole mikään syy kokea epäonnistuneensa. Mutta tietenkin siitä tulee murhetta. Ei kukaan toivo lapselleen vaikeaa elämää ja vanhemmalle on aina vaikea paikka, kun lapsella on vaikeuksia, joita hän ei voi ottaa pois ja joissa hän ei voi auttaa.
Minä olen kokenut monia ilon hetkiä, kun olen huomannut, että lapsi on paljon minua rohkeampi ja hänellä on suurempi luottamus itseensä kuin mitä minulla on ollut hänen iässään. Se on ollut iloa siitä, että lapsi näyttää pärjäävän ja myös siitä, etten ole tullut siirtäneeksi lapseen kaikkea sitä epävarmuutta ja pelkoa, mitä itsessäni on. Sekin on armoa.
Kyllä minäkin neuvoisin ap:ta käymään edes muutaman kerran jonkun psykologin luona juttelemassa ja selvittelemässä, mistä ne omat ajatukset ja tunteet oikein kumpuavat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
"Monesti mietin, että luojan kiitos en tehnyt kuin tuon yhden, mutta toisaalta koen että "terve" sisarus olisi antanut minulle onnistumisen kokemuksen äitinä."
Tätä kohtaa haluan vielä kommentoida, kun tämä on jotenkin aivan puistattavan sairasta ajattelua.
Ensinnäkin, ei lapsen pärjääminen elämässä ole mitenkään vanhempien ansiota. Vanhemmat tekevät virheitä, vaikka yrittävät parhaansa, mutta lapsista voi tulla ihan tolkun ihmisiä ja menestyviä siitä huolimatta. Ei se ole vanhempien menestystä, se on armoa.
Yhtä lailla, jos lapsella on vaikeuksia, ei se ole mikään syy kokea epäonnistuneensa. Mutta tietenkin siitä tulee murhetta. Ei kukaan toivo lapselleen vaikeaa elämää ja vanhemmalle on aina vaikea paikka, kun lapsella on vaikeuksia, joita hän ei voi ottaa pois ja joissa hän ei voi auttaa.
Minä olen kokenut monia ilon hetkiä, kun olen huomannut, että lapsi on paljon minua rohkeampi ja hänellä on suurempi luottamus itseensä kuin mitä minulla on ollut hänen iässään. Se on ollut iloa siitä, että lapsi näyttää pärjäävän ja myös siitä, etten ole tullut siirtäneeksi lapseen kaikkea sitä epävarmuutta ja pelkoa, mitä itsessäni on. Sekin on armoa.
Kyllä minäkin neuvoisin ap:ta käymään edes muutaman kerran jonkun psykologin luona juttelemassa ja selvittelemässä, mistä ne omat ajatukset ja tunteet oikein kumpuavat.
Ei kasvatuksen vaikutus ole 100%, mutta se vaikuttaa vahvasti siihen mitä lapsesta todennäköisesti tulee. Aloittajan tapauksessa tiedetään, että on ollut surkea kasvattaja huutamisineen.
AP:n kokema on loppupeleissä hyvin yleistä erityislasten vanhempien keskuudessa, vaikka se on puistattavan väärin. Vanhemmuuden pohjalla on aina vanhemman itsekäs tarve. Joka ikinen vanhempi näkee lapsessaan itsensä ja lasten saavutukset mielletään useimmissa tapauksissa omiksi saavutuksiksi. Kun sitten lapsi pettää nämä odotukset, alkaa kiukuttelu.
- sosiaalityöntekijä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
AP:n kokema on loppupeleissä hyvin yleistä erityislasten vanhempien keskuudessa, vaikka se on puistattavan väärin. Vanhemmuuden pohjalla on aina vanhemman itsekäs tarve. Joka ikinen vanhempi näkee lapsessaan itsensä ja lasten saavutukset mielletään useimmissa tapauksissa omiksi saavutuksiksi. Kun sitten lapsi pettää nämä odotukset, alkaa kiukuttelu.
- sosiaalityöntekijä
Miksei emä voisi raataa itse, sikiämisen ja nukkeleikkien sijaan?
20-vuotias on vielä todella nuori. Hänellä on koko elämä edessä ja sä olet nyt jo luovuttamassa hänen suhteensa? Kunhan hän aikuistuu niin voi hyvinkin järkiintyä ja palata opiskelemaan tai työelämään. Tiedän monia jotka ovat opiskelleet itselleen ammatin vasta aikuisiällä.
Toi taisi olla sarkastinen viittaus Stena Linen tapahtumiin.