Hei sinä alkoholistiperheessä kasvanut!

Vierailija kirjoitti:

Miten sellainen elää palvelutaloikään?

Voi kyllä ne vaan elää. Toki erilaisia terveyshuolia tulee monille alkoholisteille, mutta se ei aina menoa hidasta. Sukulaisissani on vielä kahdeksankymppisiä ryyppääjiä, yksi joi itsensä jo aika nuorena vihannekseksi, yksi on hoivakodissa kun on (alkoholi?-) dementia. Monet alkkikset vaan ihmeesti porskuttaa menemään, se on uskomatonta mutta totta.

Opin jo ihan pienenä lamaantumaan, luovuttamaan ja piiloutumaan. Kaikki muu pahensi tilannetta. Vaikka olin kuolemanvaarassa aina välillä, yritin vain olla mahdollisimman hiljaa ja huomaamaton. Kaikenlaista kärsimystä tuo selviytymisstrategiani on aiheuttanut minulle elämän varrella. T: viisikymppinen nainen

Kohtalotoveri täällä! Olen ollut aiemmin aivan lapanen, todella passiivisaggressiivinen miellyttäjä, enkä ole edes tiennyt, MITÄ haluan. Olisiko sun mahdollista päästä terapiaan? Se auttaisi.

Itselläni on auttanut tukahdutetun aggression ilmaisun opettelu muita vahingoittamattomalla tavalla. Huudan tyynyyn ja puran sitä raivoa, miten mua on kohdeltu. USKALLAN tuntea raivoa. Itse olen oppinut, että aggressio on jotain tosi vaarallista ja vältettävää, siksi en ikinä suutu mistään vaikka miten poljettaisiin (tai siis suutun, mutta se kaikki kääntyy vain itseeni ja passiivisaggressiivisuudeksi). Nyt kun olen opetellut olemaan vihan kanssa, se jo itsessään auttaa terveen jämäkkyyden ylläpitämisessä.

Muutos ON todella pelottava, ja lähipiiri varmasti reagoi. Mutta lohduttaudu sillä, että ne, jotka oikeasti haluavat parasti, haluat että olet tasapainoinen ja pystyt asettamaan terveitä rajoja. Ja löydät uusia ihmisiä, jotka kunnioittavat sinua juuri siksi, että olet rehdisti kuka olet, et miellyttämisen haluinen tossukka. Ei sillä, että työ olisi helppoa, ainakin itselleni se on ollut todella raskasta, vaikeaa ja "takapakkeja" on tullut paljon. Itse myös pelkään ylilyöntejä (puolisoni on tosi herkkä aggressiolle ja pelkää vahvempaa tunteenilmaisua), mutta nekin kuuluvat kai asiaan ja oppimisprosessiin, kunhan ei mene väkivaltaan, lapsille huutamiseen tms.

Ehkä myös jokin fyysinen voisi auttaa, esim. kamppailu-urheilu? Siellä opit, että sinua ei työnnetä ja pusketa, vaan saat pitää kiinni tilastasi.

Tässä joitain asioita, joita tuli mieleen. Paljon voimia polullesi! Tärkeintä on muistaa, että KOSKAAN ei ole myöhäistä muutokselle. Voimia ja aurinkoa! <3

Kiitos vastauksistanne. Niitä oli voimaannyuttavaa lukea.

ap

Oletko ap. horoskoopiltasi kalat?

En ole.

ap

Al-Anon on auttanut minua. Olen käynyt myös AAL-ryhmissä.

Vierailija kirjoitti:

Kai sitä minkä piirteen vaan sais laitettua (alkoholisti) vanhempiensa syyksi, jos haluais.

Tai sitten vaan kasvais itse ihmisenä hakematta syyllistä muualta.

Alkoholismi on sairaus. Eipä kukaan huutele, että isän syöpä teki musta tämmösen.

Kyllä, alkoholismi on sairaus ja syöpä on sairaus, mutta ne on kuitenkin kaksi ihan erilaista sairautta.  Syöpää ei tarvitse lasten hävetä.  Eikä toiset lapset kiusaa, että sun isässä on syöpä!

Eikä syöpää sairastava vanhempi ole perheelleen ilkeä, heitä sitä ulos pakkaseen yöllä ja kanna toisia syöpäsairaita kotiinsa sairastamaan myös sitä syöpää ja metelöimään.    Syöpäsairas ei myöskään ruoki sitä sairauttaan edistämällä sitä kaikin tavoin, vaan hakeutuu hoitoon ja haluaa tulla terveeksi.

Syöpäsairasta ihmistä autetaan, perheellekin pyritään antamaan tukea ja heitä kohdellaan hyvin.  

Syöpää sairastava pääsee aina hoitoon, kun sairaus pahenee.  Alkoholisti ei pääse eikä edes välttämättä siihen hakeudu.

Emme me alkoholistien aikuiset lapset teidän viisastelijoittenne mukanokkeluuksia kaipaa.  Keksikää parempia vertauksia.

Kannamme syviä traumoja, joiden olemassaolon on maailman kaikki ko. ilmiön tunnistavat  asiantuntijat ja mielenterveystyöntekijät  tunnustaneet.  Ja vauvapalstalla joku yrittää rinnastaa alkoholismin ja syövän.

Vierailija kirjoitti:

Minä olen kanssa aina se, joka yrittää sovitella.  

Eniten isän alkoholismi kaikkine pahoine ilmiöineen vaikuttaa vieläkin niin, että en oikein pysty puhumaan lapsuudestani paljon mitään.  Koulussa muistan yrittäneeni salata asian mahdollisimman pitkälle.  Koska häpesin niin kauheasti.  Kun olin yön valvonut ja kuunnellut isän räyhäämistä piti vain lähteä kouluun ja olla kuin ei olisikaan.  

Joskus muistan katselleeni luokkatovereitani syrjäsilmin ja miettineeni, olisiko kellään heillä samanlaista kuin minulla.  Tulin siihen tulokseen, että ei ollut.  En usko siihen vieläkään.  Kaikilla keskikoulu- ja lukiotovereillani oli kunnolliset kotiolot.  Tiedän, että joku oli varattomasta perheestä, mutta silti kunniallisesta ja hyvästä.  Köyhyys ei ole häpeä, mutta silloin on, jos vanhempi laittaa kaikki rahat viinaan ja perhe jää ilman ruokaa ja vaatteita jne.

Siksi piti aina keksiä jotain tekosyitä, miksi mulla ei nyt ole rahaa johonkin ja sillain.  

Välttelen edelleen siis lapsuudestani puhumista ja kotiolojeni esiin tuomista.  Välttelen vanhoja lapsuuskavereitani, jotka tietää.  

Minulla on huono itsetunto, enkä ole saanut sitä korjatuksi, vaikka olen ihan tietoisesti yrittänytkin.  Se huono itsetunto tulee juuri siitä, että lapsena sai sen käsityksen, että isä ei välittänyt minusta, vaan piti omaa elämäänsä tärkeämpänä eikä halunnut olla lapselleen hyvä isä.  Koska en siis ansainnut sellaista.  Tiedän, että se ei pidä paikkaansa, että vika olisi minussa, mutta sitä perustunnetta on vaikea saada pois.  Lapsi pitää itseään syypäänä.  Lisäksi toiset lapset oli aika julmia.

Olen jo yli keski-iän ja hyväksynyt tämän asian, ei se miksikään muutu.  Minun on vain vaikea ottaa esim. kiitosta vastaan mistään, koska tuntuu, että se on valheellista, en ole sen arvoinen oikeasti.  En osaa olla kiitollinen oikealla tavalla ja pyrin vain kiireesti pois tilanteesta.  Mukavampi olla taustalla ja olla ei mikään.

Isällä itsellään oli onnellinen lapsuus, tiedän sen.  Miksi hän ei sitä onnea halunnut lapselleen tarjota, tietenkin siksi, että lapsessa oli jotain vialla.  Näin se ajatuskuvio vain menee, vaikka sen vääräksi tietääkin.

Minä taas kuvittelin, että joillakin muilla oli samanlaista, mutta siitä ei vaan puhuttu kouluvuosina.

Ja kun yritin nuorena aikuisena kertoa läheisimmille ystävilleni, he sanoivat tyyliin, että eihän siinä alkoholin nauttimisesta mitään pahaa ole, että heidänkin vanhempansa kävivät baareissa ja olivat välillä kännissä, ja että se on ihan normaalia ja sillä tavalla aikuiset rentoutuvat.

Yksi vielä muistutti, että minun pitäisi joskus hemmotella isäänikin.

Isän lapsuudesta en voi täysin varmasti sanoa, oliko se hänellä onnellinen vai ei. Luulen kyllä, että juurisyy alkoholin käyttöön tuli sieltä. Jokin trauma, josta hän ei puhunut kellekään.

up